"sun pitää päästää irti"

Tuota lausetta olen viimeisen puolen vuoden aikana kuullut liiankin kanssa. Kukaan ei ymmärrä, kukaan ei edes halua ajatella miltä minusta tuntuu.

Keskenmenon riskiviikot oli ohitettu ja kaiken piti olla hyvin, sitten ultra paljasti elottiman sikiön. Tätä lasta oli odotettu kauan ja sen menettäminen repi kyllä todella pahasti. Eteenpäin oli jo olemassa olevien lapsien takia tietysti mentävä.

Tuntui että mies pääsi asiasta heti yli. Tottakai hänen oli helpompi kun eihän lapsi ollut hänelle todellinen eikä hän sitä joutunut "synnyttämään" tämä mies on nyt kuitenkin ottanut oikeudekseen joka väliin kun kerron kaipaavani sitä vauvaa, niin sanoa kuinka minun pitää päästää irti ja kuinka sitä tätä ja tota. En mielestäni roiku siinä raskaudessa, palasin töihin ilman sen pidempää sairaslomaa enkä jauha asiaa kokoajan enkä koe olevani masentunut tms.

Nyt kun olen uudestaan raskaana ja tottakai pelkään että tässäki käy huonosti, niin minun pitäisi vain olla hiljaa ja päästää tosiaan irti.

En saa tietenkään suuttua miehelle hänen sanoistaan, hän on vain oikeassa. Muuten mies on aivan ihana ja rakastaa ja kunnioittaa, tämä asia vaan tuntuu jotenkin niin kauheen hankalalta.

Eikö keskenmenoa saisi surra enää tässä kohtaa? Pitäisikö tämän uuden raskauden korvata edellinen ja keskenmeno unohtaa? Mielestäni ei, miehen mielestä kyllä.

Haluisin kuulla muiden keskenmenon kokeneiden mielipiteitä, miten teillä kumppani on ottanut asian ja miten hän on surrut vai onko surrut ollenkaan?