Vielä reilu 5 vuotta sitten olin "palsta-huutelijan" tasolla. Olen saanut apua, käynyt terapiassa ja kehittynyt valtavasti, mutta elämä tuntuu vieläkin kovin vaikealta. Vaikka olen käsitellyt paljon asioita, niin tämä 15-vuotiaasta jatkunut yksinäisyys tuntuu niin pahalta ja hallitsee mieltä, etten kykene "pitämään itseäni kasassa" kuin hetkittäin.
Hyvinä hetkinä jaksan suhtautua asioihin neutraalimmin, nähdä tulevaisuuden mahdollisuuksia ja kuunnella aidommin toisia ihmisiä, keskittyä myös heihin. Mutta sitten taas yksinäisyyden tunne ja yksinäisyyden elämässä aikaansaama tylsyys ja turhautuminen valtaa mielen. En vieläkään jaksa kovin pitkään ihmisiä, joiden kanssa ei välittömästi synkkaa todella hyvin (ja sellaisia ihmisiä tulee vastaan vain todella harvoin).
Yksinäisyys ja paha olo on myös sitonut henkisiä resurssejani ja jaksamistani niin paljon, etten ole kyennyt yliopisto-opintoihin, vaikka mielekkääksi kokemani alat vaatisivat maisterin paperit. Jouduinkin tekemään kompromissin ja lähdin vuosikausien "sairasloma"-jakson jälkeen opiskelemaan AMK:iin.
Olen aika varma, että yliopistossa olisi ollut ihmisiä, jotka olisin kokenut keskimäärin enemmän samanhenkisiksi, mutta tälläisen ratkaisun jouduin tekemään. Nyt sitten valmistumisen ja työnhaun lähestyessä en saa myöskään henkisiä apuja edes siitä, että voisin sanoa oikeasti pitäväni alastani. Se olisi todella tullut tarpeeseen, sillä töihin meno jännittää todella paljon.
Tuntuu muutenkin, että kaikki elämässäni on jotenkin hirveän vaikeaa, eikä mikään mene "helpon kautta". Tömään tosi harvoin ihmisiin, joiden kanssa kokisin samanhenkisyyttä tai joiden kanssa tulisi esille yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Enkä vain pysty innostumaan foorumeista, chättäilystä tai nettideittailusta, vaikka olen sellainen ihminen joka periaatteessa hyötyisi netin tuomista mahdollisuuksista. Olen myös ikäväkseni kasvanut aika lailla ulos lapsuuden/nuoruuden harrastuksista. Sieltä ei siis saa mitään tukea, enkä ole myöskään löytänyt mitään uutta tilalle. Asiat mitä ehkä kiinnostaisi kokeilla sattuvat olemaan sellaisia, jotka vaatisivat tällä hetkellä liian ison harppauksen mukavuusalueen ulkopuoelle.
Kaikki tuntuu niin vieraalle, kun on pienestä asti elänyt kapeutunutta elämää, eikä edes paljonkaan tuntenut erilaisia ihmisiä. Kavereiden kanssa pelailusta ja höntsäilystä tykkään, mutta kun niitä kavereita ei ole!
Kai tämäkin on vain sellainen negatiivinen kehä, mistä pitäisi työntää itsensä ulos. Se on vain niin raskasta kun tuntuu että silloin kun on vähiten voimavaroja, tarvitsisi eniten itseltänsä.
Hyvinä hetkinä jaksan suhtautua asioihin neutraalimmin, nähdä tulevaisuuden mahdollisuuksia ja kuunnella aidommin toisia ihmisiä, keskittyä myös heihin. Mutta sitten taas yksinäisyyden tunne ja yksinäisyyden elämässä aikaansaama tylsyys ja turhautuminen valtaa mielen. En vieläkään jaksa kovin pitkään ihmisiä, joiden kanssa ei välittömästi synkkaa todella hyvin (ja sellaisia ihmisiä tulee vastaan vain todella harvoin).
Yksinäisyys ja paha olo on myös sitonut henkisiä resurssejani ja jaksamistani niin paljon, etten ole kyennyt yliopisto-opintoihin, vaikka mielekkääksi kokemani alat vaatisivat maisterin paperit. Jouduinkin tekemään kompromissin ja lähdin vuosikausien "sairasloma"-jakson jälkeen opiskelemaan AMK:iin.
Olen aika varma, että yliopistossa olisi ollut ihmisiä, jotka olisin kokenut keskimäärin enemmän samanhenkisiksi, mutta tälläisen ratkaisun jouduin tekemään. Nyt sitten valmistumisen ja työnhaun lähestyessä en saa myöskään henkisiä apuja edes siitä, että voisin sanoa oikeasti pitäväni alastani. Se olisi todella tullut tarpeeseen, sillä töihin meno jännittää todella paljon.
Tuntuu muutenkin, että kaikki elämässäni on jotenkin hirveän vaikeaa, eikä mikään mene "helpon kautta". Tömään tosi harvoin ihmisiin, joiden kanssa kokisin samanhenkisyyttä tai joiden kanssa tulisi esille yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Enkä vain pysty innostumaan foorumeista, chättäilystä tai nettideittailusta, vaikka olen sellainen ihminen joka periaatteessa hyötyisi netin tuomista mahdollisuuksista. Olen myös ikäväkseni kasvanut aika lailla ulos lapsuuden/nuoruuden harrastuksista. Sieltä ei siis saa mitään tukea, enkä ole myöskään löytänyt mitään uutta tilalle. Asiat mitä ehkä kiinnostaisi kokeilla sattuvat olemaan sellaisia, jotka vaatisivat tällä hetkellä liian ison harppauksen mukavuusalueen ulkopuoelle.
Kaikki tuntuu niin vieraalle, kun on pienestä asti elänyt kapeutunutta elämää, eikä edes paljonkaan tuntenut erilaisia ihmisiä. Kavereiden kanssa pelailusta ja höntsäilystä tykkään, mutta kun niitä kavereita ei ole!
Kai tämäkin on vain sellainen negatiivinen kehä, mistä pitäisi työntää itsensä ulos. Se on vain niin raskasta kun tuntuu että silloin kun on vähiten voimavaroja, tarvitsisi eniten itseltänsä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.