Vanhempien juominen vaikuttaa lapsen kehitykseen ja kasvuun valtavasti, sitä oon turha kenenkään vähätellä ja kieltää. Yksinkertaisesti aikuinen joka juo ei ole lapsellensa läsnä, ja jos aikuinen juo joka päivä hän ei ole koskaan läsnä lapselleen. Lapset joutuvat huolehtimaan vanhemmistaan ja näin lapsesta tulee aikuinen ja aikuisesta lapsi. ALkoholistien lapsilla ei ole lapsuutta eikä heillä ole vanhempia!
Itselläni on alkoholisti vanhemmat. Vanhempani ovat käyneet töissä normaalisti ja kulissit on kohdallaan, väkivaltaa ei ole ollut koskaan perheessäni mutta silti vanhempieni juonti on tuhonnut minun lapsuuteni!! Minä en saanut koskaan oikeata lapsuutta ilman huolia, pelkäsin joka ikinen päivä että vanhemmilleni sattuu jotain pahaa, minä vahdin ja hoidin heitä. Minä häpesin heitä ja salasin vanhempieni juonnin 19-vuotta elämästäni. Muutin kotoani pois 17-vuotiaana koska en kestänyt katsoa vanhempieni juontia sivusta se satutti minua liikaa, ja haudoin itsemurhaa.
Tällä hetkellä elämäni on helpompaa, kun olen päässyt jollakin tasolla irti vanhemmistani. HE ovat minulle vieläkin tärkeimmät ihmiset maailmassa, mutta en pysty elämään heidän lähellään, sillä vanhempieni itsetuhoinen juominen aiheuttaa minulle niin paljon ahdistusta vieläkin, aikuisena.
Lapset joilla on alkoholisti vanhemmat joutuvat lopulta jollakin tasolla hylkäämään vanhempansa, jotta saa rauhan itselleen.
Itselläni on alkoholisti vanhemmat. Vanhempani ovat käyneet töissä normaalisti ja kulissit on kohdallaan, väkivaltaa ei ole ollut koskaan perheessäni mutta silti vanhempieni juonti on tuhonnut minun lapsuuteni!! Minä en saanut koskaan oikeata lapsuutta ilman huolia, pelkäsin joka ikinen päivä että vanhemmilleni sattuu jotain pahaa, minä vahdin ja hoidin heitä. Minä häpesin heitä ja salasin vanhempieni juonnin 19-vuotta elämästäni. Muutin kotoani pois 17-vuotiaana koska en kestänyt katsoa vanhempieni juontia sivusta se satutti minua liikaa, ja haudoin itsemurhaa.
Tällä hetkellä elämäni on helpompaa, kun olen päässyt jollakin tasolla irti vanhemmistani. HE ovat minulle vieläkin tärkeimmät ihmiset maailmassa, mutta en pysty elämään heidän lähellään, sillä vanhempieni itsetuhoinen juominen aiheuttaa minulle niin paljon ahdistusta vieläkin, aikuisena.
Lapset joilla on alkoholisti vanhemmat joutuvat lopulta jollakin tasolla hylkäämään vanhempansa, jotta saa rauhan itselleen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kiitos tarinastasi. AA-kerhossa saa usein kuulla samanlaisia kertomuksia, joten ainut laatuaan et valitettavasti ole.
Totta on, että vanhempansa joutuu jollain tasolla hylkäämään. Mieheni molemmilla vanhemmilla on sama ongelma, ja se on pahentunut vuosien aikana.Ollaan oltu naimisissa jo 15v, joten olen nähnyt touhua läheltä puolisona aika pitkään. Välit ovat etäiset, koska elämän tahtia rytmittää alkoholi. Ei yksinkertaisesti halua juoppoon mummoon ja ukkiin kovin usein kontaktia lastenkaan takia. Onneksi minun puolelta vanhempani ovat kuin toiselta planeetalta.luotettavia ja välittäviä isovanhempia. Mieheni on selvittänyt asiaa mielessään ja on sitä paljon puitu keskustelemallakin. Itse hän on tullut siihen tulokseen, ettei asiaa halua taakkanaan kantaa, vaan elää omaa elämäänsä oikeaksi katsomiensa arvojen mukaan. Vanhemmat on mokanneet pahastikin, mutta hänen ei tarvitse jatkaa päihteiden sumentamaa elämää seuraavassa polvessa. Toivon sinullekkin voimia ottaa välimatkaa vanhempiisi, meidän kohdalla se on ollut hyvä ratkaisu. Viinan läträyksellä ei kannata elämää pilata. Mutta välittäviä ihmisiä voi olla onneksi muitakin kuin omat vanhemmat. Onnellista elämää sinulle :)
tuo kirjoituksesi. Vaan millä saisimme alkoholia nauttivat vanhemmat tajuamaan tämän asian? Omat vanhempani eivät sitä tajunneet vaan vähättelivät koko juttua. Tiedän, että samoin käy tuhansissa perheissä. Vanhemmat eivät joko halua tai osaa nähdä asiaa lapsen kannalta. Jo pienikin vanhempien juominen eli ns. tissuttelu on lapsille haitallista. Jos ette usko niin kysykää lapsiltanne!!!
tämä aihe ei tunnu kiinnostavan ketään? Tätä alkoholisoitunutta väkeä kiinnostaa vain se, että selviääkö ryyppäämättä viikonloppuun asti. Jotkut yrittävät (muka) selvitä jopa kokonaisen kuukauden. Ja ei se haittaa vaikkei selviäisi edes yhtä päivää sillä kyllä kaverit ymmärtää, silittää päätä ja taputtelee selkään.
Ja eihän siinä mitään pahaa ole jos yrittää eroon alkoholista, mutta kuinka moni tännekin kirjoittaneista sitä tosissaan yrittää? Ehkä yksi sadasta. Enemmänkin kirjoittelu tuntuu olevan sellaista sympatian hankkimista ja typerää "brassailua". Jos todella haluaa alkoholista eroon niin eikun AA-kerhoon yhteys ja siitä se todellinen raittius alkaa jos on alkaakseen.
Minulla taas sellainen tilanne, että isäni oli maailman paras isä vielä neljä vuotta sitten. Hän oli kaikkea sitä mitä isän pitää ollakin, mutta sitten kaikki muuttui. Tuossa neljässä vuodessa tilanne on mennyt siihen, että olen laittanut välit poikki isäni kanssa, en usko hänen raitistumiseensa, ei hän usko siihen itsekään. On vaan niin uskomattoman vaikeaa kylmettää suhteet johonkin ketä rakastaa ja suhtauta häneen niinkuin hän olisi myös fyysisellä tasolla kuollut, sillä sitä hän on minulle. Vaikka olen 20-vuotias, tarvitsisin isää niinkuin pieni lapsi tarvitsee. Turvaa ja lohtua. Onneksi on hyviä muistoja jäljellä... Tällä hetkellä vain odotellaan milloin tulee huonoja uutisia...
Minä menetin äitini parisen vuotta sitten,kun hän lopulta joi itsensä hengiltä kahdenkymmenen vuoden alkoholismin seurauksena.Hänen alkoholisminsa alkoi jo lapsuudestani ja jatkui reilut parisenkymmentä vuotta.Hän kuoli viisikymppisenä.Häntä yritettiin auttaa kaikin keinoin,kaikilta mahdollilta tahoilta.En tunne vastuuta hänen alkoholismistaan.Lopullinen alamäki alkoi isäni kuolemasta kymmenen vuotta sitten.Isäni kuitenkaan ei ollut alkoholisti.Oma ja sisarusteni lapsuus oli täynnä epätoivoa ja kurjuutta,molemmat sisaruksistani kärsivät sittemmin aikuisuuden kynnyksellä vakavista mielenterveysongelmista.Nykyisin he ovat saaneet molemmat kiinni elämästä.Niin minäkin.
Äitini teki elämästämme elävän helvetin,hän etsi vuoronperään jonkun meistä nujerruksensa kohteeksi.Tuhosi kaikkien meidän orastavat ihmissuhteet katkeruuttaan.Jouduin muuttamaan lopulta kotoa,jotten olisi sairastunut itsekin.Jäähdytin välini häneen,mutta murehdin toki hänen puolestaan.Joten kuten pääsin kiinni itsenäiseen elämään,johon ei kuulunut vastuu alkoholistivanhemmasta ja tämän toilailuista.Kaikki arkirutiinit täytyi opetella alusta,eniten muuttuivat juuri viikonloput,jotka alkoholistiperheissä lomien ohella ovat yleensä synkintä aikaa.Aloin nauttia elämästäni.
Pidin äitiini säännölisesti yhteyttä hänen muutamana viimeisenä vuotenaan.Muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan,joten minulla oli hyvä tekosyy olla tapaamatta häntä kovin usein.Usein hän itki puhelimeen yksinäisyyttään ja epätoivoaan.Hän oli vähän väliä sairaalassa,tehollakin toisinaan.Erään sairaalareissun yhteydessä hän sitten lopulta menehtyi.Kuolema oli lopulta valtava helpotus meille kaikille perheenjäsenille.Jonkinlaista syyllistämistä olen kokenut sukulaisten ja tuttavien taholta jälkeenpäin,mutta häpeän heidän puolestaan.He pesivät kätensä vierittäen vastuun lasten harteille,tietäen tasan tarkkaan mistä oli kysymys.Jos nyt mitään vastuuta siis on lopulta olemassa.Lapselle se ei ainakaan kuulu.
Olen saanut sittemmin onnellisen nuoren aikuisen elämän,arkisine huolineen ja iloineen.Olen onnellisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa.Osa opiskeluystävistäni tietää taustani,en salaile sitä,mutten mielellään puhukaan siitä.Nuorempana ystävät käyttivät sitä poikkeuksetta minua vastaan.Mietin toisinaan jättikö tämä kaikki minuun jälkensä.Luulen olevani keskimääräistä epäluuloisempi ihmisten suhteen.Ja joskus tuntuu etten luota mahdollisuuksiini pätkääkään,aliarvioin ja vähättelen itseäni(lähinnä opiskeluun liittyen),vaikka olen kuitenkin opinnoissani menestynyt.Johtuu varmaan tuosta määrätietoisesta nujertamisesta,jonka kohteeksi jouduin.
Alkoholistivanhemman kuolema on siis lopulta oman terveen elämän alku.Minä ainakin sain uuden tilaisuuden aloittaa elämäni puhtaalta pöydältä.Menneisyys on silti aina osa minua,mutta niiden muistojen kanssa on vain elettävä.Pohjimmiltaan äitini oli hieno ja fiksu ihminen,selvinpäin mitä mukavin ja sydämellisin nainen.Tämän muiston hänestä haluan myös säilyttää.
Pitkä tositarina,mutta tulipa kerrottua.Voimia samojen murheiden kanssa painiskeleville!