Noin 20 vuoden pohdiskelun jälkeen - viime vuodet vahvasti (zen)buddhalaisuutta suurella mielenkiinnolla tutkineena - täytyy tunnustaa, etten ikinä olisi arvannut, mihin pähkäilyissäni päädyn. Eikä tämänkään tietenkään tarvitse olla mikään päätepiste; enhän edes ole se sama ihminen, joka aloitti tämän virkkeen.
Mielestäni kaikki on merkityksetöntä, koska ei ole mitään tämän kaiken ulkopuolella, joka antaisi merkityksen. Kuinka voisi sanoa, onko jokin keppi lyhyt vai pitkä, jos ei olisi kepin ulkopuolista maailmaa, johon kepin pituutta voisi verrata?
Tällä kaikella on kuitenkin sanotaanko "sisäinen merkitys", jonka havaitakseen ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen, kuunnella tuulen suhinaa, ihastella sormiensa toimivuutta, ihmetellä lastensa luovuutta tai maistella kesän ensimmäistä metsämansikkaa. Sana "merkitys" on kuitenkin tässä yhteydessä hieman harhaanjohtava.
Jos todellisuus on merkityksetön, se vapauttaa meidät elämään halutessamme ikään kuin olisi olemassa jokin tarkoitus - sen sijaan että meidän olisi pakko elää tarkoituksellisesti sen takia, että kaikella oikeasti on tarkoitus.
En jaksa ymmärtää niitä, jotka väittävät, että tarkoituksettomuudesta seuraa aina masennus, ilottomuus, rappio, vastuuttomuus ja väkivalta kaikissa muodoissaan. Jos todellisuus on absurdi ja merkityksetön, mitä väliä sillä on, jos elämme ikään kuin kaikella olisi tarkoitus? Jos ja kun "hyvä elämä" tuntuu hyvältä, vaikkakin pohjimmiltaan tarkoituksettomalta, mitä väliä sillä on kenellekään? Ei mitään väliä, koska kaikki on merkityksetöntä.
Kaikki on merkityksetöntä, mutta jos omaksuu tämän mielipiteen, ja sen seurauksena alkaa toimia vastuuttomasti, ei ole oikeasti tajunnut mistä on kyse. Kun ymmärtää oikealla tavalla merkityksettömyyden, ymmärtää automaattisesti samalla myös sen, miksi vastuun- ja myötätunto tulevat samassa paketissa: itsekkäällä toiminnalla ei ole minkäänlaista pohjaa, kun myös "itse" on kadonnut merkityksettömyyden sumuun.
Mielestäni kaikki on merkityksetöntä, koska ei ole mitään tämän kaiken ulkopuolella, joka antaisi merkityksen. Kuinka voisi sanoa, onko jokin keppi lyhyt vai pitkä, jos ei olisi kepin ulkopuolista maailmaa, johon kepin pituutta voisi verrata?
Tällä kaikella on kuitenkin sanotaanko "sisäinen merkitys", jonka havaitakseen ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen, kuunnella tuulen suhinaa, ihastella sormiensa toimivuutta, ihmetellä lastensa luovuutta tai maistella kesän ensimmäistä metsämansikkaa. Sana "merkitys" on kuitenkin tässä yhteydessä hieman harhaanjohtava.
Jos todellisuus on merkityksetön, se vapauttaa meidät elämään halutessamme ikään kuin olisi olemassa jokin tarkoitus - sen sijaan että meidän olisi pakko elää tarkoituksellisesti sen takia, että kaikella oikeasti on tarkoitus.
En jaksa ymmärtää niitä, jotka väittävät, että tarkoituksettomuudesta seuraa aina masennus, ilottomuus, rappio, vastuuttomuus ja väkivalta kaikissa muodoissaan. Jos todellisuus on absurdi ja merkityksetön, mitä väliä sillä on, jos elämme ikään kuin kaikella olisi tarkoitus? Jos ja kun "hyvä elämä" tuntuu hyvältä, vaikkakin pohjimmiltaan tarkoituksettomalta, mitä väliä sillä on kenellekään? Ei mitään väliä, koska kaikki on merkityksetöntä.
Kaikki on merkityksetöntä, mutta jos omaksuu tämän mielipiteen, ja sen seurauksena alkaa toimia vastuuttomasti, ei ole oikeasti tajunnut mistä on kyse. Kun ymmärtää oikealla tavalla merkityksettömyyden, ymmärtää automaattisesti samalla myös sen, miksi vastuun- ja myötätunto tulevat samassa paketissa: itsekkäällä toiminnalla ei ole minkäänlaista pohjaa, kun myös "itse" on kadonnut merkityksettömyyden sumuun.
Vastaukset 11
Vanhimmat
>>Kuinka voisi sanoa, onko jokin keppi lyhyt vai pitkä, jos ei olisi kepin ulkopuolista maailmaa, johon kepin pituutta voisi verrata?>>
Aivan, mielestäni tunne tarkoituksesta syntyy tälläisestä erosta. Mutta siihen ei tarvita eroa minkään maailman ulkopuolisen ja maailman itsensä välillä, vaan ero sen sisällä olevien osien välillä. Tarkoituksen tunne syntyy erosta, ristiriidasta, kontrastista, konfliktista, tyytymättömyydestä, kärsimyksestä, joka motivoi meitä toimimaan sen vähentämiseksi. Ero on olennon sisäisen kaipuun ja sen kokeman todellisuuden välillä. Olennolla joka kärsii, helvetillisestikin, on aina elämässään tarkoitus, pyrkimys vapautua siitä kärsimyksestä, jos ei muuten niin kuoleman kautta. Olennolla joka taas kokee vain mielihyvää, ei ole mitää motiivia tehdä mitään, muuttaa mitään, pyrkiä mihinkään, eikä hänen elämällään siis ole tarkoitusta.
>>Tällä kaikella on kuitenkin sanotaanko "sisäinen merkitys", jonka havaitakseen ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen, kuunnella tuulen suhinaa, ihastella sormiensa toimivuutta, ihmetellä lastensa luovuutta tai maistella kesän ensimmäistä metsämansikkaa.>>
Aivan, tarkoitus syntyy tälläisten asioiden tuoman mielihyvän tavoittelusta.
Näin asian itse näen.
Heikki
>>Aivan, mielestäni tunne tarkoituksesta syntyy tälläisestä erosta. Mutta siihen ei tarvita eroa minkään maailman ulkopuolisen ja maailman itsensä välillä, vaan ero sen sisällä olevien osien välillä.>>
Kirjoitin viestini juuri buddhalaiselle palstalle siksi, ettei sen mukaan kai maailman sisällä olevien osienkaan välillä ole "eroa". Jokainen maailmankaikkeuden piste on heijastuma tai eräänlainen summa kaikista muista pisteistä - vailla omaa olemusta - ja jokaiseen hetkeen sisältyvät kaikki muut maailmanhistorian hetket. Siksi ei voi hakea tästä kaikesta mitään tarkoitusta tai merkitystä, mutta tästä ei seuraa lohduttomuus, vaan täysin päinvastoin.
Ainaisena sanojenhalkojana tahdon yrittää tehdä eron merkityksen ja tarkoituksen välilliä.
Merkitys on ja tulee niin kuin se on, sen kaiken läsnäolo mille avaudumme. Merkitys on tunne, jota ajatukset rajaavat ja kätkevät, jota runous ja musiikki ja mietiskely raottavat.
Tarkoitus on tuleminen, se on syntyminen, vanheneminen, kuoleminen. Nälkä, jano, lisääntyminen, kaikki ruumiillinen, kaikki henkinen, se mikä itsessään on itsensä tarkoitus.
Minulla ei ole tarkoitusta, toteutan tarkoituksia. Merkitykseen tulen, merkityksessä olen, minulla ei ole merkitystä. Merkitys on rajaton, sitä tarkoitus ei koskaan tavoita.
"Tarkoitus" tai "merkitys" - kumpi vaan, mutta tarkoitin (!) sitä, kun uskonnoissa viitataan jatkuvasti johonkin ulkopuoliseen (Jumala, nirvana, helvetti, universaalinen oikea tai väärä), joka antaa elämälle suunnan. Olen sitä mieltä, että tällaiset suunnannäyttäjät ovat harhaa, mutta että elämä vailla suuntaa voi olla hyvinkin mielekästä, kaunista ja "hyvää".
Sanotaan jousiammunnasta,ampuja jännittää jousen ja laukaisee oikealla hetkellä,oikea hetki ei ole oikea siksi että se olisi tahdonalainen hetki,vaan hetki joka on oikea hetki vailla tarkoitusta.
Mutta se mitä sanoit jousiammunnasta tuntui merkittävältä... ;)
Minusta merkityksettömyys on portti vapauteen ja rauhaan.
Just niin.
väistävät kärsimystä.
Ensin omaa kärsimystä ja sitten muiden. Siksi kaikella on tarkoituksensa. Turhautuminen taas voi olla tietynlaista merkityksetöntä olemista, monesti ihmiset pelkäävät omia "pahoja puolia"
että eivät kykene toteuttamaan itseänsä täydellisesti, näin syntyy merkityksetön zombien kaltainen tila, siksi pelkäänki uskovaisia niin paljon kun he ovat leikanneet sarvensa pois ja yrittävät olla jotain sellaista mikä ei koskaan sovellu heille.
>>kun he ovat leikanneet sarvensa pois ja yrittävät olla jotain sellaista mikä ei koskaan sovellu heille.>>
Niinpä. Yritinkin sanoa, että sarvien leikkaaminen on aivan turhaa samoin kuin se, että yrittää olla jotakin muuta kuin on.
"En jaksa ymmärtää niitä, jotka väittävät, että tarkoituksettomuudesta seuraa aina masennus, ilottomuus, rappio, vastuuttomuus ja väkivalta kaikissa muodoissaan."
Sanoit ja olen päätynyt saman kaltaiseen toteamukseen. Onnellisuuden vastakohta lienee Surullisuus. Mutta ellen ole onnellinen,olen surullinen vasta jos päätän niin. Tästä syystä ymmärrän,jos jotain asiaa en rakasta,ei minun tarvitse sitä vihata.
Taolaisesta "opetuksesta" ;kulje keskitietä.