Lähellä katkeroituminen???

Aivan äskettäin jouduin tilaneeseen, jossa koin että minua loukattiin ja mitätöitiin törkeästi. Olen panostanut erääseen hyväntekeväisyysjuttuun mielestäni paljon aikaa ja jopa ihan aineellistakin panostusta vuosien ajan. Nyt Viikonloppuna sivuutin jälleen jotain itselleni tärkeää antaakseni panoksen tapahtumaan. Sitten annettiin ymmärtää, että minua ei nyt sitten tällä kertaa tarvita ja en päässyt mukaan edes paikalla olleen "toimikunnan" yhteispalaveriin.
Porukka lähti siitä sitten "palaveeraamaan" ja jättäen minut yksin paikalle. Kyllä siinä muutama vaihtoi hämmentyneet silmäykset keskenään ja oli sitten jälkeenkinpäin vaitonainen. En vieläkään ymmärrä, miksi tämä toiselta paikkakunnalta tullut "päähenkilö" toimi näin vaikka olen ollut hänen yksi tukihenkilö reilut kymmenen vuotta. En tosin kanna päävastuuta paikallisesti toiminnasta, mutta olen kaikin puolin aktiivisesti mukana ja teen työn jutun hyväksi. Kyllä hän sitten siinä lopussa leperteli, kiitteli ja jutteli ympäripyöreitä, ym. mutta mistä johtui moinen luottamuksen puute ja jättäminen sivuun. Olisin toki ymmärtänyt käsissäni olisi ollut juuri tehtävä tai suoritettava vastuu, mutta kun jäin saliin istumaan yskin.
Sieppasi jopa niin paljon, että ajattelin että jätän jäsenmaksun ja jään jutuista kokonaan sivuun, mutta sitten menin itseeni. Aloin pohtimaan, mitä varten olen ylipäätänsä juttuun mukaan lähtenyt: onko se oma pätemisen tarve, saada itselleni arvostus, mielekästä tekemistä, auttaa lähimmäistäni, johon toiminta todella pyrkii.
Vastaus oli itselleni juuri tämä. Teen tätä toimintaa auttaakseni toisia ja edistääkseni minulle tärkeää asiaa, niin päätin antaa asian olla ja jatkaa mukana. Kyllä loukkaus ja mielipaha pakkaa vieläkin pintaan, mutta en anna katkeruudelle maata. Jos jään vihaan ja turhautumiseen, satutan vain itseäni, menetän paljon minulle tärkeää ja paikalle jää tyhjiö. Tiedän myös, että viha, katkeruus ja itsesääli tuovat ajan myötä jopa masennusta ja sitä minä en todellakaan halua. Omatuntoni sanoo, että olen toiminut rehellisesti ja sydämellä. Tuli mieleen, että voihan se olla vaikka ikä ja sen tuomat rajoitukset, että paikalla ollut päämies katsoi että on aika siirtyä sivummalle ja enemmän rivijäsenen paikalle.
Ja kristittynä välillä koetellaan kutsumuksen ja vakaumuksen aitous. Eniten auttaa se että jätän tämän minulle käsittämättömän asian Jumalan huomaan. Ei tämä tullut sattumalta.
Hyvät ihmiset, ei annata katkeruudella ja vihalle sijaa vaan annetaan anteeksi ja unohdetaan. Uskon että kyllä se ajan myötä kääntyy voitoksi ja syykin selviää, miksi näin?