Armeija...

Peruskausi saattaa alussa tuntua rankalta, koska on paljon opittavaa lyhyessä ajassa. Mutta siihen armejan meininkiin tottu muutamassa viikossa, jos muistaa nukkua hyvin ja syödä rittävästi. Peruskauden jäkeen kannattaa hakeuta johonkin erikoiskoulutuksee: esim. aukkiin,tai lääkintä koulutukseen, kummastakin on hyötyä siviilissä. Palvelus ajan pituutta ei kannata pelätä, vuosi menee aika nopeasti ja puolivuotta vielä nopeammin. Aamuja ei kannata laskea, koska se alkaa ahdistamaan - ainakin alussa kun tj on 180

[email protected]
niin suretaan yhdessä,samaa kokemassa minäkin =(

Kultani käännytettiin. Vasta tokaa kuukautta mennään enkä tiedä milloin tapaamme seuraavan kerran. Ehkä 2006 tai 2007? Kaikki rahat menee puheluihin. Ehtis itse käydä armeijan pariinki kertaan...

Meille inttileskille on oma kanavakin ircissä. Eli tuleppas joskus käymään quakenetissä kanavalla sotalesket, jos tahdot apua/neuvoja/lohdutusta tai vain juttuseuraa.

kirjoitit armeijasta...minä olen samassa tilanteessa kuin sinä...kirjoitukset lähestyvät, eikä kouluun pysty keskittyä kun on koko ajan oma kulta päässä... poikaystäväni lähti viikko sitten ja on ollut ihan tuskaa... musta tuntuu että mun koko elämä olisi mennyt pois...mutta nyt alkaa helpottaa... sanmo miehellesi että ei komentele muita eikä näytä erikoisosaamisiiaan niin sitten selviää puolella vuodella... sitten kun on 2 ekaa kuukautta ohi, hoitaa hommansa erityisen hyvin, niin rakkaasi on puolen vuoden päästä kotona... minun poikaystäväni joutuu olemaan ensimmäiset 3 viikkoa kiinni...mutta sitten se tuleekin jo lähes joka viikonloppu kotia... :) toivotan vain kovasti tsemppiä...pidetään itsemme lujina ja näytetään että me pystytään tähän :D

Jos haluat selvitä 180 vuorokaudella niin varo joutumista erikoistehtäviin. Opettele olemaan "harmaata massaa". Älä siis loista missään, mutta älä myös joudu silmätikuksi. Älykkyystestit ja muutkin testit kannattaa tehdä alakanttiin ja esittää muutenkin hieman tyhmää. Muista vastata kieltävästi kaikenlaisissa erikoistehtävärekrytoinneissa. Huomaavat, ettei sinussa ole ainesta kuin rivimieheksi.

olen töissä ulkomailla ja kultani on suomessa pääsen lomille noin 5-8 viikon välein viikoksi kerralla siitä seviää jos rakastaa oikeesti ja ymmärtää että yhteisen elämän lisäksi on myös molempien oma elämä suomessa olin myös reissuhommissa eli nähtiin vaan vkl. toisaalta muistan omilta inttiajoilta et noin 90% kavereiden suhteista loppui ekan 3kk aikana ja ne 10% pääsääntöisesti kestivät vaikka palveli vuoden eli kannattaa miettiä tätä aikaa rakkauden testinä toivon että kultas palvelee kunnialla vuoden etkä painosta häntä pois itsekkäistä syistä keskity olennaiseen eli kirjoituksiin ja muista kun kultsi tulee lomille sillä on myös kaverit (toivottavasti) jotka haluu nähä sitä ja muuta sillä ei oo ku intti mieles

Munkin kulta lähti maanantaina inttiin ja nyt jo tuntuu, ettei jaksais. Tiedän, tää valittaminen kuulostaa typerältä, tuleehan se jo kolmen viikon kuluttua takasin, mut täl kertaa se kolme viikkoa tuntuu pieneltä ikuisuudelta! Pahinta on ku ei voi edes soittaa sillon ku haluaa. Pitäis itte jaksaa olla reipas ja tukee sitä ketä sinne ittiin joutu, tuskin silläkään turhan mukavaa on. Pitää ajatella et mul on sentään tääl viel perhe ja kaverit... Mut tosi paljon tsemppiä kaikille jotka on samas tilanteessa, ja ois tosi kiva jos joku haluis jutella täst enemmänki. Jaksaa vaan paremmin jos voi puhuu jonkun kaa ketä ymmärtää.

Aikoinaan olen selvinnyt tosta (asuttiin yhdessä).. Ekat pari viikkoa meni siihen että kun olin yksin kotona kävelin tyhjää kämppää edes takaisin välillä keittiö-olohuone... Kuulostan varmaan ihan joltain seinähullulta.. En edes osannut syödä mitään.. Koulua kun kävin niin siellä tuli onneksi kavereiden mukana mentyä syömään et tuli edes kerran päivässä syötyä jotain.. Sitten pikkuhiljaa opin että voi vaikka rauhassa katsoa telkkaria.. Yritin kuitenkin mahdollisimman paljon olla pois kotoa ettei tarttis olla yksin kun sillon se suurin ikävä iski.. Tästä on onneksi jo kuusi vuotta aikaa ja yhdessä ollaan edelleen.. Tsemmpiä teille kaikille tän hetken "sotaleskille"..

Mun kulta lähti armeijaan 10 päivä ja tulee lomalle vasta 28 päivä...eli vielä 11 päivää!Tää koko aika on menny lähinnä itkiessä...ei saa syötyä mitään eikä mikään huvita, masentaa tosissaan.Ja kun kaikki vielä sanoo että siellä intissä on suhteilla tapana katketa...ja se kun ei voi soittaa sillon ku haluais, vaikka kuin sanottas että se aika menee äkkiä niin tällä hetkelle se tuntuu ikuisuudelta.olis kiva jos haluaisitte jakaa kokomuksia inttiajan seurustelusta ja mailailla mulle osoitteeseen [email protected]

Eli oma mieheni meni armeijaan viime vuoden heinäkuussa. Ensimmäiset viikot olivat niitä kaikkein pahimpia. Ei ollut ystäviä, koska ne olivat kaikonneet tässä kolmen vuoden aikana kun olin ollut mieheni kanssa. Ei juurikaan harrastuksia, ei oikeastaan mitään tekemistä. Miehellä oli onneksi todella paljon lomia. Itse en tykännyt käydä miestä katsomassa varuskunnassa, vaikka matka olikin kohtuullisen lyhyt, koska silloin tuli vielä pahempi ikävä.

Olemme tulleet useiden kohtalotovereiden kanssa siihen tulokseen, että se on vielä vaikeampaa kun mies tulee lopullisesti kotiin kuin se armeija-aika. Todella vaikea tottua siihen, että mies onkin aina kotona.

Itselleni kaikkein suurin apu on olut tuosta aiemmin mainitsemastani kanavasta #sotalesket
Siellä on yleensä 20-30henkilöä, joiden miehet ovat armeijassa, kotiutuneet, lähdössä kertaamaan ym.

Siellä on hyvin tiivis yhteisö, mutta mukaan mahtuu aina lisää porukkaa. Myös aamukamman sivuilla www.aamukampa.net on keskustelu "sotaleskille."
Kannattaa todella etsiä kohtalotovereita, se helpottaa.

Oma poikaystäväni lähti myös nyt 10pv armeijaan. Olin ennen inttiin menoa aivan hermona siitä että miten jaksan ku kultani on armeijassa,mutta jo heti tiistaista saakka olen saanut huomata ettei se armeija TODELLAKAAN ole mikään maailman loppu! Joka päivä olen saanut puhua rakkaani kanssa. Ikävä on ja pahinta on se etten voi soittaa hänelle aina kun tahdon... Mutta olen päättänyt ottaa kaiken irti aina niistä hetkistä kun voin puhua ja kun näen häntä! Parempi iloita siitä mitä saa kun murehtia sitä mitä ei saa... ;) Voisin väittää olevani osaa teistä muista"sotaleskistä"paremmassa asemassa sillä minun ja poikakaverini välillä on aina ollut 120km väliä ja emme muutenkaan ole tavanneet joka päivä. Mutta olemme JOKA ikinen ilta kolmen vuoden ajan puhuneet puhelimessa jopa tuntejakin joten siinä on tottuminen... Muuten tässä ei ole suurtakaan eroa! Koko ajan on tietysti ikävä mutta olen lujasti päättäny olla kultani tukena armeija aikana,sillä hänelle sen pitäisi olla kovempi paikka.
Ja voin vannoa teille jotka murehditte siitä että katkaiseeko armeija suhteenne ettei yksin armeija tule olemaan syy erolle! Minä ja kultani tajusimme viime vuonna kahden vuoden seurustelun jälkeen että homma meidän osalta oli mennyt liian vakavaksi. Joka viikonlopun vietimme toistemme luona ja puhuimme tunteja viikolla puhelimessa,johonkin taka-alalle jäi kaverit ja kaikki muu mikä kuuluu normaaliin nuoren elämään... Tajusimme korjata tilanteen ajoissa pidimme"tauon"seurustelussamme ja korjasimme kaveri suhteet ja kun jatkoimme seurustelua yritämme nyt välillä viettää molemmat aikaa kaverien yms.omien juttujen kanssa! Nyt meillä molemmilla menee hyvin ja olemme onnellisia muutenkin kuin vain yhdessä(ja yhdessä entistäkin onnellisempia)... Ja vaikka kultani onkin nyt armeijassa aijomme edelleen pitää"väliviikonloppuja"jolloin kultani ja minä vietämme aikaa myös kaverien kanssa... Siispä kohtalotoverini tahdon vain omien kokemuksieni kautta sanoa että muistakaa että olette vielä nuoria ja teillä on elämä edessänne,älkää tuhlatko sitää miettimällä mistä jäätte paitsi kun rakkaanne on armeijassa vaan nauttikaa kaikesta ajasta mitä saatte viettää yhdessä. Muu aika käyttäkää hyödyksi kavereidennne ym. kans... Eläkää jokainen päivä yksi kerrallaan!

Aika jos mikä ei tule koskaan pysähtymään joten kyllä se päivä vielä koittaa kun kultanne päästetään taas takaisin luoksenne,kenties lopullisesti... ;)

Seurustelen ulkomaalaisen miehen kanssa joka on tällä hetkellä kotimaassaan ja aloittaa armeijan siellä tässä kuussa,aika piakkoin...Armeija poikaystäväni kotimaassa kestää semmoiset 15 kuukautta ja olosuhteet siellä on suomea ikävämmät, samoin kuin alokkaiden kohtelu.Riipuu koulutuksesta ja asemasta yhteiskunnassa kuinka kauan armeijassa pitää olla. Esim. yliopiston käyneet tai siellä paraikaa olevat eivät joudu homehtumaan armeijan harmaissa kauaa.Lomaa armeijan aikana saa parhaimmissa tapauksissa 2 kertaa 4 päivää. Ja jos asuu kaukana kotoaan niin menee ensimmäinen lomapäivä kokonaan kotipaikkakunnalle matkustamiseen.Kaikki on moninpuolin paljon rankempaa. Puhun vain mitä asiasta tiedän, kaikki voi tietenkin olla toisilla toisenlaista. Olkaa onnellisia etteivät poikaystävänne joudu kokemaan samaa. Voimia kaikille ja muistakaa, että hyvää kannattaa aina odottaa :)

Ja kaikki muut myös...Mulle ois luksusta, jos ongelmana olisi pelkkä armeija-aika. Meidän ratkaisu oli vähän erilainen. Mä lähdin 5 kk:ksi Ranskaan, mies armeijaan. Ollaan oltu yhdessä reilu 7 kk. Tajuttiin kyllä jo lähtiessä, että nyt on löytynyt ihminen, jota ei halua menettää. Puhuttiin vaihtoehdoista, mutta päätettiin jäädä yhteen. Sanoin miehelleni, että jos on pakko, niin fyysisiä tarpeita saa tyydyttää muiden naisten kanssa, mutta se kieltäytyi jyrkästi. 1,5 kuukautta eroa takana ja ollaan selvitty tosi hyvin. Luotetaan toisiimme täysillä, eikä se rakkaus ole kadonnut mihinkään. Tiedetään molemmat, että tää järjestely on väliaikanen ja kesällä alkaa taas meidän yhteinen elämä. Ikävä on kova, mutta kannustetaan toisiamme jaksamaan ne epävarmuuden hetketkin. Nykyään armeijasta pääsee niin paljon lomille, että sen ei pitäis olla ongelma, ja puhelintakin saa käyttää melkein joka ilta. Tsemppiä nyt kuitenkin, jos sitä kaipaatte...