Haluan ulos kaapista

Olen 1999 syntynyt tyttö Helsingistä.
Pienestä pitäen olen ollut erillainen. Muut ovat aina huomanneet sen. En käyttäydy tai pukeudu kuten muut, enkä edes haluaisi. Olen aina ollut se itsevarma tyttö. Se joka uskaltaa olla oma itsensä välittämättä muitten mielipiteistä. Se kaikki on kuitenkin valetta.
Annan aina kaikkien olettaa että he tietävät minusta kaiken, esitämällä vahvasti oman mielipiteeni oli mikä oli.
Kuitenkin aina kun keskustelu menee siihen, että puhutaan seurustelemisesta, pojista, vanhojentansseista alkaa minua ahdistaa. Yritän vaihtaa aietta, viedä keskustelua pois itsestäni puhumalla muista ja heidän suhteistaan sillä en ole kykenevä siihen itse.
Minä olen gay. Kyllä käytän englanninkielistä termiä, sillä lets face it lesbo kuullostaa tarttuvalta sairaudelta. Olen tapaillut kahta tyttöä ilman että olen kertonut siitä kenellekkään. Nyt taas sinkkuna sillä kuka haluaa olla tapailla kaapissa olevaa luuseria.
Hyväsyin homouteni jo vuosia sitten. En vain saa sanoja suustani. Kunnes tänään pystyin ensimmäistä kertaa sanomaan sanat "Olen gay" ääneen omalle peilikuvalleni.
Se että minulle rakkaimmat ihmiset eivät tiedä tätä osaa minusta raasta sisintäni. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä. Se ei lähde pois vaan seuraa minua kaikkialle. Mitä ikinä teenkin ja kenelle ikinä puhunkaan, syyllisyys tuntuu vatsanpohjallani.
Olen kuullut tarinoita ihmisistä joitten perheet ja ystävät hylkäävät heidät saatua selville heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. on 99% todennäköistä että he olisivat fine asian kanssa ja elämä jatkuis normaalisti mutta se 1% todennäköisyys ett he eivät ole fine asian kanssa pelottaa minua. Minulla on kerrankin ystäviä ja asiat hyvin perheeni kesken, En halua menettää sitä... Miten voin kertoa, milloin, missä ja onko minun pakko? Onko kertominen ainoa tapa saada loppu syyllisyyden tunteesta joka raasta sisintäni?