Olen koko vuoden miettinyt itseäni. Analysoinut sitä, olenko normaali. Suurin pelkoni on se, että luulen olevani jollain tavalla "epänormaali" ja pelkään, että mieleni ei ole terve. Se ahdistaa minua joka päivä.
Joskus mietin, olenko maanis-depressiivinen. Toisaalta, minulla menee välillä aika lujaa- miehiä menee ja tulee - ja rahaakin. Toisinaan on rauhallisempia kausia. Mutta masentunut en ole.En ajattele itsemurhaa tms.
Voisiko minulla olla ahdistuneisuushäiriö? Olen suorituskeskeinen ja liiankin päämäärätietoinen nainen. Asetan aina kovat tavoitteet elämälleni, tuntuu, että viimeisen vuoden verran olen laittanut omalle itselleni, omalle olemiselleni liian kovat tavoitteet.
Mitä mieltä olette?
Joskus mietin, olenko maanis-depressiivinen. Toisaalta, minulla menee välillä aika lujaa- miehiä menee ja tulee - ja rahaakin. Toisinaan on rauhallisempia kausia. Mutta masentunut en ole.En ajattele itsemurhaa tms.
Voisiko minulla olla ahdistuneisuushäiriö? Olen suorituskeskeinen ja liiankin päämäärätietoinen nainen. Asetan aina kovat tavoitteet elämälleni, tuntuu, että viimeisen vuoden verran olen laittanut omalle itselleni, omalle olemiselleni liian kovat tavoitteet.
Mitä mieltä olette?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuka meistä sitten on niin normaali? Missä se raja lopulta menee? Onko sillä nyt niin väliä onko normaali vai ei, jos tässä elämässä edes jotenkin selviää.
Mä en ainakaan ole normaali. Tosin kyllähän se hyväksymiseen meni aikaa.
Laita tavoittee hieman matalammalle ja hellitä hetkeksi. Ehkä sulla on stressi.
Masentunut ei välttämättä ajattele itsemurhaa.
Isälleni oli jo paha shokki, että kesken
työ iän jään eläkkeelle.Vielä pahempi että
mielenterveys-syystä.
Kun apuni ei hänelle asiasta nokkimatta
kelvannut, ilmaisin riippumattomuuteni hänestä
kuten muistakin talkoo poppoista.
Me luterilaiset saamme avun suorituspaineistamme
ilmeisesti sitten kun kun riittävä kasa santaa
on nokan päällä.