Onkohan näillä palstoilla monta, jotka ovat olleet sekä maanviljelijöitä, että vieraan palveluksesta palkkansa ansainneita?
Minä olen sellainen.
Olin maatalousyrittäjänä lähes 20v. Oli lypsylehmiä, joita hoitelin, sekä siihen muutakin kuuluvaa työskentelyä rakentamisineen ja "konsulenttien" kestitsemisineen. Elämä oli vilkasta ja työntäyteistä, liiankin. Aina oli kiire.
Minä tulin täyteen sitä ainaista kiirettä, sairastuin. Masennuin. Sain tarpeekseni. Tuntui, etten enää jaksanut sitä, että kotini oli minun työpaikkani, samoin kuin muidenkin alan ammatti-ihmisten.
Minä hankkiuduin muihin töihin.
Nyt minulla on vuorotyö ja teen viikossa 38.25 tuntia töitä. Minulla on vapaapäiviä, kesäloma on tulossa sekä seuraavana talvena talviloma. Ja ennenkaikkea, koti on nyt sellainen paikka, jossa saan rauhoittua. Ja saan ansaitsemallani rahalla ostaa muutakin kuin koneita ja korjata vanhoja. Ja todellakin rahaa jää nyt jopa säästöön, vaikka ostin asunnonkin.
Eikä ole ikävä lehmiä. Ikävä enemmänkin kolleegoja, joita silloin tällöin näin yhteisissä tilaisuuksissa.
Eli ne jotka luulevat, että maanviljely on helppoa ja siitä saa paljon rahaa, heille sanon ettei se pidä paikkaansa. Työtä on tehtävä tosi paljon. Helpommallakin pääsee.
Voisin sanoa niille jotka hoitavat lehmiä, että myykää ne ja menkää muualle töihin. Ainakin ne, joilla ei ole juuri rakennettua navettaa ja suurta velkataakkaa hartoilla, niin helpommalla pääsette muissa töissä.
Nimimerkillä "kokemusta on"
Ja se raha, jonka saan työstäni, se riittää, en siis saa mitään maatilalta nykyään, koska se jäi puolisolleni.
Minä olen sellainen.
Olin maatalousyrittäjänä lähes 20v. Oli lypsylehmiä, joita hoitelin, sekä siihen muutakin kuuluvaa työskentelyä rakentamisineen ja "konsulenttien" kestitsemisineen. Elämä oli vilkasta ja työntäyteistä, liiankin. Aina oli kiire.
Minä tulin täyteen sitä ainaista kiirettä, sairastuin. Masennuin. Sain tarpeekseni. Tuntui, etten enää jaksanut sitä, että kotini oli minun työpaikkani, samoin kuin muidenkin alan ammatti-ihmisten.
Minä hankkiuduin muihin töihin.
Nyt minulla on vuorotyö ja teen viikossa 38.25 tuntia töitä. Minulla on vapaapäiviä, kesäloma on tulossa sekä seuraavana talvena talviloma. Ja ennenkaikkea, koti on nyt sellainen paikka, jossa saan rauhoittua. Ja saan ansaitsemallani rahalla ostaa muutakin kuin koneita ja korjata vanhoja. Ja todellakin rahaa jää nyt jopa säästöön, vaikka ostin asunnonkin.
Eikä ole ikävä lehmiä. Ikävä enemmänkin kolleegoja, joita silloin tällöin näin yhteisissä tilaisuuksissa.
Eli ne jotka luulevat, että maanviljely on helppoa ja siitä saa paljon rahaa, heille sanon ettei se pidä paikkaansa. Työtä on tehtävä tosi paljon. Helpommallakin pääsee.
Voisin sanoa niille jotka hoitavat lehmiä, että myykää ne ja menkää muualle töihin. Ainakin ne, joilla ei ole juuri rakennettua navettaa ja suurta velkataakkaa hartoilla, niin helpommalla pääsette muissa töissä.
Nimimerkillä "kokemusta on"
Ja se raha, jonka saan työstäni, se riittää, en siis saa mitään maatilalta nykyään, koska se jäi puolisolleni.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tiedän tasan tarkkaan mistä puhut,minun elämäni muuttui myös huomattavasti paremmaksi. Minulla on nykyisin todellakin työaika, maksetaan ylityö korvaus jos tunnit ylittyy ja sitten vielä lomat,joista ennen sai vain haaveilla. Ei ole ihme jos ei emänniksi lähdetä.Maalla on mukava käydä vapaa aikana, mutta sama elintaso mikä minulla on nyt kaupungissa normaalilla työajalla ei maalla emäntäntänä onnistu.
Ymmärrän teitä kylllä,sain sen käsityksen että olette olleet maatilan emäntiä,ja jos olette tulleet tilalle miniäksi kaupungista, on kait helpompaa vaihtaa ammattia ja muuttaa takaisin kaupunkiin.
Toista se on isännällä,ei sitä tilaa tuosta noin vain myydä ja vaihdeta ammattia,asiaan kun liitty niin paljon tunnearvoja, tila on ehkä siirtynyt sukupolvelta toiselle monenkin sadan vuoden ajan.
Mutta jos tila on pieni eikä laajentaminen ole järkevää tai mahdollista, ei tunnearvojen pitäisi antaa liiaksi vaikuttaa ,vaan jos homma ei kannata, voihan maat vuokrata pois, jos ei muudä halua.
Muutenkin on selviö että pienet tilat vähenevät rajusti lähivuosina, ja paljon väkeä lähtee maalta pois, kysymys onkin mistä sitä työtöä saisi.
Minä olen pienen maalaistalon poika, onneksi. Jo nuoresta asti oli selvää, että en jatka talonpitoa.
Elämässä on moni asia tuurista kiinni. Päädyin työelämässä varsin erikoiseen ammattiin ydinvoimatekniikan parissa. Työttömyydestä ei ole pelkoa, vaan työnantajani toivoo minun pysyvän työelämässä mahdollisimman pitkään. 64-vuotiaana jään näillä näkymin eläkkeelle, jos terveyttä riittää.
Kotitilani on ollut viljelemättä lähes 20 vuotta. Sen omistaa isäni perikunta. En viitsi enää tehdä velkaa tilan lunastamiseksi itselleni. Menköön jakoon, sitten kun aika on. Kyllähän minulle siitä maata ihan riittävästi tulee.
Mökkihän minulla jo kotitilani mailla on, ja omakotitalo kaupungissa.
Vapaa-aikanani on hommaa siis vähän liikaakin. Kotitilani rakennukset kun vaativat jatkuvasti jotakin remppaa.
kerrankin on joku kirjoittanut asiaa!
olen noita navettojen sun muiden rakentajia kuunnellu ja heidän jatkuvaa valitusta työn raskaudesta sun muuta!
itekkin viljelen noi 100 ha kasvitilaa joten tiedän mitä puhun ja on se monesti ollut mielessä tässä hullunmyllyssä et myisin kaikki pois
Pelkän peltovijelyn kanssa menee 3/4 kesästä polkupyöräilyyn kunnei muuta hommaa oo.
...on kuin lehmien kanssa tuhertaminen,jos on elukoita,koko kaunis kesä menee niiden kanssa pelatessa,kotieläinten pitäjä on elukoidensa vanki,kun muut nauttii kesästä,karjanpitäjä vetää päällensä paskaiset haalarinsa ja menee lantaa luomaan,kun muut istuskelee auringossa kylmiä juomia nautiskellen.Joten kullä mä ymmärrän että kasvinviljelijöitä kohtaan ollaan kateellisia.
Mitä tahansa muuta teen elääkseni,mutta siihen en enää lähde että joitakin elukoita otan ja niistä yritän elannon saada. Jolla karjaa on, se on karjansa vanki.
Aikaisemmin itsekin kuvittelin, että meidän karjaihmisten työ se vasta rankkaa on, kun aina on siihen sidoksissa. Mutta nyt seuratessani ystäviäni, jotka ovat kasvinviljelija/mullitilallisia, olen kyllä oppinut arvostamaan heitäkin. Meillä on kuitenkin joskus vapaa-aikaa ja voi suunnitella menevänsä illalla vaikka ystävien luo kyläilemään, jos ei navetassa satu ihmeitä (50 lypsävää), tai voimme varata lomittajan ja ottaa lomaviikonlopun . Kun taas ystäväni ovat välistä vuorokausitolkulla putkeen lumitöissä ja omat lapsetkin jo vierastavat, eikä talvellakaan voi yhtään mitään suunnitella etukäteen. Kesällä taas urakat tulevat aina ennen oman tilan töitä ja niitä tehdään sitten huonompina aikoina. Kasvinvijelijätilallisen kun on melkein pakko tehdä muitakin töitä, jotta perheensä elättää.
isännän puolesta.
Elikkä toellisuuvessa läksit kaapunkiin helepomman elämän etc. himojes perrään ja
jätit ukkos raatamaan tippasilimässä.
Tuommosia humpparullia ne nykyajan naiset on.
Näkkyyhän tuo ommootuntoo kuitenkin vähän kolokuttavan, kun täytyy maatallouspalstalla käyvä asiatasa parrainpäin selittelemässä.
Sairastuminen uupumukseen ei ole leikin asia, vaikka sinä näyt asian niin näkevän. Itse on vastuussa itsestään, ei kukaan muu.
Ja etkö sinäkin halua helpommalla päästä?
Työvoimaa tilalle on saatu kovasti sen jälkeen kun emäntä otti ja lähti. Ennen sitä ei saanut.
Maailma muuttuu!
olis kunnon muatiais naisia.
Niin..
Uupumus jos siihen liittyy vaikea depressio diagnosoituna Icd-10 F 32.1 - 32.2 ei ole leikin asia vaan vaatii asianmukaisen hoidon,lääkityksen ja lepoa sekä mahdollisesti myös kuvailemanne ympäristön vaihdoksen,, ellei kyse ole edellämainitusta pidättäydyn aiemmassa kannassani.
Itse kuulun varmaan melkoiseen vähemmistöön. Olen kaksikymppisenä tyttönä lunastanut vanhemmisltani kotitilan ja ollut maitotilallinen sellaiset 7 vuotta. Opiskelin lypsyjen välillä, heräsin jälkeen neljän, lypsin lähdin opiskelemaan ja illalla hoidin taas karjan. Miestä en löytänyt, yksi karkasi, varmaan säikähti sitä työleiriä mitä maatilan hoitoon kuului...
Kiitän itseäni siitä, etten lähtenyt EU-aivopesuun mukaan laajentamaan ja taas laajentamaan, takametsiä olisi kai vähän ollut, mutta rahkeita ei. (Ei henkisiä eikä fyysisiä)
Myin siis maitokiintiöni ja jatkan kasvinviljelytilallisena. Navetan täyttää nyt maisemanhoitajat eli sympaattiset suomenlampaat ja elantoni saan pääosin kaupungista vieraan palveluksessa.
Ei sillä, ei vieraankaan palveluksessa ole helppoa, mutta säännöllinen työaika ja palkka ja lomat tottavie vievät voiton maitotilallisen työstä.
Vasta nyt alkaa mm. maaseutukeskuksetkin huolehtia viljelijäväestön jaksamisesta. Nuoret, järjettömän paljon työhönsä investoineet tilalliset ovat kovin haavoittuvassa tilanteessa. Jos jokin lenkki pettää - esimerkiksi tosiaan mielenterveys ei enää työmäärää jaksa - on keinot vähissä.
Voimia ja jaksamista siis kaikille niille, jotka jaksavat tätä raskasta työtä tehdä!