Olen ikäni ollut jännittäjä ja kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Koulua pystyin aikoinaan käymään "normaalisti", vaikka se uuvuttikin henkisesti suunnattomasti, kun meni niin paljon energiaa itsensä vahtaamiseen. Monet tuntuvat kertovan jännitysoireisiinsa kuuluvan punastelun ja käsien vapinan, mutta minä olen jännittänyt aina kasvolihaksillani ja varmaan silmälihaksillakin, kun kasvot ja koko pää ovat aina suorastaan kipeät sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Siis ihan normaalien tilanteiden, ei tarvitse olla mistään esiintymisestä kysymys. Se on kauhean rasittavaa.
Toinen asia joka minun oireilussani mietityttää on, että voin monesti mennä uusiin tilanteisiin, ihan outojen ihmisten pariin, melkolailla rennosti ja luonnollisesti, mutta jännittäminen astuu kuvaan mukaan vasta myöhemmin. Esim. uuteen työpaikkaan meno voi aluksi tuntua ihan kivalta, siinä on uutuuden viehätystä, mutta muutamassa päivässä tai viikossa alan miettiä mitä muut minusta ajattelevat ja että he eivät varmaan voi pitää minusta kun tulevat tuntemaan minut paremmin. Sama pätee esim. kaupassa käyntiin, eli jos käyn jossain ihan uudessa kaupassa, myyjät ja asiakkaat ovat outoja, tilanne ok, mutta kun joudun käymään "omassa" ruokakaupassa, jossa kaikki ovat jotenkin tuttuja jo, niin olen melkolailla jännittynyt.
Tunnen itseni välillä ihan kaheliksi, kun en voi rentouttaa kasvolihaksiani, vaan ne väkisin kiristyvät ja minusta tuntuu että kasvoni ovat ihan "oudot" ja olenkin näkevinäni toisten katseessa kummastelua ja sekös vielä vaan pahentaa tilannetta.
Onko kenellekään tuttua? Niin ja silmiin katsominen aiheuttaa minulle vaikeuksia, rupeavat silmät vetistämään jne...
Toinen asia joka minun oireilussani mietityttää on, että voin monesti mennä uusiin tilanteisiin, ihan outojen ihmisten pariin, melkolailla rennosti ja luonnollisesti, mutta jännittäminen astuu kuvaan mukaan vasta myöhemmin. Esim. uuteen työpaikkaan meno voi aluksi tuntua ihan kivalta, siinä on uutuuden viehätystä, mutta muutamassa päivässä tai viikossa alan miettiä mitä muut minusta ajattelevat ja että he eivät varmaan voi pitää minusta kun tulevat tuntemaan minut paremmin. Sama pätee esim. kaupassa käyntiin, eli jos käyn jossain ihan uudessa kaupassa, myyjät ja asiakkaat ovat outoja, tilanne ok, mutta kun joudun käymään "omassa" ruokakaupassa, jossa kaikki ovat jotenkin tuttuja jo, niin olen melkolailla jännittynyt.
Tunnen itseni välillä ihan kaheliksi, kun en voi rentouttaa kasvolihaksiani, vaan ne väkisin kiristyvät ja minusta tuntuu että kasvoni ovat ihan "oudot" ja olenkin näkevinäni toisten katseessa kummastelua ja sekös vielä vaan pahentaa tilannetta.
Onko kenellekään tuttua? Niin ja silmiin katsominen aiheuttaa minulle vaikeuksia, rupeavat silmät vetistämään jne...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Meille jännittäjä tyypeille on ominaista koko
kehon fyysiset jännitystilat.Kun nivusista
ylöspäin muuttuu viulunkieleksi, ei ihme, että
tämä vaikuttaa psyykeenkin sen kaikilla
tasoilla.
Jo ajatuskin johonkin sosiaaliseen tilanteeseen
joutumisesta saa "kylmän ringin", tämän yleisen
jännitysrefleksin ilmaantummaan fyysisenä
reaktiona.
Kun sulla jännitys tuntuu erikoisesti
kasvolihaksissa, ehkä sinulla on myös kireyttä
niska-hartia alueilla?
Itsellä jopa kumaraharteisuus johtuu
asennevammasta.Sitä on ikäänkuin valmis ottamaan
iskuja vastaan jo ennakolta.
Omaehtoiset rentoutusharjoitukset ovat
kestäneet nyt neljä vuotta.
Hartiat jumittuu.Esim. olkapäiden liikeradat
jumittuvat vieläkin lähes päivittäin.
Palautan niska-hartiaseudun toimivuuden aina
ennen unen tuloa.Siihen liittyy myös
kasvolihasten rentoutus.
Samalla kun vedän palleahengityksellä ilmaa
keuhkot täyteen, vedän hartioita "korviin"
jännitän kasvojani kaameisiin irvistely
asentoihin niin kauan kuin niissä tuntuu
jännitystä.Tämä selällään maaten.
Jännitykset purkautuvat kehosta koko kehon
ankarana tärinänä.
On myös hyvää tukirangan terapiaa.
Jopa tenniskyynärpää lievittyy siedettäväksi.
Kertarentoutuksen teho yltää vain parin kolmen
päivän päähän.Kehon kondiksen ylläpito on
elämänikäinen projekti.
Veikkaan
...minullakin keho jännittyy tietyissä tilanteissa, esim. täpötäydessä odotushuoneessa istuessa tuntuu, että ei osaa oikein olla rennosti, sitä pitää vaistomaisesti käsiä jotenkin yhdessä ja on kireä olo. Mutta niska-hartiaseudun jumiutuminen on minulle ihan vieras juttu. Minä todellakin jännitän enimmäkseen kasvoillani, suullani, silmilläni. On ihan kuin mahdotonta pitää naama peruslukemilla. Ainakin itsestä tuntuu että on koko ajan ääliön näköinen. Siksi pitää niikuin yrittää saada joku fiksu ilme naamalle ja siinä sitä ollaan... En oikeastaan ymmärrä ihmisiä jotka pystyvät ihan missä vaan ja kuinka kauan vaan pitämään pokkaa. Voi kuulostaa jopa toisista jännittäjistä käsittämättömältä tällainen?
Varmasti minulla on joku kauhea ulkonäkökompleksi, sillä minä pelkään kauheasti näyttäväni muiden seurassa rumalta tai oudolta. Vaikka minua on elämäni varrella useampikin ihminen sanonut jopa kauniiksi! Mutta ei se mitään auta, kun itseen on sisäänrakennettu toisenlainen käsitys omasta ulkonäöstä.
Kiitos rentoutusvinkistä! Kun on joutunut olemaan tilanteissa, joissa kasvolihakset ovat jännittyneet, voi tosiaan olla tarpeen ihan tietoisesti yrittää saada lihakset rennoiksi.
Tuon tunnistan itsessäni. Niin kauan menee hyvin kun itsestä tuntuu että kukaan ei tunne, mutta muutaman päivän päästä alkaa jännittäminen ja se pahenee ja pahenee, kunnes esimerkiksi minun täytyi jättää kouluni kesken. Lukion kävin pakolla läpi viimeiset kurssit vain itsenäisesti tekemällä, mutta amk-opinnot jouduin jättämään parin kuukauden jälkeen kesken, kun en enää kestänyt sitä jännittämistä ja pelkoa. Liikkua ei uskaltanut, mutta jos jäi paikalleen, se oli vielä pahempaa.
Joskus olen ajatellut että onko tuossa kyse jostain roolin vedätyksestä kun ei osaisi olla sellainen niinkuin on. Ja että kun toiset oppivat tuntemaan niin ne pitävätkin sitten tätä "mestaria" ihan paskana luuserina kun tekee jonkun mokan tms. :P
Minulla on lisäksi tullut pahat sosiaaliset pelot jotka rajoittavat elämää pahasti. Puhelimeen ja tuttujen maileihin ei voi vastata ja ulos tai kauppaan ei voi mennä. Kirjeitäkään ei uskalla aina avata. Ulko-ovea en uskalla edes avata ellei tulija ole laittanut tekstiviestiä jolla kertaa tulo aikansa.
laitoinko mä ton viestin, sillä nimittäin selvin kuvaus mitä löytyy mun ongelmista.
Olen entinen jännittäjä. Nyt keski-iässä olen vihdoinkin vapaa tuosta elämää rajoittaneesta oireistosta, mistä on hyvät kuvaukset edellä. Tai tarkemmin sanottuna, en anna nykyään satunnaisesti harvoin esiintyvän jännityksen pisaraakaan pilata elämääni.
Opintojen läpiviennissä oli minullakin samat ongelmat: hirveät määrät energiaa hukkaantui jännittämiseen ja olin kykyihini nähden ainainen alisuoriutuja.
Pelkääminen loppui kun viimeinkin sisäistin sen tosiasian, että nuo ihmiset, joita pingotin, ovat itsekin omien omituisten ongelmiensa kanssa kipuilevia. Ei todellakaan mitään loistavia ja hohdokkaita yksilöitä. Sanalla sanoen: tavallisia talliaisia, joita ei ole mitään syytä pingotella.
Opin myös kohtelemaan itseäni lempeämmin. Työssäni kohtaan paljon ihmisiä, joihin minun pitää saada hyvä kontakti lyhyessä ajassa. Menen tilanteeseen sitä sen kummemmin etukäteen ajattelematta, korkeintaan ajattelen, että kyllä tästäkin selviän, kaikki menee ok.
Aina ei kaikki mene 100-prosenttisen hienosti, saatan esimerkiksi sanoa jotakin jotenkin kömpelösti ja sen seurauksena jopa punastua. Mutta en anna sen häiritä itseäni vaan jatkan reippaasti. Miksi sen pitäisi minua häiritä? Tärkeintä ei ole se, että loistan ja olen rikkeetön, vaan että olen aidosti läsnä toiselle ihmiselle, silloin ei pienet kömpelyydet siinä paina.
Tärkeää on ollut myös oivaltaa, että muut ihmiset vähät välittää mokailuistasi, kunhan et heitä loukkaa. Oma henkilökohtainen katastrofisi, esimerkiksi äänen väriseminen, on heille aivan yks ja hailee.
Ainut mikä kärsii on oman itsesi arvostus, jonka mittariksi on virheellisesti asetettu itseasiassa aivan järjettömän kovat kriteetit. Sellaista koskaan möhlimätöntä olentoa, joka jännittäjän silmissä väikkyy, ei ole olemassakaan.
Oireista eroon pääseminen lähtee siitä, kun hyväksyy itsensä jännitysoireineen päivineen. "Sellaista tapahtuu. Ja entäs sitten! Olen ihan hyvä tyyppi siitä huolimatta!"