siis, miksi miehet katsovat, ihastuvat, rakastuvat usein pelkkään naisen ulkonäköön ja olemukseen? Olen törmännyt/kuullut toisilta naisilta tätä asiaa, ettei sisäinen kauneus, koulutus, älykkyysosamäärä, elämänkokemus yms. merkitse mitään useille miehille ensi kokemuksella. He eivät tiedä mitä he menettävät..
miksi miehet rakastuvat
pullukka
673659
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 67
Vanhimmat
ihmisen älyä yhden silmäyksen perusteella ovat niin miehet kuin naisetkin. Tuolla tavoin ihastuvilla ulkonäkö ratkaisee välttämättä. tosin välillä jopa hiukan erikoisesti. Aikoinaan opiskelukaverini menivät naimisiin ja kun kysäisin naiselta mihin hän miehessä ihastui, sanoi että kiinnitti huomiota siihen, että haki tanssimaan ja kynnenaluset olivat mustareunaiset! (Oli juuri tullut parin viikon maastoretkeltä ja lähtenyt pikaisen puhdistautumisen jälkeen osakunnan bileisiin.)
miehet rakastuu naiseen ensin ulkonäön takia. kun suhde jatkuu, ja kun naisen oma personnallisuus saa jalansijaa, alkaa hankaluudet. tulee vaatimuksia , ,miltä naisen tulee näyttää. mitä se saa tehdä. mitä sanoa, yms. sitä nainen kestää aikansa, kun hän sanoo mielipiteensä omasta itsestään ja haluistaan syttyy sota. rakastan häntä sellasena kun hän on. onko oikeasti näin
Oikeasti,olemmehan sellaisia kuin olemme.Minä ainakin ymmärän niin.
Kuvaamallasi tavalla rakastuvat yksinkertaiset miehet, ja hyvin sitä muistuttavalla tavalla rakastuvat myös yksinkertaiset naiset.
Siis mitä yksinkertaisempi ihminen on, sitä tärkeämpiä ovat hänelle ulkoiset asiat kuten ulkonäkö, ikä, varallisuus, koulutus, ammatti ja niin edelleen.
Mutta eipä kannata kovin kantaa asiasta huolta: yleensä fiksut ihmiset kyllä löytävät toisensa. Ikäeroista tai yhteiskunnallisen aseman eroista huolimatta.
HÖH .... mikä vikä hyvännäköisissä . Meilläkin voi olla jopa älyä ja empaatisuutta ym. muita kivoja piirteitä. Emmekä yleensä ole kateita huonomman näköisille niinkuin näkyy olevan toisinpäin (katkeruutta) Emme edes kiinnitä huomita toisten ulkonäköön , elämme itsellemme ja se heijastuu olemuksestamme = hyvännäköisyytenä.
Siis arvostakaa itseänne, se kyllä huomataan, toisten soimaaminen kun tuo vaan esiin niitä katkeruus ryppyjä eikä ne korista ketään...
Ettenkö olisi itse hyvännäköinen, tai että joku jolla on älyä ei voisi olla hyvännäköinen. Minähän sanoin että mitä yksinkertaisempi ihminen, SITÄ ENEMMÄN HÄN KIINNITTÄÄ HUOMIOTA SEMMOISIIN ULKOISIIN ASIOIHIN kuin ikä ja ulkonäkö....
mitä tekemistä koulutuksella on minkään kanssa? Sitten tietää vaan saman minkä moni muukin, ei enempää, ei se tee ketään fiksummaksi.
Että tarpeeksi yksinkertainen voi ihastua johonkuhun vain siksi että tämä on kuule insinööri tai vaikka arkkitehti!
mietis vähän
peruskoulussa sen jo näkee osa on amiksia kaikilla piirteillään :) ihan totta suuri osa tyhmiä kuin saappaat
saa TIETOA, ei lisää älyä, eikä fiksuutta. fiksuus on jotain ihan muuta.
ja koulutus mitä korkeampi on lisää sinun kykyäsi ajatella esimerkiksi laajemmin. se lisää taitoja käyttää älyään.
samalla tasolla oleva älykäs on tavallaan tyhmä jos tyytyy itseään vähemmän stimuloiviin töihin- eli ei käytä eikä kehitä lahjaansa.
Keskiveroälykkyys riittää minkä tahansa koulun suorittamiseen. Älyään ja taitojaan voi kehittää muuallakin kuin koulussa. Riittävän älykäs ei oppiakseen tarvitse koululaitosta. Monilla onkin ihan erilainen ajattelumalli, kuin tämä yhteiskunnassa keskivertona vallitseva "miten saisin enemmän palkkaa ja suuremman vallan". Eihän se huono malli ole, se pyörittää tätä maailmaa; vaan huippuälykköjen luova hulluus on se mikä sitä kehittää.
työ ei ole ainoa elämän sisältö eikä ahneus ainoa motiivi.
En kai minä nyt ainakaan ole niin väittänytkään!
nimimerkille "koulussa".
mies, joka on itsetunnoltaan heikko, "rakastuu" näyttävään naiseen . häntä on hyvä esitellä , ainakin toisena vaimona. esitellä kavereille yms. kun omat näkymät ei riitä. ( tuodaan nainen esille) ennenkuin arvostelemme miehen, mietitään menneisyys. esim. lapsuus jane. tiedän kokemuksesta, että siellä on paljon luurankoja
Siitä yksinkertaisesta syystä, että "ensi kokemuksella", niin kuin asian ilmaiset, ei sisäinen kauneus, koulutuksesta ja älykkyysosamäärästä puhumattakaan, vielä kovin hyvin tule esille. Ulkonäkö ja olemus ovat tärkeitä itse kullekin, myös meille naisille, huomion ja kiinnostuksen herättäjinä, mutta eiköhän ole niin, että useimmilla ihannekumppanin raamit on tehty niin joustavasta materiaalista, että siihen mahtuu monenlaista ulkoista ja sisäistä kauneutta.
Vera
Jäi näköjään vähän kesken tuo edellinen vastaukseni...
Ulkopuolelle raamienkin jää jokaisella runsas joukko, mutta syitäkin on runsaasti. En usko että kenenkään rakastus, tuskin edes ihastus, on yhdestä ainoasta standardisyystä riippuvainen.
Olemus, kokonaisuus, on se jonka näemme toisessa ensi silmäyksellä. Sisäinen kauneus näkyy "läpi", se vaikuttaa paljon ihmisen olemukseen. Ja ennen kaikkea "ego", itse- (-luottamus, -varmuus, -tunto?).
Totuus on, näin uskallan väittää, että kukaan ei kelpaa kaikille. Eivätkä kaikki kenellekään...?
Veralla tungosta pururadalla :(
Heti hoksaa fiksun ihmisen, ainakin kiinnittää huomionsa persoonalliseen, omaperäiseen ja massasta poikkeavaan tyyppiin ja käytökseen.
Ihan turha on tulla väittämään, että esimerkiksi eräs hyvin tuntemani älykäs ja huumorintajuinen mies tuntisi minkäänmoista värähtelyä tosi upean, mutta täysin typerän kanamaisen naisen lähituntumassa. Kyllä siihen tarvitaan persoonallista kypsää egoa eikä mitään paperinukkea tai kiiltokuvaa. Älkää aliarvioiko fiksuja miehiä. Ne yksinkertaiset vain näkyvät ja kuuluvat -valitettavasti- selvemmin....
ulkonäköön, niin se on ollut maailman sivu. Ulkonäkö tai jokin olemuksessa on se, mikä yleensäkin sytyttää, rakkaudesta ei kai heti voi puhua. Eiköhän miehen katse ensimmäisenä osu kauniiseen naiseen, siitä ei mihinkään pääse.
Ensikokemuksella ei mistään muusta voi paljon tietääkään, eikä minun mielestäni esim. koulutus ole mikään tärkeä kriteeri, minulle ainakaan. En ole huomannut että sisäinen kauneus heti säteilisi ympäriinsä kuin valonheitin (ehkä joskus), sen huomaa vasta kun tutustuu ihmiseen paremmin.
On totta, että sisäisen kauneuden löytäminen vie aikaa, mutta muista, kuin kauniista ihmisestä sitä ei osata etsiäkään jos ei edes katsota, hyväksytä, tai ollaan välinpitämättömiä eikä edes luoda silmäystäkään...ei osaa silloin hakea.
Minulla oli 17 vuotta ihana ihminen (kuoli), vaikka oli kuin uuno turhapuron, viljon, röllipeikon, metsien miehen sekoitus. Hänellä vain oli sydän paikallaan ja korvien välissä oikeat aivot (ei pururata) ja hän ei koskaan puhunut pahaa sanaa kenestäkään ihmisestä. Hän oli kavereiden kesken tosi arvostettu ihminen.
Löysin hänet silloin kaupan kassajonosta, ja heti synkkäs....
vaikka kuinka puhutaan ettei ulkonäöllä ole merkitystä, niin kyllä sillä on. Ainakin alkuvaiheessa. Vähemmän kauniille (kauniisti sanottuna) on onnenkauppaa löytää sielunkumppani, joka näkee muutakin kuin ulkokuoren. Se on surullista ja masentavaa, mutta asia jolle ei oikeastaan mitään voi, vaikka kuulostaisi kuinka kylmältä.
Olen itsekin tavannut ihmisiä joita ei ulkonäöllä ole siunattu, mutta sydämen sivistys on korvannut sen monin verroin. Silloin ajattelen itse olleeni onnekas, kun tällaisen ihmisen olen löytänyt, vaikka tässä tapauksessa ei ole ollut kyse aviopuolisosta.
ei ainakaan pääse kukaan ulkoisilla avuillaan päteen. Silti vaan joskus ihastututtaa. =)
Oletteko huomanneet miten sisainen olemus heijastuu ihmisen puheissa, eleissa, ilmeissa ja yleensa koko hanen olemuksessaan. Tuohan on se mita ihmiset toisille viestittavat. Tuo on se mihin rakastutaan tai ei.
Tietysti on miehia (miksi ei naisiakin) jotka hakevat kumppanista vain pintakauneutta, se taas on jokaiselle erilaista ja aikansa sita nautittuaan kyllastyvat jos sen "kauniin" kuoren alla ei olekkaan mitaan. Viisaimmat ottavat oppia kokemastaan, tyhmat eivat opi milloinkaan.
Lainaa ensi K.K. Minun tuulessani soi
"..aivan tiettömilläkin teillä minun tuulessani soi. Muistan sinut kun oli tuo tyttösi nuori eikä kaikki osunut kohdalle. Sinulle ei riittänyt ulkokuori tyttö otti jalat alle..."
Olen tavannut monia taiteilija sieluja jotka näkevät varmaan sielun silmin. Etenkin yksi...
Senkin tähden itse olen. " .. piirtänyt hänen kasvonsa tauluun ja siirtänyt hänen sanansa lauluun."
rakkaudella MeriMaria
Kuten upea ulkonäkö myös älykkyys on lahja. Ne ovat anteja, joiden avulla voi pärjäillä ja puikkelehtia ihmisten keskellä. Täällä palstoillakin pärjää älykkyydellä ja sukkeluudella, ulkonäköä kun ei kirjoittelussa tarvita. Älykkyys ei ole mielestäni sen parempi avu kuin ulkonäkö.
Elämänviisaus, empatiakyky, oppimishalu, rohkeus, avoimmuus ovat minun "listassani" korkeammalla kuin älykkyys, koulutus, ulkonäkö.
Niinhän se. Kauneus, se on vain ihon paksuinen.
Oppimishaluinen, itseoppinut on ainoa oppinut, muut ovat opetettuja.
Isäni sanoi aikoinaan, että järki saadaan syntyessä, viisaus iän myötä.
Joskus epäilee kumpaa pidetään tärkeämpänä kauneutta vaiko sitä henkistä puolta.Täällä on kiva testata myöskin sitä sielunkin kauneutta ja keskustelu taitoa Jos on sitä hyvää ulkonäköä ja epäilee että se on ainut kriteeri ihastumiseen.. Itse olen saanut myönteistä palautetta ja on kiva huomata että että on pidetty muunkin takia kuin ulkonäön. se kohottaa itsetuntoa : )))
että meillä kaikilla on jossain vaiheessa syntynyt "kuva", jonka mukaan sitten nappaa, kiinnostu(i)mme ja viitsimme ruveta tekemäänkään hänestä tarkempaa "analyysiä".
Tarkoitan sitä ensivaikutelmaa josta ihmissuhde sitten jatkuu - jos jatkuu.
Olen jostain lukenut, että tytöt kiinnostuvat ihan ensiksi isäänsä muistuttavasta pojasta/miehestä, ja onhan siitäkin olevinaan oikeasti tutkittua tietoa, että me ihmispolot valitsemme toisemme hajun perusteella :)- oiskohan meissä jälellä enää mitään niin alkukantaista ja "jären" turmelematonta vaistoa!??
piti olla - "viitsimmekö" ja jne...
Ei sitten millään malta aina käyttää tuota ESIKATSELUA!
Luulen, että miehet peilaavat itseään naisen olemuksen kautta. Hakeutuvat kontaktiin sellaisten naisten kanssa, joiden seurassa eivät tunne itseään huonommiksi tai paremmiksikaan.
Kauniin naisen kohtalona on esim. ravintolassa saada kavaljeerikseen usein narsistisia kehonsa kautta itsetuntoaan rakentaneita miehiä...joille tärkeintä on se, että kokonaisuus näyttää hyvältä.
Kyse miesten valinnoissa lienne, siis lopulta enemmän kiinni miehen itsetunnosta kuin naisen olemuksesta?
Jommassa kummassa ääripäässä olevien naisten onkin oltava itse aktiivisia. Katseltava ja kuulosteltava, jättäydyttävä standardipelin ulkopulelle ja käytettävä tuntosarviaan.
Tie ei ole se helppo ja yksinkertainen, mutta parhaimmillaan jumalaisen palkitseva. Perustuuhan tuttavuus silloin jo alunalkaen johonkin kestävämpään?
parinvalintakriteerit olivat toiset ja pinnallisemmat. Nykyisin etsii jotakin yhteistä, elämänkatsomusta, harrastusta tai ajattelutapaa mahdollisesta seuralaisestaan. On huomannut, että yhteinen työ tai yhteiset lapset eivät elämässä kovin pitkälle kanna. Kun kaksin ollaan, pitää viihtyä samojen asioiden parissa. Ja tietysti tärkeä on halu kasvaa yhteen, eikä erilleen kuten nykyisin on tapana.
...niin mitenpä neuvoisit kumppaninvalinnassa naista, jonka mieli on kuin peilinsirut avaruudessa. Kulminaatiot kun vaihtelevat päivästä toiseen ja valonsäteet kimpolevat siruissa, rakentaen jatkuvasti vaihtuvia mielenmaisemia ?
Siinä sitä on auringonetsintää kerrassaan;))
*nauraa*
tunnistin itseni pohdiskelustasi???
Mielialat vaihtelevat päivittäin, jopa tunneittain...
Nyt ei ole kysymys joistakin ihmeellisistä vaihdevuosista - joista ilmeisesti tämä sirkuttelija ei tiedä mitään - vaan siitä, että onkin aina ollut peilinsiruina avaruudessa...:)
Kuinka herkästi mielialat vaihtuvat sen mukaan, kuinka valonsäteet siruihin osuvat tai ovat osumatta...
Eri asia kokonaan on kuitenkin se, että kärsiikö tilanteesta vai ei... Siihenkin vastaus lienee: joskus kärsii, mutta joskus se on rikkaus...:)
Elämä ihastumisineen ja rakastumisineen on kaiken kaikkiaan monimutkainen, mutta ah, niin antoisa prosessi...!
kasvattavat meitä, ja tekevät meistä toivottavasti viisaampia ja onnellisempiakin ihmisiä.. se elämän oppi, kun ei tule kirjoista vaan se täytyy käydä läpi...
En ole lukenut vielä kaikkia otsikon alla olevia kirjoituksia, joten en tiedä, onko kukaan täällä maininnut paria tosiasiaa:
- Ihmiset vanhetessaan yhdessä alkavat (todella!) jopa ulkonäöltään muistuttaa toisiaan aivan samoin kuin ihminen ottaessaan itselleen lemmikkieläimen tekee sen pitkälti joko oman ulkonäkönsä tai luonteensa mukaan...
- Jo ennen edellistä vaihetta, siis vanhenemista yhdessä kumppaninsa kanssa, lähes jokainen ihminen löytää sen oikean rakkauden kohteensa melkoisen paljon itsensä näköisestä ja henkisestikin samanlaisesta vastakkaisen sukupuolen edustajasta...
Kysymys ei ole ainakaan pelkästään omasta mielipiteestäni ja omista huomioistani, vaan asiaa on myös tieteellisesti tutkittu. Ihminen hakee siis myös omaa itseään toisesta ihmisestä. Suurimmalle osalle tällainen tiedostamaton valikointi onnistuu, mutta on myös ihmisiä, joille olisi suonut täysin päinvastaisen valinnan! Johtuneeko huonosta itsetunnosta, vai mistä... Äidin korvike? Isän korvike?
Kerropas viisain sanoin, TRM...! Sinä hallitset sen sanoilla leikittelyn ja sanoilla taituroinnin! Myös yopollon kanta asiaan olisi kiva kuulla!
...joka käsitteli rakastamista ja rakastumista...
kirjoittanutkin noista samoista ajatuksista Sirkku. En jaksanut penkoa keskustelua esiin, mutta koneellani oli kopio siitä ...pähkäilystä.
Suloisesti olen siihen;)) vielä sekoittanut luterilaisen kristillisen etiikan...kyseenalaistavaa(?) jahkailuakin, mutta sama ajatus kuin sinulta, tuosta tekstistä pohjimmiltaan löytyy kuitenkin.
Rakkaudesta
Sanalle rakkaus ei varmaan yhteistä määritelmää ole olemassakaan, vaan sana määrittyy jokaisen ihmisen omasta tavasta tuntea ja kokea.
Vain haparoiden tavoitamme siihen sisältöjä, joko siitä, mitä muiden rakkaudeksi kuvittelemme kutsuvan, tai siitä, mitä omista tunteistamme olemme rakkauden sanan alle liittäneet.
Taustani vuoksi, olen lapsuudessani ja nuoruusikäisenä ’miljoonia kertoja’ kuullut lauseita: ’Jumala on rakkaus’ ja ’Usko tulee kuulemisesta’.
Vuosien saatossa ja oman elämänkokemukseni lisääntyessä, nuo lauseet ovat mielessäni kääntyneet, kuin yhtälöt joita voidaan lukea tosina, sekä vasemmalta oikealle, että oikealta vasemmalle:
Jos jumala on rakkaus on siis rakkaus jumala…? Ja jos usko (usko jumalaan) tulee kuulemisesta, niin voidaan myös ajatella niin, että usko rakkauteen, rakkaus… tulee kuulemisesta?
Voisikin ajatella, että inhimillinen rakkaus on pyrkimystä ja halua kuulla toista? Pyrkimystä ymmärtää toisen tapaa ajatella ja kokea, koska vain sitä kautta, pääsemme osalliseksi jakamisen paratiisista?
..ja rakastuminen on tuon ymmärtämisen halun heräämistä… ?
Pohjimmiltamme itsekkäinä (kristityt puhuvat perisynnistä ’hymy’) tuo halu meissä syntyy yleensä resonanssista, sen kokemisesta, että toisessa on jotain samankaltaista kuin itsessämme.
Oppiessamme toisesta, opimme samalla lisää myös itsestämme?
Ihmisinä joudumme tyytymään riittävän hyvään, tyydyttävään rakkauteen… katsomaan toisiamme ’kuin kuvastimesta…kangastuksen tavoin’
… ja rakkauden palkitsevuus, porkkanat jotka saavat meidät jatkamaan, suuruudenhullua pyrkimystämme… syntyy hetkistä, joissa koemme, kykenevämme jakamaan kokemista…
huomasin tulleeni tilanteeseen, jossa ymmärsin, että näissä vakavammissa keskusteluissa en koe liikkuvani täysin turvallisilla vesillä...
Itse näen - kuten kai olen useampaankin kertaan täällä maininnut - kaikki asiat niin monelta suunnalta; pohdin niitä kaikkien kannalta, jokaisessa kannassa näen useammankin näkökulman asioihin, ja lopputuloksena on entistä syvempi ja ristiriitaisempi 'minun mielestäni' -ajatus... Toisin sanoen: kierre ajatuksissani on syntynyt...
Kirjoitit hyvin, ja omasta mielestäni ymmärsin mitä tarkoitit. Yhtä vastausta, mitä yritin haeskella, en ainakaan vielä onnistunut löytämään. Resonanssista kirjoitit kauniisti, mutta onko ihminen - tiedostamattaan - juuri resonanssia kaivannut itsensä kaltaiseen ihmiseen rakastuessaan? Hakeeko hän siis todellisuudessa parempaa minäkuvaa itselleen? Resonanssia ihminen luonnollisesti siis hakee ja toivoo sen löytävänsä ja kokevansa, mutta johtuuko se siitä, että itsetunto on huono - ja ihminen ikäänkuin hakee siis parempaa omaa minäänsä?
Jos näin on, onko lähes kaikilla meistä niin huono itsetunto, että tiedostamattamme 'hakemalla haemme' parempaa itseämme? Vai olemmeko yksinkertaisesti liian itsekkäitä tai narsistisia?
Pienet lintusen aivot taas solmussa...:)))
...että pohjimmiltamme olemme nimenomaan itsekkäitä ja narsistisia;)))))))
- ihmisiä, olentoja joilla on ylipäätään tietoisuus itsestään.
sen ominaisuuden taisimme napata haukatessamme ompusta;) luulen.
sanottuna äskenkin juuri (toistaiseksi viimeiseksi ajatuksekseni) mieleeni jäi pyörimään tuo ajatus narsismista...
Lienemme samalla aaltopituudella?
Ajattelin, että ilmeisesti kysymys on juuri siitä, että niin huono itsetunto kuin meillä onkin, olemme jokainen kuitenkin pohjimmiltamme myös narsisteja...
Näin yksinkertaista se voi olla.
Miksi siis jatkuvasti olen liian pohdiskeleva tyyppi? Joskus hjyva... joskus ei...:)))
Palaan pistämään vipinää kinttuihin ja ajatuksiin myöhemmin illalla...:D
Luen jossain välissä myös kirjoituksesi uudestaan - ja ehkä vielä uudestaan ja uudestaan; kirjoitit hyvin...
Jotta miettimisiin!;)
sukulaissieluja on miehissäkin. Eri asia oletteko valmiit hyväksymään kumppaneissanne saman, kun tiedätte, mihin se voi johtaa.
Esimerkiksi vanhempani muodostuivat iän myötä läheisiksi toisilleen, jopa niin että kuolivatkin kolmen viikon välillä samaan tautiin.
Toisaalta tyttäreni nykyisessä murrosiässään tuntuu ihastuvan ulkoisesti hyvin erilaisiin (kaikki ulkomaalaissyntyisiä) mutta henkisesti kanssaan samansukuisiin nuoriin miehiin. Eikä ole tarjonnasta kiinni, tuntuu kiinnittävän turhankin monen pojan ja vanhemmankin miehen huomiota. Saa nähdä onko hänen makunsa jo valmis vai muuttuuko vielä johonkin suuntaan. Isänsä hätistelee kyllä vielä vuosia kaikki tarjokkaat ovelta muualle.
oikeastaan etsikään sielunsisartaan tai -veljeään,
vaan nimenomaan ihmistä jonka kanssa rakentaa
-kokonaisen maailman?
Siksi käytyin miehstä vertausta aurinko.
En usko siihen, että samankaltaisuus on hyvä asia.
Tärkeää on yhteinen kieli, kyky jakaa kokemaansa, ja halu ja tahto...
Vasta kun suhteessa on kumpaisellakin tunne siitä, että 1 1=1 joka on enemmän kuin osiensa summa, on se tyydyttävä?
niin on naisen tähtitaivas hajallaan ilman aurinkoa... ja miehen taivas musta?
sen auringon viitteellisenä. Isä Aurinkoisesta ei ole kovin hyviä muistoja.
Täytyy sanoa että jotakin yhteistä on hyvä olla. Minulla ja exälläni ei alkujaankaan ollut juuri mitään yhteistä. Aikanaan homma toimi, kun oli yhteinen työ, yhteinen asuntolainaprojekti ja yhteinen lapsi, sen jälkeen tuli täydellinen tyhjyys. Ei löytynyt enää mitään joka olisi molempia kiinnostanut ja toista ärsytti aina se mitä toinen halusi tehdä.
laittaa kommenttini viitaten suoraan ketjun avaukseen, mutta koska juuri näissä parissa edelisessä viestissä on tullut esille seikkoja, joita niin paljon pohdin itsekin, laitan muutaman sanasen tähän kohtaan.
Itse olen aina ollut sitä mieltä, että kenet tahansa ihmisen missä tahansa kohtaammekin, luonnollisesti ensimmäiseksi kiinnitämme huomiomme hänen ulkonäköönsä - oikeammin kai koko ulkoiseen olemukseensa. Sitä seikkaahan aloituksessa ihmeteltiin ja moitittiin. Mielestäni asia kuitenkin on ilman epäilyksiä siten. Vasta sitten tulevat tajuntaamme mukaan luonne, mielipiteet, sisäinen kauneus, sisäinen rumuus jne. jne.
On hauskaa huomata, kuinka joskus jonkun henkilön sanomat pari lausetta kertovat hänestä niin paljon. Ajan mittaan, jos huomaamme olettamuksemme hänen luonteestaan osuneen oikeaan, tajuamme intuitiomme toimineen hienosti. Tunne on upea.
Etten liikaa liikkuisi vaarallisilla vesillä, sanoisin lyhyesti itse kokevani samankaltaisuuden merkitsevän paljonkin - etenkin parisuhteessa - rakentavana voimana. Rakentavina voimina voivat tietenkin toimia myös keskenään erilaiset luonteet, mutta monien asioiden työstäminen voi silloin joskus olla vaikeaa. Samankaltaisuus kuitenkin jo sananakin mielestäni sisältää itsessään yhteisen kielen ja kyvyn jakaa kokemaansa, halun ja tahdon, joita sanoja TRM käytti. Samankaltaiset ihmiset useinmiten ovat sukulaissieluja. Sukulaissielu myös jo sanana on mahtava, upea sana!
edellytyksenä yhteisen kielen kehittymiselle, on myös mielenkiinto samantyyppisiin asioihin ja ilmiöihin?
Kieli koostuu kuitenkin käsitteistä ja symboleista, ja suurimman osan niistä lainaamme asioista joihin meillä on jonkinlainen tunnetason kosketus?
Jos meitä yöpöllö ei kumpaakin kiinnostaisi esim. luonnon ihmeet, elämän kiertokulun salat ja eläinkunnan nerokkaat selviytymismekanismit jne...
niin olisiko meillä keinoja jakaa tapaamme ajatella elämän muistakaan ilmiöistä?
Tuo yhteinen kiinnostus luo pohjan rakentaa keskustelu tasolle, jossa voi välittää myös omaa tapaa tuntea ja kokea, vertauksin ja rinnastuksin.
Vai mitä?
- en silti harrasta ornitologiaa, enkä puluja tai
käkiäkään;)))
ps. tämä ei ollut kosinta;)) ... vain esimerkki *nauraa*
että se samantapainen ajattelutapa näkyy siinä että keskustelu sujuu hyvin ilman yhteisiä perustietojakin. Vaikeampaa on jos toinen tykkää sinfonioista ja toinen Antti Tuiskusta, toinen haluaa vaeltaa luonnossa ja toinen löhöillä sohvalla katsoen väkivaltavideoita, toinen argumentoi kun toinen huutaa ja heittelee astioita.
Enkä usko että sinulla on tarvetta vaihtaa jokistasi mihinkään, tuskin onnistut saamaan parempaa tilalle täältäkään.
Kysyin mieheltäni mikä sai hänet kiinnostumaan juuri minusta ja miksi hän rakastui.
Yhteiset kokemukset oli se mistä aloitimme ja yleensäkin arvot natsas yhteen.
Kun olimme jo päässeet niin pitkälle että soitimme, mieheni sanoi että ääneni oli se joka antoi vauhtia, minuun oli pakko tutustua äänen perusteella.
Lopullinen vastaus oli: KOKONAINEN.
Rakkaudelle täytyy olla myös tilaus.
kun ei osaa kirjoittaa sitä mitä tarkoittaa.
Tietenkään meillä ei ollut yhteisiä kokemuksia, vaan omilla tahoillamme samanlaisia, läheisten vakavia sairauksia, suuria menetyksiä.
Näiden asioiden käsitteleminen herätti uteliaisuuden tutustua paremmin.
saa snoa - taas - asiallisen :)), omakohtaisen, syvällä rintaäänellä laustun kokemuspohjaisen kommentin siitä mihin mieheni, minussa kiinitti huomion ensiksi, niin tietenkin se oli, ensiksikin ihana luonne, kaunis ulkonäkö:), raha ja muukkii tavara...
Ja mitä he todellisuudessa löysivät ?????
Joskus pitää kahdesti katsoa ettei tarvi katua
- kaksinnainti on kielletty Suomessa!
Tiedetään että kaksinnainti on kiellettyä
yksin se ei onnistu sillä nimellä
jos tyttö yksin nyhvertää on nimenä vanhapiika
ja joskus pojista kuullee sanan r.n..ari
revi siitä ja suunnnittele avioliitytoa
Olet niin äksy ja ärhäkkä että sinua voi joku vielä kosia --------
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
ruman ja ilkeän veljensä puolesta
jekku jekku. makkarasärkillä kohdataan
se joka tulee ensin sahaa puut ja tekee tulet
ei tarkoituksenani ole ollut ilkeillä sinulle, eikä kenelekkään...minä nyt vaan olen tällainen heittelijä...ei pie ottoo ihtteesä :).
Voi - ja minnuu on kosittukkii jo aikapäiviä... ja mie kun vastasin sillon myötävästi, niin kaksinnainnistahan minnuu syytettäs, jos mie vielä kosinttoihin myöntelleisin - eikö vain?
Makarroo miulla ei ou lapissa mukana, kun siellä ei ou oikkkeen niitä polttopuitakkaa nuotijotarppeiks asti, mutta kahvit mie voin keittee rangiassa, jos vasttaan tuut kairassa.
eikä siinä ole mitään kummallista. Jos mies katsoo isoa naislaumaa, olisihan se kumma ellei katse kinnittyisi ensimmäisenä sieviin kasvoihin.
Kyse ei ole vielä muusta kuin mielenkiinnosta. Varsinkin kun naisilla ei ole otsassaan lappua josta ilmenisi älykkyysosamäärä, varallisuus, perhesuhteet, koulutus, jne.
Ihastuminen ja etenkin rakastuminen vaatii toki muita etuja (ulkonäkö ei silloinkaan ole rasite). Eihän tässä ole mitään kummallista.
Vaan jatko tästä eteenpäin onkin jo sitten aivan toinen juttu. Rakastuessaan ihmiset tekevät monasti sen virheen että menevät naimisiin aivan tolkuttomin odotuksin. Miehet kuvittelevat että nainen pysyy sellaisena kuin oli naimisiin mentäessä ja naiset kuvittelevat että mies muuttuu sellaiseksi kuin heidän kuvitelmansa ihanteellisesta aviomiehestä ovat. Ja kun totuus valkenee, kaikki ovat katkeria elämälle.
Turhaa on siis tavoitella onnea; jos elät oikein,
onni kyllä löytää sinut.
että - taas vastuu on meillä itsellä...:?
Vastuu omasta onnesta on vain ihmisellä itsellään eikä kellään muulla. On toki helppoa sanoa jollekin että tee minut onnelliseksi mutta eihän elämä toimi niin. Älä tavoittele onnea, elä vain niin ettet loukkaa ketään ja tyydy hymyssäsuin siihen mitä sinulla on ja huomaat että ennen pitkää onni löytää sinut.
Onhan noita onnenetsintä- ja elämänohjeita pilvin pimein, mutta en minä ainakaan osaa niiden mukaan toimia.
Onni tulee jos on tullakseen. Jälkeen päin siitä voi sitten viisastella ja tehdä kauniita huoneentauluja ja kertoa muille miten tämä elämä hoidetaan siististi pakettiin.
En minä osaa tehdä käsikirjoitusta loppuosalle elämää.
Nouvei!
Ohjeet kuulostavat aina hyviltä ja niiden sanomaan on enemmän kuin helppo yhtyä, mutta kyllä ne tuulessa ja räntäsateessa karkaavat.
Että hups!
...naisen ulkonäköön rakastumisesta. Tätä tapaa ei varmaan kukaan meistä keski-ikäisistä naisistakaan, panisi pahakseen :)))
Aamukahvia juodessani, lueskelin tämän tekstiketjun kulkua. Monessa puheenvuorossa käytettiin sanaa kauneus siten, että sen määritelmää pidettiin standardina siihen tapaan, kuin meillä kaikilla olisi sanalle yksi ja yhteinen määritelmä. Vanha sanonta: ’Kauneus on katsojan silmissä’, tuli eittämättä mieleeni.
Se mikä tekee meidän silmissämme jostain ihmisestä kauniin, vaihtelee. On miehiä jotka hullaantuvat pyöreistä muodoista ja naisia, joille sään ja ajan patinomat kasvot naururyppyineen aiheuttavat mitä suloisimpia väristyksiä.
Siihen, että toisen kokee kauniiksi vaikuttaa siis kaikki aiemmat kokemuksemme, sekä myös se,
miten ihminen kokee itse itsensä.
On helppoa ajatella, että nuori kimmoisa iho, kiinteät lihakset ja muodot ovat kauneuden standardeita. Asiaa voi silti lähestyä toisestakin näkökulmasta.
Myös eläneen ihmisen, keski-ikäisen naisen, kehon muutoksissa on oma kauneutensa, ei ehkä katsottaessa, mutta kosketuksessa. Me naiset muistamme toki vielä hyvin ajan, jolloin esim. raskausarvet ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen tuntuivat ikäviltä. Emmekä me, peiliin katsoessamme, niistä vieläkään esteettisenä näkynä pidä. Silti, niitä voi katsoa myös -taisteluarpina, muistoina ja merkkeinä ajasta, jolloin olemme kantaneet sisällämme uutta elämää. Ja kun tuon kokemuksen ihmeellisyyden kykenee jakamaan kumppaninsa kanssa, ei ajatus, ’Roomaan johtavista silkkiteistä’, tuntunut enää vieraalta. Samaan prosessiin liittyy reisiin kertyvä selluliitti jne. onhan koko naisen keho ollut kasvualustana uudelle elämälle.
Arvet ovat, kuin vatsanahkaan piirretty kartta tai tarina jota mies, joka on ennakkoluuloton ja halukas jakamaan, etsiessään naisen tapaa kokea asioita, voi kielellään, tai sormellaan lukea. , Iho raskausarvissa on kuin silkkiä, liukasta ja sileää. Rakastavan ja ymmärtävän kumppanin kosketuksesta voivatkin arvet muuttua teiksi, jotka kertovat matkoista nautintoon ja hedelmästä, jota nainen nautintonsa seurauksena on sisällän kantanut.
Ja mies saa lahjaksensa konkreettisen kosketuksen siihen, miten luodessa uutta elämää, nainen on joutunut kasvokkain oman pienuutensa ja haavoittuvuutensa kanssa ja joutunut hyväksymään sen, että uutta luodessa, menettää myös aina jotain vanhaa. Tuo ymmärrys ja jakaminen on se tie joka lopulta antaa myös naiselle mahdollisuuden, häpeilemättä antautua nauttimaan yhteisistä matkoista kohti ’Roomaa’.
..että sellainen WIN - WIN …;)))))
tänään syntyi meidän pieni, ensimmäinen "syyllinen" raskausarpiini - meidän olemassa olomme, kuten minä koen ja sanon - ihmisen "ikuinen" elämä.
kuulee sanottavan ”onhan tuo hyvännäköinen, mutta ei minun makuuni”. Eli myönnetään kauneus, vaikkei se vastaisi omia mieltymyksiä. Jonkinlainen ”yleisstandardi” lienee kauneuden käsityksestä ihmisten mielissä, koska näin on. Yhtä usein tosiaan yhdistetään nuoruus ja kauneus, vanhemman kauneuteen lisätään mielellään sana ”vieläkin”, eli ei arvosteta vanhan kauneutta sinänsä.
En myöskään usko että kukaan suoranaisesti on menettänyt mitään, vaikkei huomaisi jonkun sisäistä kauneutta, koulutusta tai älykkyyttä, koska rakkaus on kummallinen asia. Uskoo hakevansa tietynlaista ihmistä, vaikka sellaista jossa on nuo em. piirteet, mutta rakastuu aivan toisenlaiseen, ei silti välttämättä kauniseen.
Mies voi rakastaa puolisonsa raskausarpia ja iän tuomia ryppyjä, koska tuntee hänet ja heillä on yhteisiä kokemuksia, yhteinen elämä. Pullukka sen sijaan puhui enemmänkin ensikontaktista (joka ei mielestäni ole vielä rakastumista, korkeintaan ihastusta), ja silloin ulkonäöllä on jonkin verran merkitystä, vaikka kuinka haluaisi vähemmän kauniita lohduttaa. Harvemmin kai noita arpia ensitapaamisella esitellään, tai jokainen tietysti miten haluaa. :))
...mutta aika monesti, mielikuvissa riisutaan;))
*nauraa*
Oli vissiin yopollo kun tuolla jossain aiemmin mainitsi, että ihminen eri ikäisenä arvottaa erilaisia asioita kumppania valitessaan. Tätä on paljon tutkittu ihan tieteellisestikin. Nainen hakee lapsilleen vahvaa ja lempeää isää, miehen koko ja kasvonmuodot ovat tässä valinnassa suuntaa antavina. Mies toivoo naisestaan hyvää synnyttäjää ja imettäjää, tässä taas lantion muoto ja daisarit ovat listalla korkealla. Molemmilla sukupuolilla on geeneihin kirjoitettu mekanismi myös siihen , että geeniperimät olisivat mahdollisimman erilaiset kumppania valitessa. Tässä jonkun tutkimuksen mukaan on valintaa helpottamassa kumppanin tuoksu. Samankaltaisen geeniperimän omaavat kumppanit hyljeksivät toisiaan koska tuoksuvat toistensa mielestä vastenmielisiltä.
Kemikaaliteollisuus on nyttemmin ollut tietty tätä ominaisuutta parhaansa mukaan ollut sekoittamassa.. =)
viittaa kuitenkin siihen, että ulkoisen kauneuden lisäksi henkilössä näkyy jotakin muuta, mikä ei makuun sovi, usein käytöksessä.
Ulkoisen kauneuden kriteerit ovat aika lailla yhteiset kaikille. Missit ovat lähes kaikkien mielestä ulkoisesti kauniita.
MAHDOTONTA ensi kokemuksella saada havaintoja sisäisestä kauneudesta. MAHDOTONTA voida aistia koulutusta/älykkyyysosamäärää/elämänkokemusta. Sen sijaan ulkonäkö ja ulkoinen olemus on se mitä naisesta nähdään (ja haistetaan), se aistihavainto on ratkaiseva. Onko nainen sitten älykäs tai älytön, selviää myöhemmin ja tietysti moni kakku päältä kaunis. Riski vain täytyy ottaa, paljon suurempi riski olisi iskeä kiinni sellaiseen, jonka ulkoinen olemus on yhdentekevä tai jopa vastenmielinen, vaikka sen kuoren alla voi olla aivan ihana IHMINEN.
sitä seuralaista ei viedä kuin Alepan hyllystä. On siinä yleensä vähän aikaa kuunnella ja katsella mikä se oikeasti on ihmisiään.
asia on juuri se, ketä kuunnellaan ja katsellaan. Jos ei ulkomuoto kiinnosta, ei kuunnella ei katsella. Jos ulkomuoto on ok, silloin halu on katsella ja kuunnella ja tutustua onko pinnan alla millaista elämää.
SIIS se kynnys on vahvasti ulkomuodossa. SE EI TARKOITA, ETTÄ VAIN RUIPPANA KELPAA, ETTÄ KENET TAHANSA OTETAAN KUIN ELANNON HYLLYSTÄ, MUTTA SE TARKOITTAA, ETTÄ EI-KIINNOSTAVA ULKONÄKÖ TUSKIN JOHTAA ALOITTEESEEN TAI SIIHEN VASTAAMISEEN, EI EDES SEXIKUTSUUN.