Olen 48v ja mies. Lapset 15 ja 10v. Olin tiistaina seurantatutkimuksessa isomman kanssa lähisairaalassa. Vein pojan kouluun. Poika on ihan terve ja normaali, hyvin kai kasvatettukin. Kotiin tultuani katsoin pojan neuvolakorttia.
Ja sitten lähti.
Kaikki muistot varsinkin isomman pojan lapsuusajalta tulvahtivat mieleen. Aloin itkeä. Ja jatkuu Mieleen tulee edellinen asuinpaikkamme, jossa asuimme ensin vaimon kanssa kahdestaan. Koko talo remontoitiin. Siinä meni ekat vuodet vaimon kanssa. Itku tulee, kun ajattelen kaikkea, mitä oli ennen poikia. Syntyi isompi Sitten neljän vuoden päästä pikkuveli.
En ole ikinä itkenyt minuuttia pidempään, esim. kun isä kuoli hiukan tirahti, 12 -v. lapsuusaikani lemmikkikissan kanssa sama juttu. Kun poika syntyi 2001, oli taas samantapaista, aika lievää. Lähes tunteettomaksi luulin itseäni, vaimo sanonut vähän samaa.
Nyt kun kaikki, mitä ympärillä on, liittyy mielessäni lähes ainoastaan kakaroihin. Reissut, kasvun vaiheet, pihan leikkien parhaat kohdat ja poisviedyt lelut. Vintin pienet haalarit. Kengät.
Nyt on perjantai, ja itken edelleen pienestäkin muistikuvata. Ja tietenkin valokuvista. Tiistaista asti ei ole päässä pyörinyt muuta kuin hyvät muistot kaikesta, mikä liittyyy noihin n. 20 vuoteen. Ja itku tulee vaan.
Olen lasten kanssa "venyttänyt" nuoruuttani, mutta nyt ei se enää toimi.Eräs tuttu sanoi jokin aika sitten, että "hei, sä oot 48-vuotias. Et oo enää nuorukainen." Liityi kylläkin kropan kremppoihin, mutta nyt se lausahdus paukahti henkisellä puolella.
Sitten alkoi soida Junnu Vainion nuoruudenhaikailubiisi Kolmatta linjaa. Ei vähentänyt itkua. Voi hyvänen aika.
Ei se tutun lausahdus mitään ajatuksia syvemmin herättänyt silloin, mutta nyt alkaa tuntua, että lapset painaa kohta ohi voimissa ja tietäväisyydessä, niitten lapsuus on ohi. Eivät halua enää pomppulinnaan, tivoliin, autonäyttelyihin, Näsinneulaan, pulkkamäkeen.
Minä ja vaimo saadaan totutella kaksin olemiseen. Koko elämä on viimeiset 15 vuotta ollut lapsista huolehtimista ja kuskailua. Kohta meitä ja minua ei kovin paljon tarvita. Pienempi tulee siihen ikään hyvin pian. On kohta jo äitinsä pituinen. Vielä lapsi, mutta kohta jo vetäytyy huoneeseensa ja äänenmurros ja vastaan vänkääminen kertoo viimeistään isoksi tulosta.
Tyhjä olo. Mitä nyt sitten? On niistä huolta ja iloa vielä pitkäksi aikaa, mutta eivät oli täysin riippuvaisia iskästä ja äidistä. Kenestä nyt huolehdin ja huolestun?
Kai tämä ohi menee. Mutta tuntuu hyvältä itkeä.
Ja sitten lähti.
Kaikki muistot varsinkin isomman pojan lapsuusajalta tulvahtivat mieleen. Aloin itkeä. Ja jatkuu Mieleen tulee edellinen asuinpaikkamme, jossa asuimme ensin vaimon kanssa kahdestaan. Koko talo remontoitiin. Siinä meni ekat vuodet vaimon kanssa. Itku tulee, kun ajattelen kaikkea, mitä oli ennen poikia. Syntyi isompi Sitten neljän vuoden päästä pikkuveli.
En ole ikinä itkenyt minuuttia pidempään, esim. kun isä kuoli hiukan tirahti, 12 -v. lapsuusaikani lemmikkikissan kanssa sama juttu. Kun poika syntyi 2001, oli taas samantapaista, aika lievää. Lähes tunteettomaksi luulin itseäni, vaimo sanonut vähän samaa.
Nyt kun kaikki, mitä ympärillä on, liittyy mielessäni lähes ainoastaan kakaroihin. Reissut, kasvun vaiheet, pihan leikkien parhaat kohdat ja poisviedyt lelut. Vintin pienet haalarit. Kengät.
Nyt on perjantai, ja itken edelleen pienestäkin muistikuvata. Ja tietenkin valokuvista. Tiistaista asti ei ole päässä pyörinyt muuta kuin hyvät muistot kaikesta, mikä liittyyy noihin n. 20 vuoteen. Ja itku tulee vaan.
Olen lasten kanssa "venyttänyt" nuoruuttani, mutta nyt ei se enää toimi.Eräs tuttu sanoi jokin aika sitten, että "hei, sä oot 48-vuotias. Et oo enää nuorukainen." Liityi kylläkin kropan kremppoihin, mutta nyt se lausahdus paukahti henkisellä puolella.
Sitten alkoi soida Junnu Vainion nuoruudenhaikailubiisi Kolmatta linjaa. Ei vähentänyt itkua. Voi hyvänen aika.
Ei se tutun lausahdus mitään ajatuksia syvemmin herättänyt silloin, mutta nyt alkaa tuntua, että lapset painaa kohta ohi voimissa ja tietäväisyydessä, niitten lapsuus on ohi. Eivät halua enää pomppulinnaan, tivoliin, autonäyttelyihin, Näsinneulaan, pulkkamäkeen.
Minä ja vaimo saadaan totutella kaksin olemiseen. Koko elämä on viimeiset 15 vuotta ollut lapsista huolehtimista ja kuskailua. Kohta meitä ja minua ei kovin paljon tarvita. Pienempi tulee siihen ikään hyvin pian. On kohta jo äitinsä pituinen. Vielä lapsi, mutta kohta jo vetäytyy huoneeseensa ja äänenmurros ja vastaan vänkääminen kertoo viimeistään isoksi tulosta.
Tyhjä olo. Mitä nyt sitten? On niistä huolta ja iloa vielä pitkäksi aikaa, mutta eivät oli täysin riippuvaisia iskästä ja äidistä. Kenestä nyt huolehdin ja huolestun?
Kai tämä ohi menee. Mutta tuntuu hyvältä itkeä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.