Jossain toisessa ketjussa kirjoitettiin hyvin siitä, miten yksinäiset monesti odottavat kaveruuden alkavan liian nopeasti ja ovat muutenkin liian kiireisiä odotuksissaan. Tunnistan tuon omalla kohdallani, mutten keksi mitä asialle voisi tehdä?
Vaikka päättäisin mielessäni yrittäväni antaa asioiden edetä omalla painollaan, niin minun on hyvin vaikea olla olematta kärsimätön ja välillä vaativan ja odottavan oloinen muiden ihmisten seurassa.
Myös elämän käytännön asiat edistyvät tuskastuttavan hitaasti. Multa loppuivat hommat heinäkuussa. Olen tsempannut itseäni ja hakenut työtä ja ilmoittautunut parille harrastuskurssille. Työn suhteen ei vielä ole tärpännyt ja harrastukset alkavat vasta nyt syyskuussa. Sama juttu erään muun toiminnan kanssa. Kuluneen reilun kuukauden olen vain turhautunut tuskaisena.
Jotenkin tälläiset pitkät tauot ja niiden aikainen toimettomuus ja yksinäisyys hajottavat minut aika nopeasti. Sitten surullisena ja vihaisena ja kärsivänä ei ole todellakaan parhaassa jamassa tutustua uusiin ihmisiin esim. niissä harrastuksissa (eikä kyllä työnteon suhteenkaan).
Vähän nuorempana jaksoi vielä olla kärsivällisempi ja pystyi sietämään yksinäisyyttä eri tavalla, mutta nyt kärsivällisyyteni on aivan loppu. Aikaisemmin auttoi pelaaminen, netti, tv ja musiikki, mutta nykyään nekin tuntuvat vain ajan tappamiselta, mihin menee hermot nopeasti.
Mitä voisi jotenkin sanoa itselleen että kestäisi sitä asioiden ja ihmissuhteiden muodostumisen hitautta?
Vaikka päättäisin mielessäni yrittäväni antaa asioiden edetä omalla painollaan, niin minun on hyvin vaikea olla olematta kärsimätön ja välillä vaativan ja odottavan oloinen muiden ihmisten seurassa.
Myös elämän käytännön asiat edistyvät tuskastuttavan hitaasti. Multa loppuivat hommat heinäkuussa. Olen tsempannut itseäni ja hakenut työtä ja ilmoittautunut parille harrastuskurssille. Työn suhteen ei vielä ole tärpännyt ja harrastukset alkavat vasta nyt syyskuussa. Sama juttu erään muun toiminnan kanssa. Kuluneen reilun kuukauden olen vain turhautunut tuskaisena.
Jotenkin tälläiset pitkät tauot ja niiden aikainen toimettomuus ja yksinäisyys hajottavat minut aika nopeasti. Sitten surullisena ja vihaisena ja kärsivänä ei ole todellakaan parhaassa jamassa tutustua uusiin ihmisiin esim. niissä harrastuksissa (eikä kyllä työnteon suhteenkaan).
Vähän nuorempana jaksoi vielä olla kärsivällisempi ja pystyi sietämään yksinäisyyttä eri tavalla, mutta nyt kärsivällisyyteni on aivan loppu. Aikaisemmin auttoi pelaaminen, netti, tv ja musiikki, mutta nykyään nekin tuntuvat vain ajan tappamiselta, mihin menee hermot nopeasti.
Mitä voisi jotenkin sanoa itselleen että kestäisi sitä asioiden ja ihmissuhteiden muodostumisen hitautta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mikäköhän tämä kärsimättömyys sitten kullakin on? Kaipa jokaisella tulee mitta täyteen jossakin vaiheessa? Myös erilaiset tyylit voi johtaa epäonnistumisiin ihmissuhteissa. Toinen kärsivällisesti anteeksiantaen avoimin mielin heittäytyy suhteeseen toisen kyräillessä ja odottaessa ja kerätessä todistusaineistoa "kunnollisuudesta ja "sopivuudesta". Epäilen että ei tule mtään. Noille harrastus- ja työasioille on myös vaikea tehdä mitään. Minusta tietty kärsimättömyys on vain elämän mukanaan tuomaa nopeampaa ja parempaa arvostelukykyä ja näin esim. huonot ihmissuhteet saavat nopeammin kyytiä. Hyvä niin!
Itse olen myös yksinäinen. Välillä ei oikein osaa sanoa onko yksinäinen vai yksin. Ihmiset joilla on paljon porukkaa ympärillä jakavat ystävyyttäkin monille. Jokaisesta saa jotain mukavaa piristystä omaan elämään. Itse lienen liian "raskas" ihminen, kun en osaa jakaantua moneksi. Kun katsoo piirejä, niin aika vähän ihmiset juttelevat mitään syvällisempiä. Kevyttä läppää ja kuulumisia vaihtelevat, käyvät yhdessä jossain jne. Ehkä monet saavat kiksejä yhdessäolemisesta ilman merkitystä. Se lienee tunnetila, jota en pysty aistimaan.