Sosiaaliset tilanteet uuvuttavat
On myös estoisuutta, ujoitta ja arkuutta
Haluaisin tutustua ihmisiin (aloitin juuri opiskelut yliopistossa), mutta en vain jotenkin osaa
Toisaalta välillä en yksinkertaisesti jaksa
Haluaisin myös käydä eri pippaloissa jne. mutta usein illalla kaikki mehut mennyt (osittain päivän sos.tilanteiden takia), jaksan vain tehdä koulujutut, ruoan jne.
Toisaalta tuntuu että olen sosiaalisesti sokea, mutta en enää pelkää sos.tilanteita, en vain osaa olla oma itteni tai lukea tilannetta
Ajatuksenkulku on siis sellainen, että minulla on omassa päässä Ikäänkuin ohjekirja tai blueprint jossa on ohjeet miten tietyissä sosiaalisissa tilanteissa pitää toimia - luonnostaan ne ei vain tule, vaikka olevinaan psykoterapeutin mukaan olisin sos. Ja tunteellisesti hyvin älykäs - en vain osaa laittaa sitä toimintaan.
Voin kyllä olla sosiaalinen pakotetusti ja haluaisin olla sosiaalisempi - en sitten tiedä vihaanko alitajuisesti omaa introverttiuttani ja heikkouttani.
En aluksi esim. millään saanut kahvilasta haettua kahvia kun se tuntui hankalalta - en siis oikeastaan pelännyt sitä. Nyt kuitenkin onneksi kahvin haku luonnistuu, mutta pitää vielä sopeuttaa itseni ruokailemaan siellä.
Kaupoissakin käyn aamulla tai illalla kun ei ole ihmisiä niin paljon. Ainejärjestöni pippaloissa ja yliopiston tapahtumissa en ole saanut vielä käytyä kun ne tuntuvat niin ylitsrpääsemättömiltä. Siis kaikki järjestely mitä pitää tehdä niitä varten. Kattoo linjavuorot, vaatteet, varata opidkelubudjetilla rahaa.... Mutta toisaalta annan kaikkeni opiskeluissa ja kehuja satelee opiskeluista vaikken ole edes puoleenkaan tyytyväinen.
Minulla on paljon ajoittaisia riittämättömyydentunteita. Tuntuu että olen arvoton, epäihminen.
Kaipaan myös seuraa, vaikken ole varsinaisesti yksinäinen - unelmoin seurustelusta vaikka siihen on vielä pitkä matka
Ja jotta voisi toista rakastaa, pitää osata rakastaa itseä ja sitä juuri yritän opetella, mutta joskus suoritan sitäkin. Alitajuisesti vihaan ja inhoan itseäni vaikka toisaalta järki sanoo että riittäisin ihan omana itsenäni. Ehkä.
Kyllähän se varmaan ihmisestä paljon kertoo kun oma "idoli" on Leonardo Da Vinci tai Ihmemies McGyver. Olen siis muotoilijaopiskelija.
Ongelmia aiheuttaa myös se, että vaadin itseltäni paljon: Olen perfektionisti. Olen huomannut että se jotenkin heijastuu joka osa-alueeseen omassa elämässä: Opiskelu, SUHTEET, kehonkuva, kaupassakäynti, juhlat, kokkaus - aina pitäisi itseään kehittää jossain asiassa jne. Mutta toisaalta olen alisuoriutuja.
Toisaalta osaan paljon eri asioita mutta harvassa asiassa olen mitenkään tosi hyvä. Usein tarvitsen vain ohjekirjan, jos sitäkään esim. korjatakseni jotain. Ja usein vain vilkaisen ohjetta. Osaan musiikkia, laulaa, kirjoittaa, tehdä käsitöitä, kuvataidetta, kieliä jne. mutta en missään näistä mitenkään tosi hyvin.
Olen kyllä vielä kotipaikkakunnalla asuessa käynyt pariin otteeseen terapiassa. Sairastuin siis keskivaikeaan masennukseen lukiossa - mua mm. kiusattiin pitkään (päiväkoti ja peruskoulu n.9-10 v. elämästäni) mutta en oikeastaan tiedä minkä takia ja useasti opettajien kanssa mietittiin mikä oli syy vaikkakin aluksi kiusaaminen kohdistui perheeni köyhyyteen, myöhemmin omaan ulkönäkööni (olin/olen ylipainoinen, mutta pudotan painoa, mikä on edennyt toistaiseksi hyvin).
Minua vain pidettiin jotenkin outona tai erikoisena.
Tämä erit. ulkonäköön liittyvä kiusaaminen on siis aiheuttanut minulle monia solmuja minäkuvaani ja kehonkuvaani - yhdistelkää se perfektionismiin niin soppa on valmis. Ja se tapahtui juuri sinä kautena kun oli muutenkin sopeutumassa murrosiän muutoksiin:kasvavaan kehoon ja hormonien tuomiin muutoksiin. Kaiken lisäksi minulla oli paha akne, silmälasit ja raudat. Kun huomasin että kehonkarvat alkoivat kasvamaan tiettyihin paikkoihin oli se pieni katastrofi ja sheivaankin usein siltä osin miltä pystyn ison ruhoni kanssa. Minulla on siis älyttömästi komplekseja omasta ulkonäöstä mieheksi - en ollenkaan voi esim. Saunassa tai uimassa tai suihkussa käydä joukossa vaan yksin. Käytän vuoden ympäri aika peittäviä vaatteita, myös kesällä. Ainoastaan pää paljaana. Olen tosin nyt yrittänyt pukeutua istuviin, mutta peittäviin vaatteisiin, mutta nekin ovat pikkuhiljaa alkaneet löystyä painon pudottua.
Luulin että kaikki olisi hyvin kunhan selviäisin masennuksesta, mutta huomasin että työsarkaa olisikin enemmän.
Neuvoja? Tukea? Omia kokemuksia? Miten ootte selvinneet?
Mitä tehdä? Mistä aloittaa?
On myös estoisuutta, ujoitta ja arkuutta
Haluaisin tutustua ihmisiin (aloitin juuri opiskelut yliopistossa), mutta en vain jotenkin osaa
Toisaalta välillä en yksinkertaisesti jaksa
Haluaisin myös käydä eri pippaloissa jne. mutta usein illalla kaikki mehut mennyt (osittain päivän sos.tilanteiden takia), jaksan vain tehdä koulujutut, ruoan jne.
Toisaalta tuntuu että olen sosiaalisesti sokea, mutta en enää pelkää sos.tilanteita, en vain osaa olla oma itteni tai lukea tilannetta
Ajatuksenkulku on siis sellainen, että minulla on omassa päässä Ikäänkuin ohjekirja tai blueprint jossa on ohjeet miten tietyissä sosiaalisissa tilanteissa pitää toimia - luonnostaan ne ei vain tule, vaikka olevinaan psykoterapeutin mukaan olisin sos. Ja tunteellisesti hyvin älykäs - en vain osaa laittaa sitä toimintaan.
Voin kyllä olla sosiaalinen pakotetusti ja haluaisin olla sosiaalisempi - en sitten tiedä vihaanko alitajuisesti omaa introverttiuttani ja heikkouttani.
En aluksi esim. millään saanut kahvilasta haettua kahvia kun se tuntui hankalalta - en siis oikeastaan pelännyt sitä. Nyt kuitenkin onneksi kahvin haku luonnistuu, mutta pitää vielä sopeuttaa itseni ruokailemaan siellä.
Kaupoissakin käyn aamulla tai illalla kun ei ole ihmisiä niin paljon. Ainejärjestöni pippaloissa ja yliopiston tapahtumissa en ole saanut vielä käytyä kun ne tuntuvat niin ylitsrpääsemättömiltä. Siis kaikki järjestely mitä pitää tehdä niitä varten. Kattoo linjavuorot, vaatteet, varata opidkelubudjetilla rahaa.... Mutta toisaalta annan kaikkeni opiskeluissa ja kehuja satelee opiskeluista vaikken ole edes puoleenkaan tyytyväinen.
Minulla on paljon ajoittaisia riittämättömyydentunteita. Tuntuu että olen arvoton, epäihminen.
Kaipaan myös seuraa, vaikken ole varsinaisesti yksinäinen - unelmoin seurustelusta vaikka siihen on vielä pitkä matka
Ja jotta voisi toista rakastaa, pitää osata rakastaa itseä ja sitä juuri yritän opetella, mutta joskus suoritan sitäkin. Alitajuisesti vihaan ja inhoan itseäni vaikka toisaalta järki sanoo että riittäisin ihan omana itsenäni. Ehkä.
Kyllähän se varmaan ihmisestä paljon kertoo kun oma "idoli" on Leonardo Da Vinci tai Ihmemies McGyver. Olen siis muotoilijaopiskelija.
Ongelmia aiheuttaa myös se, että vaadin itseltäni paljon: Olen perfektionisti. Olen huomannut että se jotenkin heijastuu joka osa-alueeseen omassa elämässä: Opiskelu, SUHTEET, kehonkuva, kaupassakäynti, juhlat, kokkaus - aina pitäisi itseään kehittää jossain asiassa jne. Mutta toisaalta olen alisuoriutuja.
Toisaalta osaan paljon eri asioita mutta harvassa asiassa olen mitenkään tosi hyvä. Usein tarvitsen vain ohjekirjan, jos sitäkään esim. korjatakseni jotain. Ja usein vain vilkaisen ohjetta. Osaan musiikkia, laulaa, kirjoittaa, tehdä käsitöitä, kuvataidetta, kieliä jne. mutta en missään näistä mitenkään tosi hyvin.
Olen kyllä vielä kotipaikkakunnalla asuessa käynyt pariin otteeseen terapiassa. Sairastuin siis keskivaikeaan masennukseen lukiossa - mua mm. kiusattiin pitkään (päiväkoti ja peruskoulu n.9-10 v. elämästäni) mutta en oikeastaan tiedä minkä takia ja useasti opettajien kanssa mietittiin mikä oli syy vaikkakin aluksi kiusaaminen kohdistui perheeni köyhyyteen, myöhemmin omaan ulkönäkööni (olin/olen ylipainoinen, mutta pudotan painoa, mikä on edennyt toistaiseksi hyvin).
Minua vain pidettiin jotenkin outona tai erikoisena.
Tämä erit. ulkonäköön liittyvä kiusaaminen on siis aiheuttanut minulle monia solmuja minäkuvaani ja kehonkuvaani - yhdistelkää se perfektionismiin niin soppa on valmis. Ja se tapahtui juuri sinä kautena kun oli muutenkin sopeutumassa murrosiän muutoksiin:kasvavaan kehoon ja hormonien tuomiin muutoksiin. Kaiken lisäksi minulla oli paha akne, silmälasit ja raudat. Kun huomasin että kehonkarvat alkoivat kasvamaan tiettyihin paikkoihin oli se pieni katastrofi ja sheivaankin usein siltä osin miltä pystyn ison ruhoni kanssa. Minulla on siis älyttömästi komplekseja omasta ulkonäöstä mieheksi - en ollenkaan voi esim. Saunassa tai uimassa tai suihkussa käydä joukossa vaan yksin. Käytän vuoden ympäri aika peittäviä vaatteita, myös kesällä. Ainoastaan pää paljaana. Olen tosin nyt yrittänyt pukeutua istuviin, mutta peittäviin vaatteisiin, mutta nekin ovat pikkuhiljaa alkaneet löystyä painon pudottua.
Luulin että kaikki olisi hyvin kunhan selviäisin masennuksesta, mutta huomasin että työsarkaa olisikin enemmän.
Neuvoja? Tukea? Omia kokemuksia? Miten ootte selvinneet?
Mitä tehdä? Mistä aloittaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.