kauhee valitusfiilis päällä (eikö aina), mutta menköön. täl palstalla en oo törmänny semmoseen paikkaan johon vois heittää tämmöstä paskaa, ni teen nyt uuden. kirjottakaa ihan mitä haluutte, piti vaan saada tää pois päästä
"Olis kiva herätä aamulla niin, että tietäisi mitä tekisi ja olis innostunut siitä. Haluisin että asiat muuttuis, mutten osaa tehdä mitään sen eteen, kun en oo varma mistään. On mulla visioita, mutta tuntuu, että ne pysyy pään sisällä. Sitä on vaan niin vitun aikaansaamaton. Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua, niin kuin muutkin ihmiset. Sitä kävis baarissa. Harrastais, nauttis perusasioista, ei tekis pienistä asioista isoja. Olis silleen rento, eikä ahdistunut ja masentunut. Tajuun että oon risteyksessä. Tajuun että oon jo tän ikäinen. Mut mulla ei oo mitään, ei koulutusta, ei töitä – pitäis päättää mihin suuntaan lähteä. Sitä ihmettelee, miks muille kaikki on ollut aina jotenkin yksinkertaisempaa. Kyl mä kuitenkin luotan siihen, että kaikki järjestyy, että kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa."
luin ton tekstin aikasemmin (Kaisa Rautaheimo, Pojat) ku surffailin nettiä, ja jotenki iski. ei mua voi varmaan syrjäytyneeks sanoa, onhan mulla koulutuspaikka - vaikka sekin vähän niin ja näin, en mä vaan osaa käydä sitä, ja haluisin niin kovasti sanoo et mä yritän parhaani, en mä vaan kyl. lakkasin yrittämästä niin kauan sit etten jaksa ees laskea. en muista millon viimeks oisin ollut innostunu joistakin rutiinihommista, tai itestäni. en pysty käsittään miten ihmiset lähtee aamulla töihin ja tietää et ne pystyy oleen siel koko päivän. herääks ne aamulla eikä niitten ensimmäinen ajatus oo "voi ei, joudun taas viettää koko päivän oman pääni sisällä?"
oon aikasemmin miettiny et hei, tää on vaan joku nuoruusiän kriisi, se menee ohi. mut sen jälkeen ku on viettäny monta vuotta tässä tilassa, siitä tulee masentavan normaalia, enkä enää jaksais tätä. annetaan vaan resepti kouraan ja oletetaan et nuori on työkykyinen. mulla alkaa mitta täyttyä itteni kanssa ihan täysiä. en mä oo itsetuhoinen, pelkään kuolemaa mut pelkään elää, ihan sama kuinka kliseiseltä kuulostaa. on tosi ahdistavaa kuviota kun joutuu miettiin turhia asioita moneen kertaan. ja se on vaan niin helvetillinen oravanpyörä - ahdistaa, ja kun ahdistaa, alkaa masentaa. sit kun olo vaan pahenee, ei vaan jaksa enää. en mä jaksa pitää huolta itestäni - mun kämppä kuvastaa mun sielua, haisee tupakansavulta ja pettymykseltä, eikä siitä tunnu pääsevän mihinkään, mut kai sitä pitää vaan pystyä nousemaan peiton alta kahden tunnin yöunilla, ja jatkaa samalla kaavalla.
"Olis kiva herätä aamulla niin, että tietäisi mitä tekisi ja olis innostunut siitä. Haluisin että asiat muuttuis, mutten osaa tehdä mitään sen eteen, kun en oo varma mistään. On mulla visioita, mutta tuntuu, että ne pysyy pään sisällä. Sitä on vaan niin vitun aikaansaamaton. Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua, niin kuin muutkin ihmiset. Sitä kävis baarissa. Harrastais, nauttis perusasioista, ei tekis pienistä asioista isoja. Olis silleen rento, eikä ahdistunut ja masentunut. Tajuun että oon risteyksessä. Tajuun että oon jo tän ikäinen. Mut mulla ei oo mitään, ei koulutusta, ei töitä – pitäis päättää mihin suuntaan lähteä. Sitä ihmettelee, miks muille kaikki on ollut aina jotenkin yksinkertaisempaa. Kyl mä kuitenkin luotan siihen, että kaikki järjestyy, että kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa."
luin ton tekstin aikasemmin (Kaisa Rautaheimo, Pojat) ku surffailin nettiä, ja jotenki iski. ei mua voi varmaan syrjäytyneeks sanoa, onhan mulla koulutuspaikka - vaikka sekin vähän niin ja näin, en mä vaan osaa käydä sitä, ja haluisin niin kovasti sanoo et mä yritän parhaani, en mä vaan kyl. lakkasin yrittämästä niin kauan sit etten jaksa ees laskea. en muista millon viimeks oisin ollut innostunu joistakin rutiinihommista, tai itestäni. en pysty käsittään miten ihmiset lähtee aamulla töihin ja tietää et ne pystyy oleen siel koko päivän. herääks ne aamulla eikä niitten ensimmäinen ajatus oo "voi ei, joudun taas viettää koko päivän oman pääni sisällä?"
oon aikasemmin miettiny et hei, tää on vaan joku nuoruusiän kriisi, se menee ohi. mut sen jälkeen ku on viettäny monta vuotta tässä tilassa, siitä tulee masentavan normaalia, enkä enää jaksais tätä. annetaan vaan resepti kouraan ja oletetaan et nuori on työkykyinen. mulla alkaa mitta täyttyä itteni kanssa ihan täysiä. en mä oo itsetuhoinen, pelkään kuolemaa mut pelkään elää, ihan sama kuinka kliseiseltä kuulostaa. on tosi ahdistavaa kuviota kun joutuu miettiin turhia asioita moneen kertaan. ja se on vaan niin helvetillinen oravanpyörä - ahdistaa, ja kun ahdistaa, alkaa masentaa. sit kun olo vaan pahenee, ei vaan jaksa enää. en mä jaksa pitää huolta itestäni - mun kämppä kuvastaa mun sielua, haisee tupakansavulta ja pettymykseltä, eikä siitä tunnu pääsevän mihinkään, mut kai sitä pitää vaan pystyä nousemaan peiton alta kahden tunnin yöunilla, ja jatkaa samalla kaavalla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kun tuollainen fiilis on päällä vuosia, niin on se muuta kuin nuoruusiän angstia. Kun saat lääkkeitä, niin olet käynyt asian vuoksi jo asiantuntijan juttusilla. Oletko saanut keskusteluapua tai voinut puhua melankoliastasi kenenkään kanssa. Onko sinulla ikäisiä kavereita.
Ei sinun tilasi ole toivoton, kun uskot että selviät ja pärjäät ja et ole itsetuhoinen.
Olemme ihmisinä erilaisia. Ei ole välttämätön asia, että istuu baareissa. Sinulla on varmaan niin kuin kaikilla jonkin piilevä kyky tai juttu, joka tuottaisi sinulle mielihyvää opiskelun lisäksi. Se voi olla jokin harrastus, taito, jota antaa arkeen potkua. Se on vain niin ettei kaikki ole siivousintoisia ja se juttu tahtoo jäädä. Tietenkään opiskelijalla ei ole varaa palkata siihen ulkopuolista.
Onko niin että uni pakenee kun mietit yöllä elämää. Ei parin tunnin unilla kukaan jaksa. Mene lääkäriin jo tuon uniongelman vuoksi. Vaadi muutakin apua kuin uusi pilleriresepti siihen.
Kirjoituksesi on ihan asiallinen ja kyllä se helpottaa kun saa vaikka kirjoittamalla purkaa ajatuksiaan.
Toivon nyt sinulle reilua uniputkea. Siitä on jo paljon apua, kun saa nukkua.
Ihmisen luonne ja persoonallisuus on aina uniikkia. Joskus ajatellaan, että osa ihmistä haluaa säilyttää vapauden tunteen, jonka seuralaisia ovat ahdistus ja epävarmuus tulevasta. Osa ihmisistä valitsee varmuuden "varman leivän" jonka seuralaisia ovat kahlitsemisen ja orjuuttamisen tunne. Vaikutat ihmiseltä, joka haluaa säilyttää vapauden ja oman tahdon. Usein luovat ihmiset esim.taiteilijat ja näyttelijät ovat kaltaisiasi. Normiin pakottaminen tuntuu melkein mahdottomalta. Koita pitää elämä perusrakenteeltaan yksinkertaisena - sellaisena, ettet lähde rakentamaan mitään "pysyvää", koska tulevaisuuden kuva ei ole vielä hahmottunut. Varmista, että voit tehdä nopeita muutoksia tarvittaessa. Itse olen samantyyppinen, kuin sinä. Olen huomannut, ettei elämässä tarvitse olla paljoa materiaa. Oma maailma kehittyy pikkuhiljaa ja rahalla on pieni merkitys hyvinvointiin. Vapaus ja kahlitsematon olotila on ollut elämäni tarkoitus - ei raha. Välinpitämätön ei silti pidä olla. Jos olisin sinä, niin kokeilisin elää kevyesti - ilman tulevaisuuden haaveita. Opiskelisin tai tekisin töitä sen verran mikä tuntuu itsestä oikealta. Jos rahan varaan ei elämää rakenna, elämä on vapaata ja kevyttä - vois sopia sinulle.