Mietinpä tässä vaan, että kuinka moni elää onnellisena omassa parisuhteessaaan? Siis, että on valmis tekemään mitä tahansa kumppaninsa eteen. Ja on aivan aidosti iloinen siitä, että kumppani on olemassa?
Aina näiltä palstoilta saa lukea miten jonkun tekee mieli toista vaikka on parisuhteessa tai miten tunteet on kuolleet tai yksinkertaisesti ei vaan enää ole onnellinen kumppaninsa kanssa.
Ymmärrän toki sen, että parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen. Kenenkään ei tarvitse olla pakosta kenenkään kanssa. Mutta entä ne lupaukset mitä on toiselle tehnyt , eivätkö nekään enää pidä?
Mitä järkeä tässä missään on enää? Miksi me edes sitten tarvimme toisen puoliskon itsellemme? Mitä se aito ja oikea rakkaus sitten on? Ei ainakaan mitään noista ylläolevista. Onko se hetken huuma sen arvoista, että kuitenkin kohta itkemme sitä, kun sydän on särkynyt ja se on ollut muka sitä oikeaa rakkautta. Ei kai se mitään rakkautta ole, jos jättää toisen.
Itse olisin vielä noin puoli vuotta sitten lukenut itseni tuohon kategoriaan, jolla on aidosti onnellinen parisuhde. Mutta minäkin tulin sitten niistä pilvilinnoista ryminällä alas, kun poikaystäväni jätti minut. Ikinä en olisi uskonut tuon päivän tulevan. Mutta ei se sitten varmaan mitään oikeaa rakkautta ollutkaan, kun hän jätti minut. Onko sanat vaan sanoja? Eikö kukaan oikeesti todellakaan tarkoita sitä mitä sanoo?
Onko se niin, että ei sitä voi kehenkään luottaa? Ainoastaan vaan itseensä? Sitä tuntee itsensä jotenkin niin tyhmäksi, kun avaa toiselle sydämensä ja on oma itsensä toisen seurassa ja sitten se jättää ja hylkää. Se on niin sanoinkuvaamattoman tyhmä olo. Toinen tietää kaiken minusta.
Onko tää kaikki vaan pelkkää tunteilla leikkimistä? Ehkäpä taidan sortua itse tuohon samaan kylmään peliin. En välitä sen toisen tunteista mitään, kuhan itse saan haluamani. Muulla ei ole väliä.
Mitä järkeä tässä on?
Aina näiltä palstoilta saa lukea miten jonkun tekee mieli toista vaikka on parisuhteessa tai miten tunteet on kuolleet tai yksinkertaisesti ei vaan enää ole onnellinen kumppaninsa kanssa.
Ymmärrän toki sen, että parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen. Kenenkään ei tarvitse olla pakosta kenenkään kanssa. Mutta entä ne lupaukset mitä on toiselle tehnyt , eivätkö nekään enää pidä?
Mitä järkeä tässä missään on enää? Miksi me edes sitten tarvimme toisen puoliskon itsellemme? Mitä se aito ja oikea rakkaus sitten on? Ei ainakaan mitään noista ylläolevista. Onko se hetken huuma sen arvoista, että kuitenkin kohta itkemme sitä, kun sydän on särkynyt ja se on ollut muka sitä oikeaa rakkautta. Ei kai se mitään rakkautta ole, jos jättää toisen.
Itse olisin vielä noin puoli vuotta sitten lukenut itseni tuohon kategoriaan, jolla on aidosti onnellinen parisuhde. Mutta minäkin tulin sitten niistä pilvilinnoista ryminällä alas, kun poikaystäväni jätti minut. Ikinä en olisi uskonut tuon päivän tulevan. Mutta ei se sitten varmaan mitään oikeaa rakkautta ollutkaan, kun hän jätti minut. Onko sanat vaan sanoja? Eikö kukaan oikeesti todellakaan tarkoita sitä mitä sanoo?
Onko se niin, että ei sitä voi kehenkään luottaa? Ainoastaan vaan itseensä? Sitä tuntee itsensä jotenkin niin tyhmäksi, kun avaa toiselle sydämensä ja on oma itsensä toisen seurassa ja sitten se jättää ja hylkää. Se on niin sanoinkuvaamattoman tyhmä olo. Toinen tietää kaiken minusta.
Onko tää kaikki vaan pelkkää tunteilla leikkimistä? Ehkäpä taidan sortua itse tuohon samaan kylmään peliin. En välitä sen toisen tunteista mitään, kuhan itse saan haluamani. Muulla ei ole väliä.
Mitä järkeä tässä on?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minusta tuntuu, että sinulla on itselläsi mennyt vähän väärille urille tuo käsityksesi onnellisesta suhteesta.
Miksi kenenkään pitäisi olla valmis tekemään mitä tahansa kumppaninsa eteen? Kyllä jokaisen ihmisen pitää opetella ajattelemaan ennen kaikkea itseään ja sitä, että on itse onnellinen. Kun elää niin, että on itse onnellinen, on helpompi löytää se pysyvä kumppanikin - eikä silloin ole mitään väliä sillä MIKÄ sinut tekee milloinkin onnelliseksi, vaan se, että hyväksytte toinen toisenne juuri sellaisina kuin olette. Eli esimerkiksi uskollisuus on sellainen asia, että se ei ole mikään pakko-asia kaikissa suhteissa, vaan sen merkityksellisyys tulee siitä, miten kumppanukset siihen suhtautuvat. Ei voi sanoa, että pari on onnellinen, jos molemmat kykenevät täysuskollisuuteen - on mahdollisuus, että molemmat kykenevät olemaan SUHTEELLE uskollisia vaikka saisivat liikuskella vapaasti ja käydä vieraissakin, nimittäin jos SUHTEEN MOLEMMAT OSAPUOLET ovat samoilla linjoilla!
Minä olen aidosti iloinen siitä, että sekä mieheni että kaikki muutkin ihannoimani miehet ovat olemassa! Rakastan miestäni, ja olemme tällaiset asiat käyneet jo niin monta kertaa läpi, että olen varma, ettei meille koskaan tule eroa minkään tavanomaisen asian takia, niinkuin pettäminen, salailu, riitely, "erilleen kasvaminen".
Minä kysyisin, että mitä järkeä on koskaan erota minkään niin pienen asian takia, kuin nuo yllä mainitsemani! Maailmassa on vakavampiakin asioita, kuin sellainen, että joku toinenkin nainen ihastuu minun mieheeni, tai minä ihastun toiseen mieheen! Kyllä meillä ainakin riittää sydäntä jakaa sitä vähän muillekin!
Jos suhde lopahtaa siihen, että tuntuu että tunteet on kadonneet kokonaan pois, niin sitten erotaan. Ei aina voi tietää millaiseksi toinen kasvaa ajatusmaailmaltaan, varsinkin jos sitä ajatusmaailmaa kasvatellaan yksin omissa pääkopissa, eikä yhdessä. Miten sinä pystyit olemaan onnellinen, kun kumppanisi ilmeisesti kaipasi jotain muuta? Ehkä jokaisen on syytä suhtautua skeptisesti omaan onnellisuuteensa ja varmistella sitä useamminkin kysymällä kumppaniltaan, että mitä tekisi mieli! Pitää olla hullunrohkea ja ottaa vastaan se mitä elämä meille antaa.
Kyllä kehenkään enää VOI luottaa - pitää vain osata keskustella ja kysellä niitä toisen mielipiteitä vähän useammin. Kompromisseja ja yhteistä mieltä se onnellinen yhteiselo vaatii!
miehen lukutaito. Monet naiset hössää omiaan, kun on saatu päähänsä että onnellisia ollaan, niin sitten ollaan niin onnellista niin onnellista. Ei osata kuunnella ja katsella toista, hössätään vaan todellakin sitä omaansa ja uppoudutaan usein aineellisiin seikkoihin. Kaupoissa näkee miten tällaiset naiset riepottavat miehiään. Maailman tärkein asia tuntuu olevan minkälainen sohva jne. jne. loppumattomiin tavaraa kotiin haalataan. Jos toiselle ihmiselle on todella läsnä henkisesti ja haluaa kuunnella mitä tuolle toiselle kuuluu, en uskoisi tällaisten "rakkauden loppumisten" tulevan yllätyksenä. Jo ihmisen elekieli kertoo paljon.
Naisilla on kumma vimma myös olettaa; he tietävät aina parhaiten mistä Ville tykkää. Eli lue: mistä nainen itse tykkää.
Esimerkiksi kodeista tehdään 100-prosenttisesti naisen näköisiä, mies tepastelee siellä kuin parturoitu puudeli.
Itse uskon edelleen rakkauteen, vaikka kaikenlaista olen kokenut.
kuitenkaan. Tämä oli vain yksi näkökulma.
minä en koskaan vaadi mieheltä sellaista.puudelia ei parturoida;)kun vaan tepastelisi,joskus,sukkasillaan.voin jo kokea sen ihanan miehisen koko olemuksen...