Olen sairastanut anoreksiaa 2 vuotta, välillä on helpompaa, välillä vaikeaa.
Olen ollut sairaalassa useita kertoja ja viime kesänä pääsin pois nuorisopsykiatriselta osastolta. Siitä osti on mennyt hyvin, mutta en voi sanoa, että olisin täysin terve.
Anoreksia on helvettiä, joutuu kierteeseen josta ei pääse pois.
Minun oli käytävä lenkillä 3 kertaa päivässä. Yksi lenkki kesti tunnin. Jumppasin joka päivä 2 tuntia, ennen kouluun lähtöä tunnin ja illalla tunnin. Olin niin väsynyt etten jaksanut aamuisin hyvin nousta ylös, enkä polkea kouluun, samaa vauhtia kuin kaverini. En voinut kuitenkaan lopettaa liikuntaa, jokainen päivä oli samanlainen. Nukkumaan en mennyt ennen 12 ja aamuisin heräsin 7. En syönyt aamupalaa, enkä lounasta. Kun tulin koulusta söin levän ja lähdin lenkille. Laihduin luurangogsi, istuminenkin sattui kun takamus oli kuivettunut pois. Naamani oli kuopalla ja raajani sinersivät, oli aina vilu, koulussa en meinannut pysyä hereillä. Välituntisin jumppasin koulun vessassa. Nukkumaan mentyä itkin, koska olin niin väsynyt, kauhistutti seuraavan päivän liikuntaurakka, josta en voinut laistaa, koska halusin vieläkin laihemmaksi. Tiesin järjellä, että toimintani oli sairasta, mutta toinen puoleni sanoi, että älä syö, mutta juokse ja jumppaa. En toivoisi samaa kenellekään, sillä todellisuudessa kukaan ei ihannoi sairaalloista laihuutta, paitsi itse anorektikko.
Koulussani tuntuvat normaalit ja pulleammat olevan suuremmassa suosiossa kuin laihat.
Sairaalassa kun olin, niin piilottelin ruokaa taskuihin, roskikseen, laatikoihin. Jäin siitä kuitenkin kiinni. Yritin sairaalassakin jumpata salaa, mutta jäin kiinni itse teosta.
Aiheutin perheelleni suurta tuskaa, itse itkin usein, koska olisi halunnut olla kotona, mutta minua ei voitu kotiin päästää, koska painoni oli niin alhainen, että voisin saada rytmihäiriöitä joihin olisi voinut kuolla. Sydämeni löi 40 kertaa minuutissa. Pahimmillani painoin 28 ja olin 146cm pitkä. Haluan, että te nuoret, ette laihduttele, sillä helposti se menee yli. Ennen kuin kunnolla huomaakaan on ajautunut kierteeseen josta ei omin avuin ole helppo päästä, silloin edessä on pitkä sairaala jakso, sitä seuraavat terapiakäynnit ja kontrollist. Olkaa tyytyväisiä omaan kehoon, minä tiedän mistä puhun, koska olen pilannut elämästi 2 vuotta sairaudellani, jonka itse itselleni aiheutin. Nuoruus on laatuaikaa, josta ei päivääkään saisi mennä hukkaan.
Olen ollut sairaalassa useita kertoja ja viime kesänä pääsin pois nuorisopsykiatriselta osastolta. Siitä osti on mennyt hyvin, mutta en voi sanoa, että olisin täysin terve.
Anoreksia on helvettiä, joutuu kierteeseen josta ei pääse pois.
Minun oli käytävä lenkillä 3 kertaa päivässä. Yksi lenkki kesti tunnin. Jumppasin joka päivä 2 tuntia, ennen kouluun lähtöä tunnin ja illalla tunnin. Olin niin väsynyt etten jaksanut aamuisin hyvin nousta ylös, enkä polkea kouluun, samaa vauhtia kuin kaverini. En voinut kuitenkaan lopettaa liikuntaa, jokainen päivä oli samanlainen. Nukkumaan en mennyt ennen 12 ja aamuisin heräsin 7. En syönyt aamupalaa, enkä lounasta. Kun tulin koulusta söin levän ja lähdin lenkille. Laihduin luurangogsi, istuminenkin sattui kun takamus oli kuivettunut pois. Naamani oli kuopalla ja raajani sinersivät, oli aina vilu, koulussa en meinannut pysyä hereillä. Välituntisin jumppasin koulun vessassa. Nukkumaan mentyä itkin, koska olin niin väsynyt, kauhistutti seuraavan päivän liikuntaurakka, josta en voinut laistaa, koska halusin vieläkin laihemmaksi. Tiesin järjellä, että toimintani oli sairasta, mutta toinen puoleni sanoi, että älä syö, mutta juokse ja jumppaa. En toivoisi samaa kenellekään, sillä todellisuudessa kukaan ei ihannoi sairaalloista laihuutta, paitsi itse anorektikko.
Koulussani tuntuvat normaalit ja pulleammat olevan suuremmassa suosiossa kuin laihat.
Sairaalassa kun olin, niin piilottelin ruokaa taskuihin, roskikseen, laatikoihin. Jäin siitä kuitenkin kiinni. Yritin sairaalassakin jumpata salaa, mutta jäin kiinni itse teosta.
Aiheutin perheelleni suurta tuskaa, itse itkin usein, koska olisi halunnut olla kotona, mutta minua ei voitu kotiin päästää, koska painoni oli niin alhainen, että voisin saada rytmihäiriöitä joihin olisi voinut kuolla. Sydämeni löi 40 kertaa minuutissa. Pahimmillani painoin 28 ja olin 146cm pitkä. Haluan, että te nuoret, ette laihduttele, sillä helposti se menee yli. Ennen kuin kunnolla huomaakaan on ajautunut kierteeseen josta ei omin avuin ole helppo päästä, silloin edessä on pitkä sairaala jakso, sitä seuraavat terapiakäynnit ja kontrollist. Olkaa tyytyväisiä omaan kehoon, minä tiedän mistä puhun, koska olen pilannut elämästi 2 vuotta sairaudellani, jonka itse itselleni aiheutin. Nuoruus on laatuaikaa, josta ei päivääkään saisi mennä hukkaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun luin tuota, oloni tuli niin huonoksi kun ajattelin näkeväni tuon liikuntarasituksen ja univelkaisen tytön. Tuo on todellakin ollut vakavaa jos istuminenkin on sattunut. Toivon että olet nyt kunnossa ja et enää ikinä ajaudu tuohon kierteeseen! Parhainta ja terveintä jatkoa sinulle!!
koita selvitä.. tahtoisin tietää et kauan sul meni et alopit laihtuu.. mä meianan pelkään mun kamul olevan saman lai tilanne
Mä laihduin tosi nopeesti, viikossa putos jotain kaks kiloo ja sit mentii tosi lujaa alaspäin, kuukaudessa paino putos 7 kiloo.
Mä olen aina ollu pieni, eikä mua oo kiusattu ku pienuuteni takii. En tiedä miks sit laihdutin, kai mä halusin lisää huomiota.
Jos sun kaveris on vähänki sen olone, et vois sairastaa, ni yritä puhuu sille ja sanoo, et ois hyvä käydä lääkärissä, sun pitää olla kamus tukena, yksin ei saa jättää se pahentaa tilannetta. Testaa vaikka tarjoamalla suklaata, jos kaveris ottaa palan muittamutkitta ei asiat ole huonosti (vielä). Huomaat myös jos kaverisi alkaa liikkumaan normaalia enemmän, että asiat eivät ole kohdallaan.