Olen hukassa

Hienoa kun päätit kirjoittaa. Tämä on jo yksi asia kun olet hakenut apua. Pahasta olosta kirjoittaminen avaa mielen solmuja, jäsentää ajatuksia ettei tuska pyöri vain epämääräisenä möykkynä.
Et sinä valita. Sinulla on ihan oikeasti painolastia hakea apua ja avautua.
Jospa nyt otat iisisti ja et yritä ratkaista kaikkea yhdellä kertaa. Suru vie voimia ja masentaa, ja on ihan tervettä tuntea surua menetyksen johdosta ja kohde voi olla hyvin rakas lemmikki. Koira ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa, mutta sen aika oli päästä pois.

Oikein hyvä asia, että sinulla on pian ammatti vaikka ei niitä töitä löytyisi. Opiskelu on aina pääomaa ja siitä on hyötyä tulevaisuudessa. Nuorena sinun ei tarvitse päästä heti unelma-ammattiin. Kun et nyt jaksa lukea pääsykokeisiin, niin etkö voisi ajatella itsellesi lepoa. Teet välillä vaikka hanttihommia, saat rahaa ja satsaat itseäsi kuntoon.
Seksuaalinen hyväksikäyttö on niin rankka kokemus ja vanhemman laiminlyönti ja väkivalta, että siihen tarvitset ihan ammattiapua. On myös hyvä että olisi joku ymmärtävä kuuleva ihminen ystävänä.
Uskon täysin mitä kirjoitat. Ei tuollaista kukaan satuile.

Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, ettet pärjään yliopistossa. Sen tiedät sinä kaikista paremmin. Jos ihmisellä on motivaatiota niin ja juttu kiinnostaa, niin sillä pääsee pitkälle. Ja jos et ihan pääse ihan siihen, mistä haaveilet niin voit pyrkiä johonkin vastaavaan.
Tunnen henkilön, joka halusi nuorena sairaanhoitajaksi, mutta yrityksistä huolimatta ei päässyt kouluun. Hankki toisen ammatin, oli välillä yrittäjä ja haki sitten keski-iässä jälleen sairaanhoitajakouluun ja on nyt unelma-ammatissaan. Nykyään ei ihmiset jämähdä yhteen ja samaan vaan elämä voi saada monia vaiheita.

On todettu, että liika sokeri vaikutta suoraan aivoihin. Sokeri tekee ihmisen riippuvaiseksi ja sitä muka masentuu.
Kannattaa tarkistaa mieluummin ruokavalio kuin mennä johonkin lääkitykselle, josta ei ole muuta kuin huonot seuraukset.

Ehkä tosiaaan voisin uskaltaa suoda itselleni lepoa valmistumisen jälkeen. Kotoa tulee vaan niin suuret paineet ja odotykset, että heti pitäisi työllistyä ja koko ajan pitäisi tehdä jotain. Toisinaan vapaapäivinä saatan vain nukkua keskellä päivää jolloin minulta kysytään olenko kipeä. Silloin sanon vain että päänsärkyä tai muuta vaikka oikeasti makaan sängyssä koska olen vain niin uupunut.

Vuosi sitten koulun psykologille yritin puhua hyväksikäytöstä mutta hän ei noteerannut asiaa oikein mitenkään. Olen kaikki nämä vuodet selvinnyt siitä oikeastaan vain sillä että käytän defenssinä asian kieltämistä ja blokkaan sen kokonaan mielestäni. Pyrin välttämään asioita jotka muistuttavat siitä.

Sinulle joka väität mssennuksen johtuvan ruokavaliosta, voisit painua jonnekin muualle pätemään.

Haluan sinua tervehtää ihan noilla samoilla "joiäkkäämpi" ajatuksilla. Niin minäkin sinut koin, luin. Sinulla on paljon resursseja pääkopassasi. Keskustelua, avautumista elämästäsi tosiaan tarvitset, ja lepoa. Itse olen jumissa ja stressissä, mutta sanon silti, päivä kerrallaan. Halaukset sinulle. Olet arvokas, tärkeä. Kokeile myös rukousta.

Heissan. Ihana, kun jaksoit kirjoittaa asiasta. Tiedän tunteen. Olen nuorempana kokenut samanlaisia tuntemuksia oman opskelun ja kodin painostavan tunteen osalta. Sinä selviät, jos minäkin. Olin tunnollinen suorittaja, luokan stipendinuori, mutta sitten väsyin. Eikä sitä koti tuntunut hyväksyvän, mikä pahensi tilannetta entisestään. Nykyisin kaikki hyvin. Olen itsenäinen ja oikea lääkitys kohdillaan. Pärjään ja voin hyvin. Suorittamista elämä edelleen, välillä uuvahdan niin, että nukun vaikka päivän ohi. Mutta sallin sen itselleni ja osaan ottaa lepoaikaa. Ihminen ei ole kone. Toivon, että pääset lääkäriin puhumaan asiasta. Minulle se oli se tärkein asia paranemisen tiellä. Ja suhtaudu lääkkeisiin hyvin, sairaus se on masennuskin ja sen tuoma uupumus. Toivon sinulle selviämistä ja valoa tunnelin päähän. Kyllä se sieltä tulee, kun vain saat itsesi lääkäriin. Ei saa luovuttaa.

Mä koin kaks vitosena aallon pohjan. Pärähin psykoosii ja menetin työpaikan. Ekaa kertaa elämäs oli tilanne kun ei ollu koulua työtä eikä harrastuksia. Siihen talven pimeys päälle ni masennuin neljän seinän sisään. Keväällä mitta tuli täyteen ja vedin ranteen auki. Mä pelastuin ihmeen kautta ja kolmen tunnin leikkaus mun käden joka on lähes normaali. Pientä vajausta toiminnas mut. ei o haitannu elämää. Tarinan opetus on se etten osannu sillon olla vaan. Nykyisin hallitsen sen taidon ja kun olemiseen leipäänty nii hankin ihan sama minkä duunin ja poikkesimpa koulussakin alta kolmekymppisenä vaikka lukion jälkeen päätin että mulle riitti penkis istuminen. Aika vähäl oppinu pärjään ja emmä paljoo tarvi viihtyäkseni elämässä. Oon löytänyt uusii kavereit joitten kans hengaan. Emmä kaipaa
mitää uraputkee enkä titteliä. Mun puolesta voitte pitää tunkkinne. Huvinsa kullakin. Etsi omasi. Tsemii....
;>