Olen muuttanut uudelle paikkakunnalle päälle vuosi sitten, sillon oli kaikki hyvin. Olin onnellinen että sain muuttaa avomiehini kanssa yhteen ja perustaa oman kodin rakastamani miehen kanssa.Aloin opiskelemaan alaa joka tuntui siltä mitä halusin tehdä.
Nyt on kaikki muuttunut. En ole enää onnellinen. Koulussa en jaksa enkä halua käydä. Ulkona tuskin kävisin jos ei olisi koiraa. Valvon yöt ja nukun sitten koko päivän. Joka päivä päätän että huomenna menen kouluun ja käyn siellä koko viikon. Mutta kuinkas taas aamulla käykään, en saa itseäni ylös. En millään.
Tunnen itse totaalisen yksinäiseksi. Mikä kyllä pitää paikkansa, tässä kaupungissa ei ole ystäviä(eikä kyllä muuallakaan). Ainoat ystäväni ovat mieheni ja eläimeni. Ja mies joutuu olemaan paljon poissa kotoa työnsä puolesta. Tiedän että en voi saada kontaktia muihin ihmisiin jos en käy missään, mutta pelkään lähteä yksin minnekään. Olen miettinyt mitä pelkään muissa ihmisissä, ja olen tajunnut että pelkään ettei mínua hyväksytä, että olen muille ilmaa(taitaa olla peruja koulukiusaamisesta?).Sitten jos lähden, lähden yleensä baariin "pienessä sievässä" ja sillon kyllä uskallan jutella ihmisten kanssa ja jaksan hymyillä. En kyllä kuitenkaan baarissakaan käy usein.
Kaunis asuntommekin on muuttunut roska läjäksi kun en saa otettua niskasta itseäni kiinni ja siivottua. Koiran kanssa ulos lähteminenkin tuntuu välillä todella pahalta ja ulkona kuljen niin että yritän välttää kaikki paikat missä voisin tavata ihmisiä.
Vihaan itseäni ja ulkonäköäni. Jonain päivinä en pysty katsomaan itseäni peilistä ettenkö tuntisi inhoa itseäni kohtaan. Mieheni yrittää sanoa minulle että olen kaunis ja ihana mutta minkäs teet kun näet itse peilistä ruman ja lihavan naisen vaan.
Välillä unohdan syödä. Huomaan vasta myöhään illalla että sitä voisi syödä.Tai siten annan vain nälän olla, en jaksa tehdä ruokaa.
Toisina päivinä taas olen pirteä ja iloinen oma itseni kun oikein yritän mutta viimeistään purkautuu se kaikki tuska ja ahdistus illalla itkuna. Joskus taas on pidempi hyvä "kausi", jaksan innostua asioista ja sillon tuntuu että menen hirveätä vauhtia eteenpäin ja sitten taas putoan syvälle pahaan oloon.
En tiedä mitä tekisin tämän pahan oloni kanssa. Tuntuu että hukun tähän olotilaan.En tiedä mitä haluan elämälläni tehdä, vai haluanko mitään. Paineita luo se että sukulaiseni odottavat minun valmistuvan vuoden päästä, mutta miten voin valmistua jos en koulussa käy...Ja miten heille selitän että en jaksa käydä koulua ilman että pitävät minua laiskana.
Voisiko joku auttaa?Tuntuu että kukaan ei ymmärrä kuinka paha minun on todellisuudessa olla...
Nyt on kaikki muuttunut. En ole enää onnellinen. Koulussa en jaksa enkä halua käydä. Ulkona tuskin kävisin jos ei olisi koiraa. Valvon yöt ja nukun sitten koko päivän. Joka päivä päätän että huomenna menen kouluun ja käyn siellä koko viikon. Mutta kuinkas taas aamulla käykään, en saa itseäni ylös. En millään.
Tunnen itse totaalisen yksinäiseksi. Mikä kyllä pitää paikkansa, tässä kaupungissa ei ole ystäviä(eikä kyllä muuallakaan). Ainoat ystäväni ovat mieheni ja eläimeni. Ja mies joutuu olemaan paljon poissa kotoa työnsä puolesta. Tiedän että en voi saada kontaktia muihin ihmisiin jos en käy missään, mutta pelkään lähteä yksin minnekään. Olen miettinyt mitä pelkään muissa ihmisissä, ja olen tajunnut että pelkään ettei mínua hyväksytä, että olen muille ilmaa(taitaa olla peruja koulukiusaamisesta?).Sitten jos lähden, lähden yleensä baariin "pienessä sievässä" ja sillon kyllä uskallan jutella ihmisten kanssa ja jaksan hymyillä. En kyllä kuitenkaan baarissakaan käy usein.
Kaunis asuntommekin on muuttunut roska läjäksi kun en saa otettua niskasta itseäni kiinni ja siivottua. Koiran kanssa ulos lähteminenkin tuntuu välillä todella pahalta ja ulkona kuljen niin että yritän välttää kaikki paikat missä voisin tavata ihmisiä.
Vihaan itseäni ja ulkonäköäni. Jonain päivinä en pysty katsomaan itseäni peilistä ettenkö tuntisi inhoa itseäni kohtaan. Mieheni yrittää sanoa minulle että olen kaunis ja ihana mutta minkäs teet kun näet itse peilistä ruman ja lihavan naisen vaan.
Välillä unohdan syödä. Huomaan vasta myöhään illalla että sitä voisi syödä.Tai siten annan vain nälän olla, en jaksa tehdä ruokaa.
Toisina päivinä taas olen pirteä ja iloinen oma itseni kun oikein yritän mutta viimeistään purkautuu se kaikki tuska ja ahdistus illalla itkuna. Joskus taas on pidempi hyvä "kausi", jaksan innostua asioista ja sillon tuntuu että menen hirveätä vauhtia eteenpäin ja sitten taas putoan syvälle pahaan oloon.
En tiedä mitä tekisin tämän pahan oloni kanssa. Tuntuu että hukun tähän olotilaan.En tiedä mitä haluan elämälläni tehdä, vai haluanko mitään. Paineita luo se että sukulaiseni odottavat minun valmistuvan vuoden päästä, mutta miten voin valmistua jos en koulussa käy...Ja miten heille selitän että en jaksa käydä koulua ilman että pitävät minua laiskana.
Voisiko joku auttaa?Tuntuu että kukaan ei ymmärrä kuinka paha minun on todellisuudessa olla...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä toi masennukselta kuulostaa,sinulla on ollut "isoja" muutoksia elämässä,jo muutto toiselle paikkakunnalle on tosi muutos,kaikki on uutta ym.entä jos kävisit jonkun ammatti ihmisen kans juttelemassa,sitä varten on olemassa esim. miel.terv.toim.Apua saa jos sitä hakee.PS.ymmärrän sua,olen kokenut samanlaista ja avun sain kun rohkeesti lähdin sitä hakemaan.
siinähän se onkin...ei löydy virtaa eikä uskallusta lähteä pyytämään apua. Pelkään kai että tuomitaan...ei ymmärretä, ei kuunnella...
Sun on otettava nyt ne viimeisetkin voimat käyttöön!!kyllä sitä virtaa löytyy kun on pakko!!Nyt alahan toimia "asian"eteen!!!Täältä lähetän voimia...tunnetko!kirjoittele.PS.kukaan ei sua tuomitse..alan ihmiset käyvät läpi joka päivä samanlaisia asioita,sitä varten ne ovat että auttavat,uskothan.
paljon helpommalta tuntuisi jos saisin jonkun mukaani esim. lääkärille, jonkun joka kannustaisi ja ehkä olisi ollut samassa tilanteessa joskus...
Tämä paha olo on niin murskaava...ei jaksa ei...
Mietippä nyt lähipiiri,olisiko joku joka voisi lähteä sun kans.Yritä pärjäillä,ja hoitaa masennus.
En ole mennyt kouluun moneen kuukauteen. Luulin, että koulu olisi tie parempaan elämään, olinhan vihdoin päässyt opiskelemaan alaa joka minua kiinnostaa. Samalla muutettiin mieheni kanssa uudella paikkakunnalle eikä täällä ole kavereita. Kouluun oli todella paljon hakijoita ja vaikea päästä sisään. Mutta koulu osoittautui pettymykseksi, opetuksen taso surkeaksi ja minä en jaksanut enää mennä koko paikkaan.
Sitten sairastuin pahaan astmaan ja ei ollut edes voimia mennä kouluun. Olin niin pettynyt kun olin laittanut toivoni siihen, että koulusta saisin hyvät eväät elämääni ja varmuutta työhöni. Paskanmarjat. Luokkakaverit ovat jääneet aika etäisiksi, kaikki vain rämppäävät nettiä tauoilla. Tunneille en sitä paitsi edes uskalla enää mennä, jännitän esiintymistä ja epäonnistumista. Olen saanut vatsaoireita, ei ole kivaa mennä kouluun jos tulee jo valmiiksi vatsaoireita.
Yhtäkkiä huomaan olevani tilanteessa, että kela hyökii niskaan. En ole astunut ulos kämpästäni moneen kuukauteen muuta kuin korkeintaan käymään lähikaupassa. Koko ajan ahdistaa ja itkettää. Mieheni on totaalisen kyllästynyt minuun, koska puran ahdistustani häneen. Hän ei jaksa enää kuunnella, kun aina puhun samoja ahdistus juttuja. Hän kehottaa menemään terapiaan, mutta en saa mentyä. Mieheni on kiireinen ja väsynyt, eikä hänellä riitä voimia vielä minun juttujen kuuntelemiseen. Enkä sitä häneltä vaadi, varmasti on tosi raskasta hänellä. Vanhempani ovat vasta eronneet ja isäni on alkoholisti.
Valvon kaiket yöt, nyttenkin. Päivällä nukun ja pelkään kohdata ihmisiä. Haluan vain sulkeutua omaan kammiooni, ihmiset tuntuvat inhottavilta ja ilkeiltä, omanedun tavoittelijoilta. En näe missään positiivista, tämä on helvettiä. Maailma näyttäytyy pahana paikkana harmaan sävyisenä. Saisipa itseään niskasta kiinni.
Yritä saada normaali rytmi elämääsi. siis yöt nukutaan ja päivät eletään. Lähde ulos ovesta lenkille ! Käykää elokuvissa, syömässä !!