Minut tuotiin kotiin

Olin odottanut keskiviikkoillan kotiseuroja. Oli mukava tietää, että saisin aloittaa syysloman seuroilla ja että pääsisin vielä katsomaan, millainen on tunnelma, kun seurat järjestetään kotona toimitalon sijaan. Koskaan aiemmin en ollut kotiseuroissa käynyt, vaikka monesti olin aikonut. Pieni tyttöni halusi mukaani ja pakkasi omatoimisesti kuvakirjoja kassiini minun tehdessäni lähtöä.

Kun saavuin soihduilla valaistun talon pihaan, muistin elävästi, kuinka saavuin samaan pihaan seitsemän vuotta sitten, jolloin olin juuri päässyt uskomaan. Silloin olin tullut naisteniltaan, saanut sinne kyydin uusilta sisariltani. Se oli minulle elämäni toinen naistenilta, ja olin yhtä ihmeissäni kuin ensimmäisellä kerrallakin talon kauneudesta. Mielessäni kävi, että heidän elämässään näkyi siunaus. Tälläkään kertaa en voinut olla ääneen ihmettelemättä tyttärelleni: "On täällä kaunista!"

Eteinen oli jo täynnä ihmisiä, tuttuja kasvoja. Kättelin olohuoneessa istujat, aikuiset ja lapset. Oli kotoisaa, kun mukana oli kaikenikäisiä. Vanhukset säteilivät ympärilleen turvallisuutta, lapset eloa ja iloa. Löysin tyhjän paikan sohvalta kahden minulle vieraan naisen vierestä. Pienen juttutuokion jälkeen emme enää vieraita olleetkaan. Olin tietämättäni istunut kahden kollegan viereen!

Oli ihmeellistä huomata näiden ennestään vieraiden naisten kanssa jutellessani, miten samoin me ajattelimme, miten samaan tapaan saimme elämässämme kokea uskomisen iloa ja Jumalan johdatusta. Minäkin kerroin, että sen jälkeen, kun olin päässyt uskosta osalliseksi, olen saanut kokea suorastaan ylenpalttista siunausta elämässäni. Vaikka en odottanut maallista siunausta, olen saanut sitä enemmän kuin olen pyytänyt. Tietysti vastoinkäymisetkin kuuluvat yhä elämään, mutta silti – Taivaan Isä on suorastaan hemmotellut.

Seurapuheen aikana olisin halunnut sulkea silmät. Siinä oli jälleen niin hyvä olla ja levätä. Raamatunkohta muistutti siitä, kuinka tärkeää olisi kertoa lapsilleenkin, uudelle sukupolvelle Jumalan ihmeellisistä teoista, Jumalan armosta, ja opettaa myös heitä pitämään Jumalan käskyt. Ettei tätä aarretta tulisi kätkeä tulevilta sukupolvilta. Olin juuri miettinyt viime aikoina samaa aihetta. Sitä, kuinka kouluista on häviämässä kaikki kristinuskoon viittaava. Minkä aarteen me kätkemmekään lapsiltamme!

Katsellessani ympärilleni oloni oli oudolla tavalla tuttu. Ihan kuin olisin aina, lapsesta asti käynyt kotiseuroissa. Joskus suviseurakentällä minulle oli tullut sama tunne: kuin olisin ollut siellä aina. Myös kun olin astunut ensimmäistä kertaa rauhanyhdistyksen ovesta sisään, tuo tunne oli vallannut minut: olen tullut kotiin. Ihmeellistä on ollut kuulla ja lukea myöhemmin, että monet muutkin aikuisiällä tähän joukkoon löytäneet ovat kuvailleet tunnettaan aivan samoin sanoin.

Puheen ja laulujen jälkeen etsin tyttäreni kanssa paikan kahvipöydästä. Oli mukava tutustua paremmin ihmisiin, jotka olivat kasvoista tuttuja jo monen vuoden ajalta. Sain kuulla mielenkiintoisia elämäntarinoita. Eräskin oli löytänyt elävän uskon kohdatessaan kotimaassaan, jossa on vähän uskovaisia, uskovaisen ihmisen. Tästä oli tullut myöhemmin hänen vaimonsa.

Samassa pöydässä istui meitä löytäneitä ja myös ihmisiä, jotka ovat kaikissa elämänvaiheissaan jaksaneet luottaa Taivaan Isään ja saaneet säilyttää lapsenuskonsa. Ihailen heitä suuresti, näitä kaikessa kestäneitä. Heitä, jotka ovat uskaltaneet luottaen ottaa vastaan kaikki lapset Jumalan lahjoina. Heitä, jotka eivät ole väsyneet, vaikka Taivaan Isä ei olekaan tuonut kohdalle uskovaista puolisoa.

Eräs lapsuudestaan saakka uskonut kysyi minulta, saanko minä voimia uskomiseen alkuaikojen löytämisen ilosta. Kerroin, että kyllä saan. Rauha, jonka ensimmäinen synninpäästö antoi, oli niin suunnattoman suloinen. Keveys, kun koko reilun kolmikymmenvuotisen elämän aikana kertyneet taakat olivat poissa, oli niin uskomaton, että epäilysten hetkellä on hyvä palata noihin tuntoihin. Mutta pelkällä tuolla ensi kokemuksella ei jaksaisi – ei, jos ei saisi aina uudestaan tuntea, kuinka uskovaisten lausumat sanat pesevät kaikki synnit pois: "Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki synnit anteeksi." Siitä sanomastahan jokainen uskovainen elää.

Totesin sitten, että ikinä en olisi voinut päästä uskomaan omin voimin. Sain uskon lahjan täysin armosta, ja siksi ymmärrän hyvin selkeästi, että Jumala voi halutessaan ottaa tuon lahjan minulta pois. Tämä tieto pitää nöyrän paikalla. Se pitää kiitollisen lapsen paikalla. Ei ole halua koetella rajoja, ei ole halua kiukutella pienistä. Eikä myöskään pysty ketään toista katsomaan tuomitsevin silmin.

Ilta oli kulunut pitkälle. Oli aika hyvästellä nämä rakkaat. Löysin tyttäreni portaiden yläpäästä toisten lasten kanssa leikkimästä. Ihmeellistä, että saamme tähän perheväkeen kuulua. Niin ihmeellistä, että minutkin tuotiin kotiin.