Herään joka aamu kello seitsemän ja nousen istumaan sängylle. Samaan aikaan kun jalkani koskevat lattiaan ja avaan silmäni kunnolla, oloni taas pahentuu. Taas heräsin... Sillä joka ilta ennen nukkumaan menoa, viimeinen toivomukseni on olla heräämättä. Pettymys vallitsee ja hiljaisuus täyttä huoneeni. Katson kelloa ja nousen ylös. Puen vaatteet päälle ja pakkaan repun. Kuljen eteiseen, laitan takin ja kengät jalkaan. Kun pääsen rapusta ulos alan juoksemaan. Olen taas myöhässä.
Koulu päivä jatkuu ja tunnit vierivät ohitse. Aine vaihtuu toiseen, mutta päähäni ei jää mitään. Pian huomaankin koulun olevan ohitse ja lähden kävelemään kotiani kohti. Matkan varella poikkean viereisellä järvellä. Katson auringonlaskua sillalta ja vedenpinnan heijastusta. Kuinka joku voisi ikinä rakastaa tälläistä hirvitystä? Tuijotan peilikuvaani ja kuiskaan: "Kohta kenenkään ei tarvitse tuijotella rumaa naamaani."
Peruutan sillan toiselle puolelle. Asetan reppuni siististi nojaamaan sillan kaiteeseen, riisun kengät. Nousen kaiteelle seisomaan ja suljen silmäni. Muistelen äitiäni ja muutama kyynel vierähtää poskelleni. Siirryn toiselle puolelle ja pidä käsilläni tiukasti kiinni kaiteesta. Syksyinen ilma saa poskeni punoittamaan, sormet ovat kohmeessa. Katson alaspäin ja näen kymmenien metrien pudotuksen, tiedän että aikani on koittanut. Ohikulkijoita ei ole ja ilma on tyyni.
Jokainen päivä viimeisen viiden vuoden aikana on ollut pelkkää tuskaa. Kun vanhempani jättivät minut, itkin muutaman viikon ajan joka ilta. Nykyjään kyyneileitä ei vain tule. Ikävöin äitiä suunnattomasti. Kuinka se mies, jota kutsuin isäksi kehtasi viedä hänet minulta. Itsekäs paska. Hän varmaan tiesi, etten pysty elämään ilman äitiäni, joka on näiden monien vuosien aikana auttanut ja tukenut minua eniten. Olen käynyt läpi lukemattomat terapia muodot, mutta mikään ei auta. Isäni tappoi äitini riidan saurauksena ja tämän jälkeen itsensä. Minä olin paikalla. Äitini viimeiset sanat olivat: "rakastan sinua." En ikinä anna sille miehelle anteeksi.
Toinen jalkani irtosi sillasta ja kyyneleet valuivat poskillani. Hymyilin ja sanoin: "äiti minäkin rakastan sinua." Päästin irti. Juuri kun hyväksyin kohtaloni, joku otti takistani kiinni ja riuhtaisi minut takaisin sillalle. Kaaduin maahan ja kohotin katseeni. Samassa kun katseeni kohtasi hänen silmänsä tiesin, että kuuluimme yhteen. Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen.
Kirjoitin tälläisen novellin näin illanpäätteeksi, pahoittelen kirjoitusvirheitä. Rakastan kirjottamista ja nyt minulle tuli fiilis että pakko saada kirjoittaa. Toivon, että jos sinulla on ongelmia sanot niistä tarpeeksi ajoissa. Kiitos kun luit ja kerrothan mielipiteesi :)
-Emilia 14
Koulu päivä jatkuu ja tunnit vierivät ohitse. Aine vaihtuu toiseen, mutta päähäni ei jää mitään. Pian huomaankin koulun olevan ohitse ja lähden kävelemään kotiani kohti. Matkan varella poikkean viereisellä järvellä. Katson auringonlaskua sillalta ja vedenpinnan heijastusta. Kuinka joku voisi ikinä rakastaa tälläistä hirvitystä? Tuijotan peilikuvaani ja kuiskaan: "Kohta kenenkään ei tarvitse tuijotella rumaa naamaani."
Peruutan sillan toiselle puolelle. Asetan reppuni siististi nojaamaan sillan kaiteeseen, riisun kengät. Nousen kaiteelle seisomaan ja suljen silmäni. Muistelen äitiäni ja muutama kyynel vierähtää poskelleni. Siirryn toiselle puolelle ja pidä käsilläni tiukasti kiinni kaiteesta. Syksyinen ilma saa poskeni punoittamaan, sormet ovat kohmeessa. Katson alaspäin ja näen kymmenien metrien pudotuksen, tiedän että aikani on koittanut. Ohikulkijoita ei ole ja ilma on tyyni.
Jokainen päivä viimeisen viiden vuoden aikana on ollut pelkkää tuskaa. Kun vanhempani jättivät minut, itkin muutaman viikon ajan joka ilta. Nykyjään kyyneileitä ei vain tule. Ikävöin äitiä suunnattomasti. Kuinka se mies, jota kutsuin isäksi kehtasi viedä hänet minulta. Itsekäs paska. Hän varmaan tiesi, etten pysty elämään ilman äitiäni, joka on näiden monien vuosien aikana auttanut ja tukenut minua eniten. Olen käynyt läpi lukemattomat terapia muodot, mutta mikään ei auta. Isäni tappoi äitini riidan saurauksena ja tämän jälkeen itsensä. Minä olin paikalla. Äitini viimeiset sanat olivat: "rakastan sinua." En ikinä anna sille miehelle anteeksi.
Toinen jalkani irtosi sillasta ja kyyneleet valuivat poskillani. Hymyilin ja sanoin: "äiti minäkin rakastan sinua." Päästin irti. Juuri kun hyväksyin kohtaloni, joku otti takistani kiinni ja riuhtaisi minut takaisin sillalle. Kaaduin maahan ja kohotin katseeni. Samassa kun katseeni kohtasi hänen silmänsä tiesin, että kuuluimme yhteen. Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen.
Kirjoitin tälläisen novellin näin illanpäätteeksi, pahoittelen kirjoitusvirheitä. Rakastan kirjottamista ja nyt minulle tuli fiilis että pakko saada kirjoittaa. Toivon, että jos sinulla on ongelmia sanot niistä tarpeeksi ajoissa. Kiitos kun luit ja kerrothan mielipiteesi :)
-Emilia 14
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei Emilia, Pidä Emilia lippukorkealla ja arvosta itseäsi tulevaisuus on sinussa ja sanoissasi.
Olet niin nuori vielä. Pidä itsestäsi huoli ja kulje tieitä jotka ovat suoria ja ihaile maisemia ja itseäsi, jos et osaa itseäsi rakastaa kuka osaa sitten sinua rakastaa. Jumalan lapsia olemme kaikki iästä riippumatta.
Jos tunnet että sinun olisi tarve puhua jollekin on kanava SUOMI24 palsta on olemassa minä ainakin aina kun ehdin vastaan sinulle..
Älä mieti mitään mikä ei ole soveliasta sinulle elämällesi jätä kaikki murheet Jumalan huomaan. Ulkoile ja käy kirjastossa ja harrasta liikuntaa ja opiskele koulussa.
Hyvää Syksyä sinulle toivottaa KAFFELADY oikeasti.
Ja kun sinulla on kirjoittamisen lahja, niin jatka sitä kirjoita omaksi ja toisten iloksi ja rohkaisuksi.