Tajusin tämän vasta näin aikuisena kun olen jo 30 . Tärkein syy on varmasti se etten koe olevani sen arvoinen. Pelkään että jos toinen näkee kuinka heikko ja epävarma oikeasti olen tulen hylätyksi. Minuun ihastutaan helposti. Ihastun itsekin mutta en anna asioiden mennä liian syvälliseksi ettei toinen pääse liian lähelle henkisesti. Pelkään kuollakseni että joku tosissaan rakastuu minuun ja silti toivoisin joskus kokevani miltä tuntuu olla rakastunut. Tämä käyttäytymismalli on juurtunut jo aika syvälle. Lohtua on tuonut paikat joissa työskentelin eläinten parissa, silloin olen oma itseni ilman naamioita ja suojamuureja. Elämä vaan on ollut niin pitkään kun muistan sitä että oma herkkyys on pitänyt piilottaa pärjätäkseen. Se on yksinäistä elämää...jatkuvaa varuillaanoloa.
En ole koskaan ollut rakastunut
Mustikkatyttö
131161
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Komppaan...jaksuja!
Tämän saman tunnistan aloittaja, mutta minut rikottiin tarkoituksella ettei kukaan lähestyisi tai että en itse uskaltaisi mitään.
Toivoisin, että jos joku vahvasti tuntisi niin ilmaisisi sen ja olisi kärsivällinen. Olen kyllä tuittuiluanikin vähentänyt (minkä käytöksessäni tajusin ikävävnä).
Rakkaus on riskien ottamista, täysillä elämistä, valtavaa luottamusta. Omien tunteiden kanssa voi mennä hissutellen, voi antaa itselleen luvan tuntea ja luottaa, aina vähän enemmän. Rakastuminen on hyvä tunne silloin kun se on molemminpuolista. Ja vielä mahtavampaa kun muuttuu rakkaudeksi. Minä olen ollut rakastunut kunnolla 2 kertaa.. parikymppisenä ja nyt.
Siinäpä se juuri on, en halua ottaa riskiä rakkauden suhteen. Outoa sinänsä koska päätökset mitä olen elämässäni tehnyt on juuri ollut isojen riskien ottamista. En pidä itseäni siltikään mitenkään kylmänä, oikeestaan ihan päinvastoin. Minun todellisista tunteista ei tähän mennessä kukaan mies ole varmasti päässyt perille, siksipä olenkin yksin. Se sanonta että "ihminen voi nauraa vaikka sydän itkee" pätee hyvin minuun.
Ei siinä mielestäni riskiä niinkään ole... sanotaan että tavattaisiin,ja ihastuisin sinuun,tottakai osoittasin sen kaikin tavoin,toki odottaisin myös vastakaikua,ettei juttu menisi ihan metsäänhuuteluksi,pikkuhiljaa edeten tunteetkin syvenisi...
Ei se ole niin vaikeaa ja pelottavaa,kun kumpikin mukana ja samoilla aaltopituuksilla... ; )
On se riski sille joka on haavoilla rakkauden suhteen. On menettänyt elämässään kerta toisensa jälkeen läheisiä tai itselleen tärkeitä ihmisiä. Se kun läheinen ihminen kuolee voi tuntua hylkäämiseltä samoin kun silloin jos mies jättää sinut yllättäen. Jokainen jättäminen herättää eloon aikaisemmat kipeät kokemukset. Mieluummin vaikka laitan pääni pensaaseen ja syön toukkia kun käyn ne ahdistavat tunteet läpi uudestaan ja uudestaan. Menetin kummatkin vanhemmat jo varhain, eri aikaan ja eri syistä.
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että kuolemakin on tavallaan hylkäys, vaikka ei se kuolemaan mennyt yleensä sitä tahallaan ole tehnyt, eli hylännyt. Mutta kyllähän se siltä tuntuu. Samoin jos toiseen on paljon tunteita ja asioista ei tule mitään, kipeäähän se tekee. Ja kestää aikansa, ennen kuin uskaltaa taas luottaa. Mutta kyllä sitä toisaalta kannattaa luottaa ja mennä pienin askelin, sillä muuten aika iso osa elämästä jää elämättä. Mitä jos.. se kuolee/ jättää - se riski pitää vaan hyväksyä. Ja että rakkaudesta seuraa paljon hyvää.
Ei elämästä mitään jää elämättä, vaikka ei tuota riskiä ottaisikaan. Se mikä rakkaudeksi yleensä käsitetään ei ole sen aiheuttaman tuskan ja kivun arvoista. Vain hyvin harva on onnekas rakkaudessa, mutta useimmat vain tuhlaavat pääomiaan. Sama juttu kuin lotossa. Saahan sitä pelata, jos se mielihyvää tuottaa, mutta mitään järkeä asiassa ei ole.
Hyvin harva tosiaan on onnekas rakkaudessa, ei juuri kukaan lähipiirissä. Äitini eli onnellisesti isän kuoleman jälkeen vaikkei mennytkään enää uudelleen naimisiin, niin se ainakin näytti. Hän toivoi kuitenkin viimeisimmässä keskustelussa että minä en valitse samaa tietä. Se mitä minä aina luulin rakkaudeksi oli ehkä vaan riippuvuutta toisesta, yritin aina miellyttää toista. Kaikissa suhteissani olen kadottanut jotenkin sen oman itseni..Mitä minä haluan..missä menee minun rajat.
Itse kuvittelin aina löytäneeni itseni suhteessa, mutta samaa miellyttämistä ja riippuvuutta se oli. En ole koskaan tiennyt kuka olen tai mitä haluan. Siksi tuskin voin tarjota toisillekaan mitään.
Rakastaminen sinänsä on valinta. Elämänasenne, jota voi soveltaa kaikkeen. Mutta parisuhteeseen tarvittavasta rakastumisesta en tiedä mitään. En usko enää kokevani sellaista, saati että se yhdistyisi molemminpuoliseen rakastamiseen. Elämäänsä väsyneenä ihmisrauniona sellaista olisi mieletöntä edes toivoa. Hemmetin surullistahan tämä on, mutta minkäs teet.
Kysymys on ihmisten välisistä suhteista. Jos voit luottaa johonkin yhteen ihmiseen täysin, niin anna mennä. Toisiin voi luottaa toisiin ei. Pelkäät siis että jotain jää kokematta, ja niinhän se onkin jos et rakastu tai rakasta koskaan.
Ei kannata piilotella, ei se niin vaikeaa ole kuin annetaan ymmärtää. Eikä rakkaus välttämättä ole mitään valtavaa tunteiden paloa, joillekin se on vaan pieni lämmin läikähdys sydänalassa kun kuulee toisen äänen tms. Sitä että välittää toisesta ja haluaa hänelle parasta.
Minä aloitin jo toka luokalla ja sitä on jatkunut ja kohteet on vaihtuneet ja kohde on pysynyt ja olen luullut olevani rakastunut ja niin varmaan onkin. Tyhmä on se että luulee yhä joskus jotain sitkeää tunnetta rakastumiseksi, vaikka se ei voi olla mitenkään mahdollista. Hän kolahti pahemmin kuin kukaan muu ja sehän mua risoo yhä. Mä vaan rakastan häntä <3 ihan varmasti liioottelen, mutta tämän hetken tunne, huomenna ajattelen että ihastuin ja siihen minäkin voin uskoa. Nyt on aloitettava tämä päivä, muuten en saa mitään aikaiseksi.
Hänelle iloa tähän päivään ja pus <3