Näytä, älä kerro. Miten se toimii tarkalleen?

Pääpointti: onko sinulle annettu palautetta, että sinun kannattaisi soveltaa tuota ohjetta? Ehkä se ei nimittäin ole sinulle ongelma lainkaan :)

Mutta tässä yksi esimerkki näytä, älä kerro -tavasta, toivottavasti auttaa yhtään:

Kertominen:
"Saila oli kiivasluonteinen ja räiskyvä nainen, joka tiesi kaikesta kaiken. Hänella oli riitatilanteissa tapana huutaa."

"Oikea tapa" olisi, että et kirjoita mitään tuosta edellisestä, vaan rakennat kohtauksia, joissa Saila käyttäytyy em. tavalla.

JOS HALUUT VASTAUKSEN NIIN JUMA VIEKÖÖN TARVIIT JONKUN JUMAN PROFESSOORIN TÄNNE

Kertominen: "Salla hämmästyi."
Näyttäminen: "Sallan suu loksahti auki ja silmät laajenivat."

Mun mielestäni kuvaavampi ohje (käännös) on se, minkä itsekin tunnen: "näytä, älä selitä". Eli älä selvitä juurta jaksain. Lukija saa ja haluaa vetää itse johtopäätöksiä. Tekstissä sopii olla aukkojakin.

Mun mielestäni kaikki kaunokirjallisuus ilman muuta 'kertoo'. Mutta juu, ehkä tuollainen "kertominen", mitä aloittaja mietiskelee, liittyy nimenomaan kaikkitietävään kertojaan, joka nimensä mukaan tietää kaiken kaikesta. Se ei kuulemma ole muodissa.

Ei tuollaisia sääntöjä kannata niin vakavasti ottaa. Esim. Tuntemattomassa sotilaassa Väinö Linna sanoo ihan suoraan, että sotamiehet kunnioittivat Koskelaa. Tokkopa kukaan on moittinut Linnaa tästä.

Tuota sääntöä ymmärretään usein väärin. Jos jokaista asiaa näytetään, tulee tarinasta tolkuttoman pitkä. On täysin OK kertoakin. MUTTA: erityisesti tunteita ei saisi kertoa, vain näyttää. Mieti elokuvaa, siellä ei voi kertoa tunteita, ainoastaan näyttää. (OK, joissakin Woody Allenin elokuvissa on taustalla kertojaääni joka selittää tarinaa). Esimerkki: "Hän oli raivoissaan." (Kertomista) "Hän katsoi minua silmiin, naama punaisena. Sitten hän heitti lautasen seinään". (Näyttämistä). Eli se mitä ei pitäisi tehdä, on tulkita tunteita lukijan puolesta. Lukija pystyy itse päättelemään onko henkilö iloinen, surullinen, rakastunut. Mutta on esim ok (mielestäni) kertoa että joku on arkkitehti, ei välttämättä tarvitse näyttää sitä tekemisen kautta. Mitä triviaalimpi asia on tarinan kannalta, sitä suuremmalla syyllä kannattaa kertoa se nopeasti ja tehokkaasti. Mitä tärkeämpi, sitä suuremmalla syyllä näytetään eikä kerrota.

Tämän kanssa itsekin taistelen, on kovin työlästä opetella - mutta palkitsevaa, teksti alkaa muuttua ihan toisenlaiseksi. Olen itse löytänyt parhaat opit kun mietin saamiani ohjeita ja luen jotain tosi vetävää dekkaria - ja vertaan omaan tekstiini. Kirjoitan tarinaa kuin elokuvan kohtauksiksi, en selosta tapahtunutta vaan näytän, mitä tapahtuu.

Paras kirja, jonka olen löytänyt on Marcy Kennedyn Showing and Telling in Fiction, se on 76-sivuinen pikkukirjanen ja kuuluu A Busy Writer's Guide -sarjaan. Se on käytännöllinen, keskittyy tosiaan vain tähän yhteen aiheeseen - ehkä kokeneille kirjoittajille liiankin rautalankaversio. Kirja neuvoo milloin kannattaa kertoa ja milloin näyttää.

Näytä, älä kerro on roskaa. Paskaa. Jos haluat näyttää, että on yö ja sataa vettä, niin tietenkään et kirjoita "Oli yö, ja satoi vettä." Silloin yrität kirjoittaa sen kuvailevasti kuten: Jack tunsi piskojen kylmät kosketukset käsivarsillaan. Hän avasi silmänsä, ja ennen hätkähdystä - mitä teen yksin ulkona - , pimeys tunki ahdistavana hänen rintansa onkaloihin.

OK. Kielioppi oli päin veetä, mutta ymmärrätte pointin, kun sanon että sinä saat pisteitä, kun et kerro että on yö ja sataa, vaan näytät ne tuntemuksina Jackille. Mutta tiedätkös mitä? Kerrot, että mitä Jack tunsi käsivarsillaan. Kerrot, että Jack avasi silmänsä. Kerrot, että Jack hätkähti. Kerrot, että pimeys tunki ahdistavana Jackin rintaan.

Näetkö? Näytä, älä kerro sääntö on loputon suo, täysin mahdoton toteuttaa kokonaan, sillä kuitenkin sinä kerrot jotakin. Sitä sinä et voi välttää.

Eli pois stressi, pois huoli, pois murhe täsät "säännöstä". Se ei ole sääntö. Se on paskapuhetta. Se on valhetta. Se on puuta heinää.

Neuvoni kaikille on: Kerätkää kirjoitus sääntöjä ja ohjeita ja neuvoja, mutta jos ja kun törmäätte tähän kieroon läpimätään kakkaan, listikää foorumeilla tuon säännön julistajat, vapauttakaa tuon säännön orjat! Tejhää näin!

Siis, maan kaikki kansat, kertokaa tarinanne, älkää näyttäkkö! Siis Kertokaa! Kertokaa! Kertokaa! Kertokaa! Älkää näyttäkö! Älkää näyttäkö!

Kerro, lä näytä. Sillä täydellistä näyttämistä ei ole olemassa.

Kielipooni on roskaa

Kertokaa, älkää näyttäkö, tai helvetin seitsemänteen osastoon joudutte palamaan ja näyttämishumpuuki-ideologiaanne katumaan.

Eikun hupsista, ettepäs joudukaan. Miksi joutuisittekaan, koska näytä, älä kerro-jutskaa on mahdoton toteuttaa. Sitä ei vain koskaan pysty toteuttamaan. Ei koskaan. Ei ikinä. Uskokaa jo, te harhaoppiset. Kertokaa rohkeasti, vailla huolta tai häpeää. Kertokaa tarinanne, sillä näyttäminen on sula mahdottomuus. Ja siksi ette joudu helvettiin, koska sitä mitä on mahdoton toteuttaa, ei ole synniksi muodostunut, ja ilman syntiä ette tuonne Suureen Saunaan joudu. Mutta toisin on, jos auta armias olette julistaneet tätä näytä, älä kerro-harhaoppia!

Luin Marcy Kennedyn kirjan, muuten. Täyttä humpuukia oli.

Show, don't tell ei oikeastaan lainkaan tarkoita samaa kuin suomennoksena käytetty "näytä, älä kerro" - eli osittain ymmärrän asiaan kriittisesti suhtautuvien kommentit. Kaikki romaanit ovat kertomuksia, niissä on kerrontaa...itse sain kustantamolta ohjeeksi "kirjoittaa tekstiäni kohtauksiksi". Tulkitsin sen kehotukseksi vähentää raportoivia osuuksia, varmistaa, että lukija imaistaan tarinaan sisälle. Ja olen lukenut useita englanninkielisiä oppaita, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään, mistä on kysymys. Jopa tuon Mary Kennedyn teoksen koin hyödylliseksi, kuten aiemmin sanoin.

Mutta se tuntuu jotenkin oudolta, että tällaisessakin keskustelussa asialliset kommentit leimataan humpuukiksi, harhaopiksi ja kaiken päälle uhataan helvetillä...tietysti tällaiset sanat ovat kirjallisia itseilmaisun tehokeinoja, mutta silti
tuntuvat oudoilta.

Eiköhän jokainen löydä oman tapansa kirjoittaa ja tunnista itselleen sopivat neuvot, joita voi soveltaa omiin tavoitteisiin pääsemiseksi. Ilman solvaamistakin. Itse olen onnistunut oppimaan jotain kaikista lukemistani kirjoittamisen kirjoista, jopa noista Marcy Kennedyn kirjoista.

Kirjoittamisen iloa!

MITÄÄN KIRJOITTAMISOPPAITA, -NEUVOJA, -SÄÄNTÖJÄ EI TARVITSE TÄÄLLÄ MAANPÄÄLLÄ KUKAAN. PAITSI YHDEN SÄÄNNÖN. SITÄ ILMAN EI VOI TOTEUTTAA KIRJAILIJAMINÄÄNSÄ. SE AVAA PORTIT, SE ON KAIKKI MITÄ IKINÄ MILLOINKAAN MISSÄÄN TILANTEESSA TARVITSET. JA tämä sääntö on:

LUE PÄIVÄSSÄ VÄHINTÄÄN 4-6 TUNTIA, KIRJOITA VÄHINTÄÄN 2000 SANAA!!!!!!!!

JA TÄMÄ ON VAIN VÄHIMMÄISMÄÄRÄ!!!!!!!!!!

Tämä on käänteinen ohje sille, että kirjoita tiiviisti. Tämä on sitä, että tapaus jonka voi tiivistää yhteen lauseeseen, avataan laajemmaksi kohtaukseksi jossa kuin vahingossa avautuu motiiveja ja tilannetekijöitä lukijan arvioitavaksi. "Näytä, älä vain typistetysti kerro". Taustoita tilannetta. Arvosta lukijan älykkyyttä vetää johtopäätökset aiemmin kerrotun luonnekuvauksen ja seuraavan tapahtuman välillä.

Valitset tietysti itse tyylisi. Jos kirjoitat vaikka verevää dekkaria ja haluat pitää jännitteen yllä, niin älä kuuntele (ainakaan kaikkia) neuvoja sellaiselta joka maalaa pastellinpunaisia taivaita omissa kirjoissaan ja jonka kahvinjuontikohtaukset ovat jokaisessa luvussa oma posliininkiiltävä seikkailunsa.