Miten eroon vaikeasta masennuksesta?

Vakavasta masennuksesta paranee siinä vaiheessa kun tajuaa, ettei ole masentunut. Ymmärtääksen tämän kannattaa heittää neuroleptit roskikseen ja pyytää lääkäriltä lyricaa, bentsoja, voxraa, essitalopraamia ja venlafaksiinia. Tuolla lääkityksellä ei stressaa liikaa. Jos on univaikeuksia, niin illalla mirtatsapiinia.

Minulla oli vaikeaksi luokiteltava masennus vuonna 2004. Se alkoi vähitellen, yhtenä syynä olivat isot elämänmuutokset. Pahimmillaan se aiheutti niin suuren ahdistuksen, että pystyin vain kävelemään huoneessani ympyrää. Illalla nukahdin heti mutta heräsin aamuyöllä neljän-viiden maissa. Odotin kauhulla aamua. En pystynyt opiskelemaan. Kävin YTHS:n psykiatrin luona, mutta siitä ei ollut apua. Hän kirjoitti reseptin Remeronista, mutten hankkinut niitä. Heinäkuun alussa masennus loppui aika äkkiä, kestettyään noin puoli vuotta. Osasyynä olivat uudet asiat, joita elämääni tuli. Masennuksen jälkeen mielialani kohosi hypomanian tasolle noin puoleksitoista vuodeksi. Sitten se tasaantui ja on pysynyt sen jälkeen ennallaan.

Heti kun näkee valoa tunnelin päässä, paraneminen alkaa. Löytää innostavia ja mielenkiintoisia juttuja elämään.

Tunnen naisen, jolla erittäin syvä masennus kesti yli kymmenen vuotta. Sairastui keski-iässä noin 45-vuotiaana. Avioero, menetti kaiken taatessaan sukulaismiestä. Oli varmaan myös lapsuudessa koettua orpoutta ja köyhyyttä.
Kuitenkin aurinko alkoi vähitellen paistaa risukasaan. Sitten myöhemmin rouva sai vielä vakavan aivoinfarktin. Liikkuu kotona apuvälinein mutta tarvitsee kodinhoitoapua. Puhe hieman puuroa, mutta järki pelaa. Ei enää tämä vakava neurologinen sairaus saanut masentumaan.
On kyllä Jumalan ihme että niin pitkäaikainen ja toivoton (itsemurhayrityksiä) masennus lopulla hellitti.

On kokemusta vaikeasta, pahimmillaan psykoottisesta masennuksesta. Kelan kuntoutuspsykoterapia on auttanut eniten. Lääkkeistä Voxra ja Ketipinor, jälkimmäinen lähinnä unen turvaamiseksi. Sopiva määrä mielekästä tekemistä kuten vapaaehtoistyötä, ansiotyötä ja harrastuksia. Osastohoitoa itsetuhoisuuteen. Ystäviä, liikuntaa, mindfulnessia. Vaikeaa oli 2002-2010. Valitettavasti masennus uusi viime vuonna mutta eiköhän se siitä taas, kun ennenkin on selvinnyt.

Miulla vaikea masennus todettiin kun olin 12... Nyt 6 vuotta myöhemmin, olo on lieventynyt.

Kaikki alkoi koulukiusaamisesta koko ala-asteen, olin yksin... Kun masennustodettiin, samalla katosi myös se pienikin itsetunnon ripe sisältä... Vanhemmat ei uskoneet heti... Koska vaikutin iloiselta ja sosiaaliselta. Piillottelin tunteita koko ajan, sisältä hajalla ulkoa hymyssä suin. Yläasteella, koin henkistä ja fyysistä kiusaamista... Sain kuulla olevani läski useasti, vaikka kuinka söin... En lihonut. Paino oli lievän alipainon rajalla, ja näiden haukkujen jälkeen... Ollessani 13 ensimmäinen reissuni osastolle anorektikkona. Kun sieltä pois pääsin, elämä jatkui taisteluna. Onnistuin muodostamaan itselleni yhden pienen ystävä piirin, ja sieltä muutaman läheisimmän ystävän saamaan. Löysin ''pojan'' johon olin ihastunut. Vanhemmat rakastivat. Luulisi, että vaikeudet oli voitettu. Ei. Ne eivät olleet. Tämä poika... Hää pahoinpiteli miut aika pahasti... Ja mahassa on vieläkin arpi... Herään seuraavana aamuna sairaalasta... En mennyt kouluun moneen viikkoon, sain narkkarin maineen vaikka aineita en käyttänyt. Jonkun ajan kuluttua, löysin toisen pojan. Rakastin häntä, tai no. Mitä hölmö 15 vuotias tyttö tietää rakkaudesta... Se oli pelkkää tuskaa. Hää pahoinpiteli minnuu... Ja viimisenä tekona, ennen pois pääsyä tilanteesta... Hää raiskas miut... Ja sai miut samalla paksuksi. Hyvin meni siis. Tämän jälkeen muutama kuukausi takaperin. Osastolle. Itsari yrityksen takia. Sieltä pääsin pois, kun esitin tarpeeksi vahvaa pärjäämään. Aloitin opiskelut amiksessa, ja tunsin ensimäisen kerran et elämä voiskin hymyillä. Ei. Marraskuussa tulee 2 vuotta parhaan ystäväni kuolemasta... Hää menehty anoreksiaan... Hää ol miulle ku sisko... Kuukausi myöhemmin. Osasto kutsui taas... Hoito jaksot eivät olleet helppoja, mut nyt oli joku tukenani lähelläkin. Kun pääsin pois, löysin ystävän koulusta. Myö ollaan oltu nyt kolme vuotta parhaat ystävät ja nykysin myös yhdessäkin. Kuitenkin, Helatorstaina 2017 tulee kaksivuotta myös toisen parhaan ystäväni kuolemasta... Hää ampu itsensä miun silmien edessä. Nyt ilman sanojakin... Tietää mistä miut löyti... Siitä lähtien, en ole nukkunut minään yönä kunnolla ilman lääkkeitä... Mut nyt, viimeset 6kk on helpottaneet. On ollut joku jolle puhua, ja joku joka rakastaa. Elämä oli pelkkää paskaa ja yhtä alamäkeä, mut nyt... Nään jopa elämää päivänkin päähän. Ennen, en nähnyt sitä edes tunnin päähän, koska en uskaltanut...

SEN VUOKSI ETTÄ LÄÄKÄRIT HALUAVAT SINUN OLEVAN SAIRAS.
Koska sillä tavalla ne voivat määrätä su lle myrkkyjä ja itse pääsevät ulkomaille ryyppäämään ns. konferensseihin.
Lääkäreille myös vallankäyttö on erittäin tärkeää, koska lääkäreiden arvostus laskee koko ajan.

Tuo on ainoa totuus, kaikki muu on paskanjauhamista.

Terve kaikille. Olen itse rypenyt nyt vähä yli 3 vuotta ja luulin että alkaisi helpottaa mutta taas mennään jotenkin pahempaan suuntaan. Lääkkeitä on vaikka mitä ja samoin selkään kovat mömmöt, ne auttaa toisinaan myös mielialaan. 50-kymppinen ukko, entinen yrittäjä, konkurssit tuli kun sairastuin ja kovat velat. Nyt pelotta että joutuu työkkäriin tai johonkin koulutukseen, olo on aivan helvettiä. jotenkin saanut parisuhteen pidettyä kasassa ja joutuu skrppaamaan ettei vaimo huomaisi kaikkea pahaa oloa. Pätkisssä ollut kuntoutustuella ja taas tammikuussa loppuu, pelotta että jatkuuko. Taitaa kestää aika kauan paraneminen. Työhaluja olisi välillä mutta ei keksi mitä voisi tehdä kun selkä ja ihmispelko rajoittaa. On välillä helpompiakin päiviä, mutta ei 2 viikkoa pitemään kyllä. Eläke olisi ehkä paras ratkaisu, mutta tuskin sitä saa ja ei jaksa kyllä oikein alkaa tappelemaankaan siitä. Tämmöistä ruikuttamista, mutta on joku kipinä kuitenkin etten ole luovuttanut. Terapia loppu kunn3 vuotta tuli täyteen, sitä pitää yrittää jatkaa jollain tavalla jos kela vain alkaa maksamaan. Mutta aikaa menee ennenkuin on entisessä työkunnossa. Yrittäjäksi ei ole enään, sitä stressiä ei halua enään. Peruskoulu vain käyty niin aika vaikea varmaan työllistä. Mutta tämä tässä.