Vaikka aika ja tapahtumat hiukan patinoi, voi että on raskasta vaistota muiden voinnit.
Vaikka olisi oppinut, niin aina joku takiainen huomaa miten olen vedätettävissä. Hyvä ja kiltti hyshys, minäkö se takiainen olen, ei tarvi edes mitään tehdä kun olen jo vaikeuksissa.
Minä en juokse niiden perässä,
ne tulevat minun luokseni, kutsumatta.
Vaikka olisi oppinut, niin aina joku takiainen huomaa miten olen vedätettävissä. Hyvä ja kiltti hyshys, minäkö se takiainen olen, ei tarvi edes mitään tehdä kun olen jo vaikeuksissa.
Minä en juokse niiden perässä,
ne tulevat minun luokseni, kutsumatta.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Semmoista se on joidenkin elämä. Ei rauhaa saa kun haavoittunut saalis lähtee ulos ovesta. Joissain kulttuureissa sentään kunnioitetaan kovia kokeneita edes hitusen verran niin että annetaan toisen olla. Mutta ei täällä herrapelkoisessa maassa missä sadistien kukkii itseä heikompia kohtaan. On katkeraa jengiä tuossa keskiluokan nousukasporukassa vaikka on pelit ja vehkeet joilla voisi vehkeitä oikeudenmukaosempiakin asioita. Heikkojen puheenvuorot sensuroidaan, ideat ja näkemykset torpataan ja niin sitä ollaan onnen kai kukkulalla.
Niin, aloituksesi oli kovin lyhyt, jonka vuoksi ny kommentoin ennemmänkin yleisellä tasolla, mutta jos oikein ymmärsin koet ikäänkuin olevasi toisten ihmisten ja olosuhteiden uhri.
Mutta toivon mukaan et enää ole siinä ajatuksessa, että niiden toisten ihmisten pitäisi muuttua. Nimimerkistäsi päätellen otaksun että olet ymmärtänyt omankin ongelmasi...
Jonka pohjalta ajattelen, että tarttis varmaan tehdä jotain ettei olisi niin raskasta, eikä olisi niin vedätettävissä, eikä ne ihmiset niin vaan tulisi kutsumatta elämääsi...
Läheisriippuuvuudesta voi toipua ja vääränlaisesta kiltteydestäkin päästä eroon, kun opettelee arvostamaan ja rakastamaan itseään. Ohutnahkaisuuden taas itse ajattelen olevan persoonassa, mutta senkin ominaisuuden kanssa tulee toimeen jos kykenee ymmärtämään ettei ole sen huonompi ihminen kuin muutkaan, vaikka se "sisäinen syyttäjä" aina välillä soimaakin pienemmistäkin virheistä...
Mutta joo, aloitukseesi liittyen tulee mieleen parikin juttua, joiden pohjalta voisit pohtia omaa tilannettasi, ensimmäinen liittyy tuohon mainitsemaasi kiltteyteen
"Kiltti on supertunnollinen vastuunkantaja mutta toisaalta pelkää vastuuta valinnoistaan. Siksi hänen on helpompaa toteuttaa muiden toiveita kuin tehdä omia päätöksiä. Jos jokin menee pieleen, ei tarvitse katsoa peiliin. Liian kiltti syyttääkin kohtelustaan tai kohtalostaan aina muita tai olosuhteita."
http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/kiltti_vai_ihan_vaan_marttyyri
Toinen juttu liityyy aiheeseen erillisyys
Mitä on erillisyys?
"Erillisyys on tervettä omien rajojen tiedostamista. Se on oman yksinäisyyden positiivista oivaltamista. Se syntyy kun ihminen uskaltaa irrottautua kielteisestä riippuvuudesta ja ottaa vastuun omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Erillisyys on oman yksilöllisyyden arvostamista ja sen näkemistä, että oma elämä täytyy elää itse. Sitä ei voi heittää kenenkään syliin. ... Erillisyys on vapauttavaa luopumista uhrina olemisesta ja suostumista vastuun ottamisen kipuun ja iloon."
http://zahirlife.vuodatus.net/lue/2009/09/erillisyydesta
Loppuun vielä ajatuksia aiheesta omat rajat, joita voi myös pohtia
"Rajojen opettelussa on hyvä yrittää löytää juuret omille toimintamalleilleen: missä olen oppinut tämän tavan. Tunnistamisen jälkeen voimme päättää, että emme enää halua toimia sen mukaisesti. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus opetella pieni hetki kerrallaan tietoisuutta omasta itsestä."
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/ihmissuhteet/omien-tunteiden-oikeutus-ja-suoj/
Ensimmäisestä lähteestä syyskuu/2012 voi bongata seuraavankin: "Ylikiltit ovat myös mestareita valehtelemaan. Kaikkein ovelimpia he ovat huijaamaan itseään." Tuotakin voisi antaumuksella pohtia, eikö?
Olikohan tuo ottamasi lainaus, kuitenkin sitä martyyrimäistä enemmänkin? Tai sitten minun sisälukutaito on ihan ruosteessa.
Itse en paljon nimimerkeistä mitään päättelisi, vähän kuin tikusta asiaa -tyyli. Siinähän näyttää olevan ainakin kaksi vaihtoehtoa eli kirjoittaja on joko läheisriippuvainen tai sitten lähes riippuvainen. Merkityssisältö siis ihan erilainen, joista jälkimmäinen pitää sisällään vielä dilemman.
No joo, olen ylikiltti.
Ja kerran elämässä olen oikein kunnolla valehdellut: Itseni syylliseksi mihin en ole syyllinen.
Se lähti vähän siitä kun sain hepulin, kun joka suunnalta minun annettiin ymmärtää, että pitäisi myöntää itsessä vika, mutta kukaan ei yhtään tuonut esiin, että mihin.
Niin aloin varmuuden vuoksi syylliseksi kaikkeen, jottei vain olisi mitään vikaa mitä en olisi myöntänyt.
1.
Kiitos vastauksista. Olen käsitellyt kiltteysvikaani jo kauan ja ongelma taitaa olla siinä että on vaikea antaa itselle anteeksi, etten nuorempana osannut pitää puoliani. Miten antaa itselle anteeksi ettei silloin kyennyt puolustautumaan? Kun yksi riisto loppui alkoi toinen. Sisäinen syyttäjä (ilmeisesti hyväksikäytöstä jäänyt dissosiaatio) ei armahda vaan vatvoo, mikset puolustautunut. Terapioista huolimatta. Sietämättömyys liittyy traumatakaumiin ja syyllisyyteen ajanhukasta jonka on takaumissa sätkinyt.
2.
Kirjoitin tänne kerran, asiana kun itse lakkasin reaaliaikaisesti ripustautumasta ja pääsin eroon ilkeistä narsisteista (vei vuosia), sitten minuun alkoikin ripustautua jotkut mielenterveys ym kaverit. Jotka eivät ole pahoja vaan kilttejä mutta omien vaivojensa takia hädissään.
Miten toimia?
Minulla ei ole skitsofreniaa eikä bipoa, vain traumat. Eli omasta mielestään sairaampi hakee tukea vähemmän sairaalta, aivan kuin ei muuta olisi, siis ohutnahkaiset tukeutuu toiseen ohutnahkaiseen. Autan kyllä käytännön asioissa mutta hädissään olevalle ei mikään tunnu riittävän. Olen suosittu kaveri, sillä nämä tietää etten jätä heitteille. Toisinpäin ei väliä. Mutta nämä eivät tee sitä tahallaan. Kuitenkin saan kuulla olevani itsekäs, jos en ole käytettävissä. Olen puhunut kavereilleni, mutta jokainen kuitenkin kokee vain itsensä kautta. Yksi saattaa alkaa heijaamaan itseään eikä kuule
tai ole kuulevinaan.
Kaikessa on ripaus vastaväriä.
Se vain on sanottava ettei avohoito tunnu tehoavan oikein keneenkään sen piirissä olevaan.
Sekavaa tekstiä mutta sekava on aihekin. Tosin, en tiedä mikä on normaalia. Ehkä ongelma on kohdassa yksi.
" Autan kyllä käytännön asioissa mutta hädissään olevalle ei mikään tunnu riittävän. Olen suosittu kaveri, sillä nämä tietää etten jätä heitteille. Toisinpäin ei väliä. "
Niin, itselle tulee mieleen ajanjakso jolloin myös harjoitin tuollaista auttamista epävirallisesti ns. kaveripohjalta ja hieman virallisemminkin ns. tukihenkilönä mielenterveyspuolen ihmisille...
Mikä johti siihen, että he tosiaan tulivat jopa kotiini, soittelivat yöaikaan ja itsekäshän minäkin olin, jos en lähtenyt paikalle, antanut rahaa tai kun sairaalasta viikonloppulomalle päässeen itsemurhakandinaatin toimitin vatsahuuhteluun ja takaisin sairaalaan, sain haukut palkaksi, kun paloi lomat.
Kaikkea tuota minäkin tein, vaikka itselläkin oli vaikeaa, puolisoni alkoholismin vuoksi, Minä kuvittelin jaksavani ja olevani niin hyvä ihminen...
Onnekseni silloin oma paha oloni kasvoi niin suureksi, että tajusin, itse olevani avun tarpeessa ja tajusin myös sen, etten voi oikeasti auttaa/kantaa vastuuta sen paremmin puolisostani kuin noista eri tavalla sairaista ihmisistä...
Niin, en tiedä mitä nyt sanoisin sinulle, vähän katksesi ajatuskin, mutta laitan sinulle ny lukemista tuohon auttamiseen liittyen
http://liikahduksia.blogspot.fi/2013/01/martti-lindqvist-auttajan-varjo.html
Hakusanoilla auttajan varjo löytyy lisääkin luettavaa, josko niistä lötyisi jotain sinun tilanteeseesi sopivaa...
Kiitos vastauksista. Jos ongelma on juuri sama, ymmärtää paremmin. En esim kuule ääniä joten en voi eräitä auttaa. Viikonloppu alussa eikä tiedä mitä tapahtuu. Tuleeko joku ikkunan alle karjumaan. Toivoisi kaikille näille parempaa, mutta tsemppitoivotuskin voi provosoida.
Martti Lindqvististä puhuttiin aikanaan että oli hyväksikäyttänyt asiakastaan, ehkä useampia, luottamuksen nimissä. Taisipa siitä itsekin oman versionsa esittää.
Onneksi hyväksikäytöistä ja kaikesta puhutaan nykyään avoimesti, toisaalta hyytää enenevä kylmyys.
Öykkäröintiä pidettiin joskus paheksuttavana, nyt hyville tavoille haistatellaan.
Toivoo ettei havaitsisi kaikkea, mutta ei haluaisi muistia tai aisteja menettääkään. Miten integroida kaikki elämän suuressa sopassa.
"auttajan ammatin valinta voi olla sidoksissa johonkin surulliseen, nälkäiseen tai pelottavaan puoleen varhaisemmassa elämässä. Lindqvist esittelee kirjassaan ns. auttajasyndrooman, jossa auttajan sisällä asuu "laiminlyöty, nälkäinen lapsi", joka on lähes kyvytön ilmaisemaan omia tarpeitaan ja tunteitaan. Auttajan roolissa hän sallii asiakkaalleen näitä pahan olon tunteita, mutta itse ei ilmaise, saatika tunnista omiaan. Masentuneisuus vallitsee, viha kääntyy sisäänpäin auttajaa itseään vastaan. Auttajassa oleva lapsi ei voi riippuvuutensa vuoksi vihata tai hylätä vanhempiaan, joihin hänellä on ristiriitainen suhde. Suuruusfantasiat ja masennus vuorottelevat hänessä. Ja nyt tulee ydinkohta: auttajasyndrooma on yritys hallita varhaisia narsistisia loukkauksia ulkoisesti auttamissuhteen kautta, koska niiden sisäinen säätely näyttää mahdottomalta. Auttaja hakee asiakkailtaan hyväksyntää, mitä jäi vaille lapsuudessaan. "
Em. saa ajattelemaan, että minkälaisilla resursseilla sitä auttamistyötä oikein tehdään. Onko kyse vanhasta sanonnasta, että sokea taluttaa toista sokeaa, mutta mihin se oikein johtaa. Auttaja voi omasta mielestään olla pyyteetön, mutta todellisuudessa ei.
"Siksi on tärkeää että auttaja hyvin tietoisesti palaa omaan rooliinsa ja kokee erillisyytensä asiakkaaseen ennen kuin ryhtyy ammatilliseksi toimijaksi. "
Auttajina ja ohjaajina toimikoot sellaiset, jotka ovat saaneet siihen riittävän monipuolisen koulutuksen, muut pysykööt lestissään pätemisissään. Luin jostakin, että alkoholistien lapset ajautuvat siihen auttajan rooliin jostakin syystä. Vieläpä auttajan rooliin nimenomaan psykiatrisina hoitajina. Miksi? Onko taustalla tarve saada selityksiä omaan huonoon oloon, joka sielun sopukoissa kaihertaa, että miksi minulla oli sellainen lapsuus?
Oikeastaan on hyvä, että tämä asia täällä vihdoin otetaan esille ja käsittelyyn.
Mun psykopaattini on kouluttautunut auttajan tehtävään. Tosin ei koskaan toiminut siinä. Hän on halutessaan ekspertti hoitamaan ihmisiä epäkuntoon, silleen huomaamattomasti.
Niin, auttajana varmaan tiedätkin, että noille ääniä kuuleville on tarjolla vertaistukea Moniääniset yhdistysten puitteissa. Sieltä kaiketi voisit itsekin löytää tietoa miten ääniä kuuleviin pitäisi suhtautua...
Martti Linqvistiin liittyvästä hyväksikäyttöjutusta en ole kuullut/löytänyt mainintaa, joten jätän sen ny omaan arvoonsa, jos et jostain ny löydä ns. faktatietoa väitteesi tueksi...
Viikonloppuusi liittyvään kommenttiin liittyen, tekee mieli kysyä, että onko sinulla myös ns. terveitä ihmissuhteita.
Muita auttaessaan on hyvin tärkeä huolehtia ja kantaa vastuu myös omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Tärkeää on myös kyetä hakemaan ja vastaanottamaan apua itselleen...
Täällä oli samasta aiheesta ketju, empatiakyvyttömyys hoitoalalla. Oikein hyvä että jaksoit tämän näpytellä.
En ole ammattiauttaja vaan ennenaikaisella eläkkeellä. Hankalin kaveri on bipo.
Narsistit on aina ja tasaisen epäluotettavia pohjimmiltaan, mutta bipo on pitkiä aikoja reilu kaveri kunnes maniavaihe yllättää. Myös omat ja muiden hyväksikäyttötraumat on ahdistavia, kun oikein tajuaa miten luonnottomista asioista on kyse. Ja tekijänasset vaan viipottaa vailla huolen häivää.
En tiedä mitä terveet suhteet tarkoittaa. On harrastustuttavia, mutta ne suhteet on pinnallisia. Baareissa en käy enkä juo.
Yksi juttu kuitenkin on omani, käyn joskus lyhyillä matkoilla yksin. Uuden matkan säästäminen ja odotus rytmittää elämääni. Vaikka vain kerran tai kaksi vuodessa. Oikein menen lentokoneessa. Niin eikö näistä matkoistakin ole jollain jotain sanomista.
Mutta menen silti, jupinoista huolimatta menen.
Niin, tässä kun mietin tilannettasi niin se tuntuu kovin surulliselta, nuo kovasti tarvitsevat ihmiset tuntuvat osittain vallanneen elämäsi, tulevat lupaa kysymättä, käyttävät sinua hyväksi.
Mitä ilmeisemmin, et kykene laittamaan heille rajoja.
Itselle tuli nyt tässä kohtaa mieleen sellainen juttu, että mitä jos hakeutuisit johonkin vapaahtostyön tukihenkilökoulutukseen. Saisit sieltä monenlaista tietoa ja tukea siihen miten, millä tavalla voisit parhaiten tukea noita kavereitasi. Samoin saisit ikäänkuin työohjauksen kautta purettua omia paineitasi/ahdistustasi...
Laitan ny aiheesta pari linkkiä. Tälläistä toimintaa on varmaan lähestulkoon jokaisella paikkakunnalla
http://www.valomerkki.fi/vantaan-lauri/vantaan-lauri-arkisto/mielenterveyskuntoutujalle_tueksi
"Tukihenkilöä tuetaan
Tärkeää ihmissuhdetyötä tehdessäsi ansaitset vahvan ja laadukkaan tuen. Tukenasi on koulutusten lisäksi muun muassa säännöllinen vapaaehtoistyön työnohjaus, mahdollisuus tarvitessasi turvautua ammattilaisten tai kokeneiden tukihenkilöiden apuun. Vapaaehtoisena voit osallistua yhteisiin virkistystilaisuuksiin ja juhliin. Tarvittaessa voit pitää myös taukoa vapaaehtoistoiminnasta."
http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tule-mukaan/vapaaehtoiseksi/tule-tukihenkilöksi
On suuri vaara itsekin sairastua jos yksin pähkäilet noiden ihmisten luonnottomalta kuulostavia asioita/elämänkohtaloita ja annat heidän käyttää kiltteyttäsi hyväksi.
Varsinainen ongelmani on se omien traumatakaumien vatvominen ja itsesyytökset. Turrutan sitä miettimällä muiden asioita. Ei kaikki toisista peilaaminen ole väärin tai narsistista, vaan juuri vertaiskokemukset selkiyttävät. Joku saattaa ilmaista asian tavalla jota ei itse hoksaa.
Keskittymiskyvystä riippuen, olen lukenut monenlaista ja kiinnostun elämänilmiöistä, muistakin kuin sairauksista. Luonto rauhoittaa. Mutta vaikka kiertäisin maapallon ympäri, hyväksikäyttötrauma on nahassa, ihon alla. Tatuoinnitkin voi nykyään poistaa, kehomuistia ei. Aivan kuin sielusta olisi amputoitu ydinosa pois.
Eli ongelma ei ole vain kaverisuhteissa. Tosin, syrjäytyminen vaikuttaa sosioekonomiseen asemaan pitkällä aikavälillä. Tietysti on ns. normaaleja ihmisiä joilla on työura, perhe, talo ja auto. Minulla vaan ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Joten mielenterveysporukkaan integroituminen on tapahtunut luontevasti. Siinä aitoudessa on paljon hyvääkin.
Joku vuosi sitten kävin helsingissä vapaaehtoistyön messuilla, olin huonossa kunnossa ja etsin apua. Mieleen jäi luokseni sännänneet hyväkuntoiset vanhuuseläkeläiset, jotka tuputtivat kyniä ja heijastimia ja pyysivät toimintaan mukaan.
Ruumiinrakenteeltani olen työhevonen, mutta kieltäydyin. Minun vointini ei heitä kiinnostanut. Silloin myös tuntui, ettei minulla ole mitään tekemistä minkään kanssa.
Mutta kiitos ehdotuksesta, olen jo käynytkin mielenterveyden ensiapu ykkösen. Ehkei tärkeintä olekaan vain päämäärä, vaan liikkeessä pysyminen.
Siis, mikä on agendasi ja ammattitaitosi, jos ehdotat rikkinäiselle ihmiselle ryhtymistä auttajaksi kolmannelle sektorille? Missä on inhimillisyytesi apua tarvitsevia kohtaan? Siis mielestäsi kirjoittajalla on suuri vaara sairastua itse, jos yksin pähkäilee, ratkaisuksi ehdotat tukihenkilökoulutusta. Tukihenkilökoulutuksessa ja vertaiskoulutuksessa on ylipäänsä päivän selvää, että siihen mukaan koulutettavaksi lähtevä on erittäin terve mieleltään. Ihanko tosissasi heitit : "Samoin saisit ikäänkuin työohjauksen kautta purettua omia paineitasi/ahdistustasi..."
Uskallan väittää, mutta harmittavasti en linkitä mitään lähdemateriaalia tähän, että kun rikkinäinen opastaa toista rikkinäistä, kun omatkin asiat mielessä on sekaisin, niin siitä seuraa kyllä laajemmaltikin vahinkoa. Pelkällä empatialla ei aina pitkälle pötkitä, jos ei ole muuta autettavalleen antaa.
Olet oikeassa tuossa, kun kerroit kokemuksestasi, että se on ns. ihon alla ja siitä ei pääse eroon. Itsellänikin on vastaavia kokemuksia, jotka ovat niin traumaattisia, että on jo ihan selvää, että kannan niitä loppuelämäni mukanani. Se ei itseasiassa ole mitään heikkoutta myöntää niitä, eikä myöskään ole tarve niitä poistaa, kysymys onkin siitä, miten niiden kanssa voi sopuisasti elää elämänsä loppuun. Toisaalta, vaikka on kokenut rankkoja asioita ja niistä omalla tavallaan selvitynyt eteenpäin, ei edes ole aina hyvästä ryhtyä muita auttamaan samoissa ongelmissa. Perustelen tämän sillä, että se oma ratkaisu hyvine tai kohtalaisine tuloksineen on sopinut minulle juuri siinä elämäntilanteessa ja muiden vaikuttavien asioiden kanssa, mutta jollekulle toiselle sama "resepti" ei saattaisi edes toimia.
Se, mitä olen oppinut on, että luota omaan intuitioon, älä anna kanalaumojen yms. neuvonantajien vaikuttaa päätöksiisi, sillä vain itse voi tietää kaikki muuttuvat palikat ja vain itse on kannettava päätöksiensä seuraukset, niitä ei voi sysätä naapurin tädin harteille.
Toisinaan voi olla voimaannuttavaa keskustella samantapaisia asioita läpikäyneiden ihmisten kanssa ja tosiaankin vain keskustellen ja ajatuksia vaihtaen, ei niinkään ohjausta etsien. Joskus sitä huomaa olevansa sellaisen ihmisen kanssa keskustelemassa, että hän ei tuputa omia ratkaisujaan tai neuvojaan, eikä yritä ohjata kuin äiti pientä lastaan, vaan antaa sanojen soljua, sellainen keskustelu virkistää ja antaa parhainta energiaa.
"Tukihenkilökoulutuksessa ja vertaiskoulutuksessa on ylipäänsä päivän selvää, että siihen mukaan koulutettavaksi lähtevä on erittäin terve mieleltään."
Niin, itse kyllä käsitän tuon vertaistuki asian niin, että ollaan ikäänkuin samalla viivalla, tasavertaisia ja toimitaan samanaikaisesti toinen toisensa tukijoina..
"Vertaistuki on järjestelmällistä tukitoimintaa kahden ihmisen välillä tai ryhmässä. Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina.
"Vertaistuki perustuu samankaltaisten elämänkokemuksien ja elämänvaiheiden läpieläneiden ihmisten keskinäiseen tasa-arvoisuuteen, keskinäiseen solidaarisuuteen, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen sekä kohtaamiseen ja keskinäiseen tukeen"
https://fi.wikipedia.org/wiki/Vertaistuki
http://mtkl.fi/palvelut/vertaistoiminta/
Ymmärrän kyllä pointtisi/huolesi, mutta en tiedä sitten onko joku pirteä eläkeläisvanhus, jolla ei ole omaa kokemusta sen parempi vertaistukihenkilö, jos maailmat ei yhtään kohtaa...
Kyse ny tässä tapauksessa ei ole varsinaisesti opastamisesta, saati hoitamisesta vaan enemmänkin kuuntelemisesta ja yhdessäolosta/tekemisestä.
Mitä sen verran tunnen ja tiedän noista mt yms. porukoista niin he jo luontevastikin toimivat niin, kuten tämä aloittajakin, auttavat/ymmärtävät toisiaan...
Mielestäni ihmisen ei tarvitse olla täyin terve, (mitä sillä nyt tarkoitetaankin) kyetäkseen olemaan apuna/tukena toiselle...
Loppuun tekee mieli laittaa vahvasti mieleeni jäänyt, muinoin täällä jonkun "rajatila" nimmarilla kirjoittaneen henkilön kommentti, joka hyvin sopinee tähän loppuun...
"Jokaisen on maalattava sateenkaarensa käytettävissä olevilla väreillä. Jos joku väri paletista puuttuu, sutii sitten muita enemmän.
Olen nyt viime vuodet elänyt elämäni parasta aikaa. Varmaan suhteet ei niin onnistu, jos kyseessä on empatiakyvyttömät ja kovin itsekeskeiset persoonallisuushäiriöiset. Rikkinäisilläkin ihmisillä on parempi mahdollisuus onnistua, jos kykenee asettumaan toisen asemaan edes jotenkin, kokemaan myötätuntoa, kun "viat" kuitenkin väistämättä heijastuu oloon, elämään, kommunikaatioon jne."
http://keskustelu.suomi24.fi/t/10925491/persoonallisuushairioiset-parisuhteessa
Minua nuorena vaikeuksissani neuvottiin niin, että kaikkiin vaikeuksiin on ratkaisu: itsensä unohtaminen ja toisten auttaminen. Yritin kaikkeni tehdä työtäkäskettyä. Tulos ei ollut hyvä. Ajatuksena tuossa oli, että kaikkien ongelmien ja kärsimyksen syy on liika egokeskeisyys. Mutta se ei ole totta, että se olisi kaikkien ongelmien syy.
Sinulla on aivan mahtava tapa takertua sanoihin ja näyttää siltä, että tietyissä asioissa sinulla on norsunmuisti. Kai nyt kuitenkin tiesit, että vertaiskoulutusta tehdään monissa järjestöissä? Luojan kiitos, että ymmärsit edes pointin!
Kuntoutujat joka myöntää jonkin olevan vialla, ovat terveempiä kuin vaikkapa narsistit, jotka eivät näe vajavaisuuttaan.
Jos on akuutti kriisi ja vielä isoja asioita käsittelemättä, ei tietenkään kannata hakeutua auttajaksi. Myöhemmässä vaiheessa voi harkita kokemustensa hyödyntämistä muiden auttamiseksi, omat voimavaransa muistaen.
Terveissä suhteissa jokainen on vuorollaan heikko tai vahva ja toisia tuetaan vuorotellen.
Jos huomaa epätasapainon, sitten pitää hakea apua jostain muualta.
Ennen tytöt kasvatettiin kiltiksi, nyt tiedetään että täytyy opetella pitämään puolensa.
Kaikesta huolimatta parempi olla elävä, tuskaakin tunteva ihminen,
kuin joku narsistipaskiainen
joka ei välitä yhtään.
Aika myöhään on tullut tämä uusi tieto, että tyttöjenkin pitäisi opetella pitämään puolensa.
Noin 40-50 vuotta piti odottaa tuota viisautta.
Kaikki tieto tulee niin hitaasti.
"Kuntoutujat joka myöntää jonkin olevan vialla, ovat terveempiä kuin vaikkapa narsistit, jotka eivät näe vajavaisuuttaan."
Kuule kun meissä kaikissa ihmisissä on jotain "vikaa" jos ny oikein tarkasti syynäämään ruvettaisiin ja tähän narsisti aiheeseen liittyen, juurkin heissä jotka pitävät itseään täysin terveinä...
Tuossa kun joku ny halusi tuoda esiin tietävänsä, että noita koulutuksia järjestetään monissa järjestöissä, niin itsekin olen käynyt aikoinaan jo nuorempana mm. SPR:n ystäväpalvelu ja laitosvapaaehtoiskurssin joka toiminta sitten aikoinaan johti jopa ammatinvalintaan...
Edelleen kuten itsekin toteat
"Myöhemmässä vaiheessa voi harkita kokemustensa hyödyntämistä muiden auttamiseksi, omat voimavaransa muistaen."
Niin otin ny tähän keskusteluun mukaan tämän kouluttautumisen syystä, että kun sinulla tuota auttamisen halua tuntuu olevan, niin varmasti saisit noista koulutuksista itsellesi jotain, joka saattaisi auttaa sinua suhtautumaan noihin kavereihisi ja heidän tilanteensa ehkä hieman toisella tapaa itseäsi säästävämmin...
Mitä yleisesti tulee noihin auttamisjärjestöihin/vapaehtoistyöhön niin työsarkaa siellä piisaa monenlaista. Toisille sopii enemmän käytännön hommat, kun taas toisille sitten keskusteleminen. Kukin tyylillään, kaikki jonkun auttamiseksi tehty työ on yhtä arvokasta, eikä ny tosiaankaan tarvitse olla täysin terve.
Tuossa kun luin noita toisien kommentteja niin loppuun tekee mieli vielä lisätä, että tämäkin tässä on vaan keskustelua ja esitin ny vaan yhden vaihtoehdon, mihin tuota auttamishaluaan voi kanavoida ja saada samalla itselleenkin jotain...
Kun nyk. auttamisprojektistasi ymmärsin sen olevan kovin yksipuolista ja tilanne on ehkä tavallaan riistäytynyt käsistä jos tullaan jopa lupaa kysymättä. Mielesäni olet tässä nyk. tilanteessa liian yksin...
Viimeyön puhelussa tuli lähes voodoomaisia piirteitä.
Eli nyt järkevänä ukkosenjohdattimena ohjaan tyypin muualle maadoittumaan.
Kukaan tai mikään ei selviä, ellei henkilö itse oivalla.
Toisen puolesta ei voi ratkaisuja tehdä. Tätä yritän painottaa. Vastavoimana kaikenlaiselle manipuloinnille ja ulkoaohjattavuudelle.
Ja pakkailen juuri kamoja Matkalle. Yksin ja erillisenä. Saa vähän miettimisaikaa.
Mielenkiintoinen tämä dissosiaatiohäiriö. Kun persoonassa on monia erilaisia puolia. Välillä osaa, välillä ei.
Yhdellä passilla kuitenkin pääsee koko porukka.
Niin muistikuvani mukaan, tuostakin aiheesta täällä on joskus jokunen keskustelu käyty ja muistan lukeneeni silloin aiheesta.
Nytkin kävin vähän vilkaisemassa ja panin merkille, että se liitetään myös osaksi persoonallisuushäiriöitä, mutta täytyy sanoa, etten ihan osaa hahmottaa ko. häiriötä ns. reality elämään, että sillain on outo juttu...
Mutta lausahduksesi että "yhdellä passilla pääsee koko porukka", kertoo minusta myös huumorintajusta, mitä pidetään ns. terveenä defenssinä...
Etten ny tässä kohtaa osaa muuta kuin toivotella kuin hyvää matkaa, mutta ajatuksiin jäi, että niinhän se on, että jokainen tekee viime kädessä ne omat ratkaisunsa/valintansa itsensä ja oman elämänsä suhteen, toisen puolesta ei voi kaikkea tehdä, saati elää...
Älkää syyllistäkö itseänne. Ei kiltteys ja hyväuskoisuus ole vikoja vaan ihan hyviä ominaisuuksia joita tietyt ihmiset vain sattuvat käyttämään hyväksi. He ovat niitä jotka tekevät väärin. Aina voi myöhemmällä iälläkin opetella puolustamaan itseään ja puolustautumaan näiltä hyväksikäyttäjiltä mutta kokonaan sitä ei pysty tekemään ilman että rakentaa täydellisen panssarin itsensä ympärille jota en kyllä suosittele. Pitäisi vain hyväksyä se että maailma on epätäydellinen paikka ja koskaan ei voi tietää mitä sattuu mutta silti voi parhaansa mukaan yrittää suojata itseään näiltä verenimijöiltä tai muuten vain välinpitämättömiltä kusipäisiltä ihmisiltä. Voimia.
Mutta "apu" lienee yleensä vaarallista kilteille ja hyväntahtoisille ihmisille, sillä se jotenkin lähtee siitä että autettava on jollain tavalla syyllinen. Mutta jos ei löydy mihin hän olisi syyllinen, siitä tule ihan hullua.
Mielestäni jostain muista kulttuureista löytyy vähän muunkinlaisia auttamisen idoita kuin että hädässä oleva ihminen olisi aina syyllinen tai erityisen viallinen jotenkin. Ehkä täällä Suomessa luodaan jotain hyvinvoinnin harhaa, niin kellään ei muka voi olla aitoa vaikeaa elämäntilannetta, jossa muut ihmiset voisivat olla jotenkin myötätuntoisia ihan normaalin inhimillisesti ilman jotain ihmeen venkuraa psykologista teoriaa, joka voi mm. kääntää asioita ylösalaisin.
Suomessa ei kovin äkkiä kellekään tule mieleen, että sairasta heikkoa ihmistä voisi auttaa esim. ruoka.
Muuallapäin sellaista vanhaa syvää viisautta on varmaan enemmän.
Se todellakin on vaarallista silloin kun auttaja on itse sairas. Usein autettavat eivät edes ole sairaita vaan pahonvoivia ja sitten taas näissä auttajissa on hyvin häiriintyneitäkin tyyppejä. En voi käsittää miten joku voi kääntää asiat ylösalaisin niin että uhri onkin syyllinen ja syyllinen uhri. Se on ihan väärin.
Ja muutenkin en oikein ymmärrä sitä kun itse näen monet ongelmat jotenkin käytännöllisempinä. Esim. että on nälkiintynyt, tai että jotkut toiset ihmiset häiritsevät liian aktiivisesti, tai joku on huijannut tai vaikka jalka ei toimi.
Mutta ei mitään vaikka tommosia voi missään selvittää, kun kaikki pyörittää jotain käsittämätöntä psykologiaa, jossa ei ole edes mitään selvää mikä on ongelma ja mihin lopputulokseen pyritään. Ihan kuin ainoa mahdollinen ongelma elämässä olisi joku järjetön teoreettinen "sairaus" ilman mitään järkevää syytä, ja jos sellaista ei ole, niin sitten ei ole oikeaa ongelmaakaan.
Niinpä. Mutta menevä arvostelemaan näitä teoreetikoita niin se onkin sitten siinä se elämäsi. Monen tärkeän ja arvokkaan henkilön toimeentulo on riippuvainen näistä aivotöiden tuotoksista joten raivokasta myrskyä tiedossa.. En suosittele heikoimmille.
Joo, mä vaan hiljaa hipsin muille maille vierahille...
Ts. Heillä on asuntolaina ja lapsia eli he ovat todella vaarallisia!!!
"Suomessa ei kovin äkkiä kellekään tule mieleen, että sairasta heikkoa ihmistä voisi auttaa esim. ruoka."
Niih, kuule mun täytyy ny tässä kohtaa kysyä, että missäs todellisuudessa sinä elät jos luulet ettei Suomessa ole tarjottu ruoka-apua jo kautta aikain.
Nykyään mediassa näkyvin ilmiö taitaa olla ns. leipäjonot, mutta jo ammoisina aikoina esim. sossusta on saanut maksutositteita ruuan ostoa varten. Omassa lapsuuden kodissanikin ne olivat tuttu näky, niihin oli lyöty lisäksi leima, ei alkoholia, eikä tupakkaa. Sossulappujen lisäksi saimme elintarvikkeita mm. sotainvalidien veljesliitolta ja Pelastusarmeijalta, mikä viimeksi mainittu jakaa ruokaa tänäkin päivänä. Itsekin olen aikoinani ollut jakamassa myös ns. Eu-ruokapaketteja, muistaakseni tuota Eu:ruoka apua alkoi tulla joskus 90 luvulla.
Tää ny tähän vaan siksi, että mielestäni sinulla ny tämän asian suhteen on tiedoissasi aukko...
Entä missä todellisuudessa itse ?
Täytyy olla jo tosi hyväkuntoinen pystyäkseen seisoskelmaan ruokajonoissa.
Tarkoitan ihan sellasta, että sairaalle perheenjäsenelle kokattaisiin ateria, että sellasta varmaan tapahtuu enemmän muissa kulttuureissa.
Siis heillä varmaan helpommin tulee sen kaltasia ideoita kuten että: "Hei, kokataan sille ateria!"
Kun siis ihan netissäkin kerran kun selitin jonnekin muille maille sairaudesta, niin siellä joku nuori mies chatissa sanoi, että oota hän kysyy jotain äidin kokkausohjeita vaivaan. Ja sitten nuori mies selosti minulle miten kokata, jos se vaikka auttaisi. Siis tuon tyyppistä. Mutta ei täällä Suomessa omille läheisille moista tule mieleen.
Monesti ihmiset vain lässyttää jotain kun puhut omista ongelmistasi, eikä siitä sanahelinästä, teorioista tai lässytyksestä ole oikeasti mitään apua sulle.. Asiat vaan jumittaa paikallaan. Joskus kaipaa kuuntelijaa ja joskus sitten taas ihan oikeaa apua, eli käytännön ratkaisuehdotuksia. Kaikki turha pitäisi jättää pois ja keskittyä siihen mikä on OIKEASTI tärkeää. Me kun eletään ihan oikeasti ei missään teoriassa.
JUURI NÄIN !!!!!
Sitä olen saanut ihmetellä koko elämäni, kun on se oikea elämä ja sitten jonkun sadan ihmisen täysin toisistaankin erilaiset teoriat. Ja jokainen niistä sadasta haluaisi, että juuri HÄNEN ideaa seurattaisiin.
Mitä hyötyä siitä kaikesta on oikeassa elämässäni minulle ?
Ja mitä sillä oikeastaan on edes tekemistä minun elämäni kanssa muuta kuin että juuri minun pääni kuormittuu siinä. Ja se kuulema pitäisi tehdä niin hyvää.