Yksinäinen 40-vuotias

" en ole mikään munkki "

Mies taitaa olla.

Täällä pitkä liuta ihmisiä valittaa yksinäisyydestä mutta kun ehdotan "pullakahveille" lähtöä, en saa yhtään vastausta!?

Tarjoan siis yhdelle yksinäiselle miehelle pullakahvit (tai pihvin ja ranskalaiset)hänen haluamassaan kahvilassa (Pääkaupunkiseudulla). Olisi siis kiva, jos asuisit Pääkaupunkiseudulla, (jos siis haluttaisiin nähdä toisenkin kerran). Voitaisiin jutella vaikka siitä yksinäisyydestä tai sitten voitaisiin mennä vaikka kävelylle tai tehdä jotain hauskaa.

Jos kukaan ei vastaa, oletan, että tänne kirjoitetut kertomukset yksinäisyydestä ovat trolleja?

Tässä vastaus, yksinäisyyteni on sinulle väärää sukupuolta, joten ei kaikki ole trolleja. Toivottavasti saat pullakahvisi.

toinenyksinäinen1 kirjoitti:

Täällä pitkä liuta ihmisiä valittaa yksinäisyydestä mutta kun ehdotan "pullakahveille" lähtöä, en saa yhtään vastausta!?

Tarjoan siis yhdelle yksinäiselle miehelle pullakahvit (tai pihvin ja ranskalaiset)hänen haluamassaan kahvilassa (Pääkaupunkiseudulla). Olisi siis kiva, jos asuisit Pääkaupunkiseudulla, (jos siis haluttaisiin nähdä toisenkin kerran). Voitaisiin jutella vaikka siitä yksinäisyydestä tai sitten voitaisiin mennä vaikka kävelylle tai tehdä jotain hauskaa.

Jos kukaan ei vastaa, oletan, että tänne kirjoitetut kertomukset yksinäisyydestä ovat trolleja?

Lue lisää

Kiitän sydämellisesti tarjouksestasi, olet varmasti hyväsydäminen ihminen joka toivoo vain hyvää toiselle. En todellakaan ole mikään trolli, kaikki mitä keskustelun alussa kirjoitin, ovat raakaa todellisuutta minulle, elinympyräni on todella pieni ja musta, olen todellakin niin syvällä ja rutinoitunut tällaiseen elämään, etten pääse täältä ylös valoon, ehdotuksesi kahville lähdöstä voisi kuullostaa hyvältä, mutta valitettavasti arkuuteni ja sulkeutuneisuuteni ovat tehneet jo tehtävänsä, sosiaaliset tilanteet ja uudet ihmiset saavat minut pakenemaan tai sulkeutumaan. On eri asia haluta jotain todella paljon(sosiaalisia tilanteita, ystäviä, seurustelusuhdetta), kuin kyetä toteuttamaan se, haluja minulla olisi, muttei työkaluja sen toteuttamiseen. Olen kuin auto jossa muuten tekniikka toimii, mutta stratatessa kone ei vain käynnisty. Kiitän vielä kerran vilpittömästä tarjouksestasi ja toivon sinulle todellakin vain kaikkea hyvää.

toinenyksinäinen1 kirjoitti:

Täällä pitkä liuta ihmisiä valittaa yksinäisyydestä mutta kun ehdotan "pullakahveille" lähtöä, en saa yhtään vastausta!?

Tarjoan siis yhdelle yksinäiselle miehelle pullakahvit (tai pihvin ja ranskalaiset)hänen haluamassaan kahvilassa (Pääkaupunkiseudulla). Olisi siis kiva, jos asuisit Pääkaupunkiseudulla, (jos siis haluttaisiin nähdä toisenkin kerran). Voitaisiin jutella vaikka siitä yksinäisyydestä tai sitten voitaisiin mennä vaikka kävelylle tai tehdä jotain hauskaa.

Jos kukaan ei vastaa, oletan, että tänne kirjoitetut kertomukset yksinäisyydestä ovat trolleja?

Lue lisää

Minä voin lähteä. Asun Espoossa. Sellosta löytyy kuppila jos toinenkin:)

Kiitos sanoistasi, haluaisin uskoa parempaan, mutta kuten kirjoitin, niin ei minulla todella ole mitään uskoa tulevaan, aina kun yritän ja pyrin luottamaan toiseen ja avaudun, niin ennemmin tai myöhemmin löydän puukon selästäni. Näin on aina käynyt, olen liian luottavainen (suomeksi tyhmä) ja helposti hyväksikäytettävä, näen huijaukset vasta siinä vaiheessa kun on jo liian myöhäistä. Viimeisin puukko keskelle sydäntäni tuli hiukan vajaa vuosi sitten, se oli henkisesti kuolettava, se oli viimeinen yritykseni saada jotain valoisaa ja kaunista elämääni, nyt en enää usko utopistisiin unelmiin, itse asiassa en edes tänä päivänä ymmärrä mitä unelmat tai haaveet ovat. Elämäni on noin ankeaa ollut, mitä yllä kirjoitin viimeiset 20-vuotta, nyt alan jo havaita kuinka työni on alkanut kuormittaa elimistöäni, ei pelkästään väsymyksen ja stressin lisäksi, vaan tuki- ja liikuntaelinvammat alkavat tulla pinnalle. Kuulo- ja hapenottokykynikin ovat työni vuoksi heikentyneet ja luultavasti, jos työ ei lopulta vie minulta henkeä, niin en tule näkemään eläkepäiviä joko elossa tai fyysisesti tai henkisesti terveenäkään - itseasiassa kaiken tämän loppuminen ennen aikojaan olisi oikeastaan se ainoa toive, minkä haluaisin - ja nopeasti.

Taas kirjoitat kuin minusta kirjoittaisit. Ainakin melkein. Minä myös olen liian sinisilmäinen ja siksi en luota ihmisiin. Suurin osa ihmisistä tuppaa olemaan pahoja ja ilkeitä toisilleen, siksi kai minä olen yksin. En päästä heitä lähelleni. Olen kuulemani mukaan vaikeasti lähetyttävä. Silti ikävää, että olet saanut turpiisi ihmissuhteissa. Ihminen valitettavasti osaa olla julma. Kilttinä ihmisenä (suomeksi tyhmänä) pyydän heidän puolestaan anteeksi. Mielestäni sinä kirjoitat hyvin ja se on aina hyvä merkki ihmisessä. Ymmärrän tuon elämän loppumisen toiveen - itsellänikin se ollut jo tovin. Kiitos kuitenkin että vastasit, on mukavaa tavallaan keskustella kanssasi. Hyvää päivänjatkoa.

Suosittelisin käyntiä työterveyslääkärillä, jos kerta esimiehen kanssa keskustelu ei ole tuottanut tulosta. Minulla on onneksi ollut parissa työpaikassa sellaiset esimiehet, joille on voinut kertoa ongelmistaan maan ja taivaan välillä ja ne ovat sitten pysyneet kahdenkeskisinä asioina. Nyt kun olen taas työtön, niin eipä ole sitä työkavereiden tukea ja kannustusta ympärillä. Onneksi on kuoro, jonka kautta olen saanut hyviä sosiaalisia suhteita...=) Tsemppiä kaikille <3

Lonelyheart1976 kirjoitti:

Kiitos sanoistasi, haluaisin uskoa parempaan, mutta kuten kirjoitin, niin ei minulla todella ole mitään uskoa tulevaan, aina kun yritän ja pyrin luottamaan toiseen ja avaudun, niin ennemmin tai myöhemmin löydän puukon selästäni. Näin on aina käynyt, olen liian luottavainen (suomeksi tyhmä) ja helposti hyväksikäytettävä, näen huijaukset vasta siinä vaiheessa kun on jo liian myöhäistä. Viimeisin puukko keskelle sydäntäni tuli hiukan vajaa vuosi sitten, se oli henkisesti kuolettava, se oli viimeinen yritykseni saada jotain valoisaa ja kaunista elämääni, nyt en enää usko utopistisiin unelmiin, itse asiassa en edes tänä päivänä ymmärrä mitä unelmat tai haaveet ovat. Elämäni on noin ankeaa ollut, mitä yllä kirjoitin viimeiset 20-vuotta, nyt alan jo havaita kuinka työni on alkanut kuormittaa elimistöäni, ei pelkästään väsymyksen ja stressin lisäksi, vaan tuki- ja liikuntaelinvammat alkavat tulla pinnalle. Kuulo- ja hapenottokykynikin ovat työni vuoksi heikentyneet ja luultavasti, jos työ ei lopulta vie minulta henkeä, niin en tule näkemään eläkepäiviä joko elossa tai fyysisesti tai henkisesti terveenäkään - itseasiassa kaiken tämän loppuminen ennen aikojaan olisi oikeastaan se ainoa toive, minkä haluaisin - ja nopeasti.

Lue lisää

minä olen yksinäinen kohta 50v. Olen myös joutunut pettymään ihmisiin ja päättänyt etten hakeudukaan suhteisiin. Seurustelua ei ole ollu yli 15v teen eikä mulla ole kun pari sukulaissuhdetta joita näen harvakseltaan. työkavereiden kanssa vaihdan jotain töissä, mutten ole saanut heistä ystäviä. En ole kuitenkaan katkera. Ihmisiltä ei voi oikeastaan odottaa mitään, eikä pidä. ihminen on itsekäs olento, vaativa ja vaikea, on realistista että pettyy odotuksiin ja hyvän ihmissuhteen tai ystävyyssuhteen löytäminen on kai harvinaista. MUTTA sensijaan että olisin katkera, hyväksyn tosiasiat, ihmiset on mitä on ja koetan ja nautinkin kuitenkin elämästäni yksin! Täytyy ottaa vastuuta itsestään ja rakastaa itseään jos ja KUN sitä ei muut tee! En anna sen estää minua elämästä! Voin kuitenkin nauttia joistain pienistä kohtaamisisista ihmisten kanssa arjessa. ei toinen ihminen tee toista onnelliseksi! sellaista odotusta ei voi ladata ja vaatia keltään. Useat ihmissuhteet päättyy ennemmin tai myöhemmin eroon. Mutta itseään ei pidä jättää. Täytyy rakastaa itseään terveellä tavalla. Yksin voi harrastaa kaikenlaista ja moniin harrastuksiin voi mennä yksin ja ehkä siellä nauttia ilman vaatimuksia ihmisten kanssa jutustelusta. Itse luen paljon, käyn konserteissa, kirkoissa ja hengellisissä tilaisuuksissa, käyn myös kahvioissa ja syömässä yksin. Miksi jäisin kotiin ? Onhan minullakin oikeus tehdä kaikkea kivaa ja olen parasta seuraa itselleni. Vapaaehtoistyössä voi myös kohdata ihmisiä turvallisesti. Ei tarvitse pelätä että täytyy sitoutua johonkin ja pettyä sitten, mutta saa kaipaamaansa ajatusten vaihtoa. Yksinäisiä ihmisiä on paljon ja monet joilla on ihmisiä ympärillä eivät välttämättä omaa edes oikeita ystäviä. Se on totta. laaja kaveriporukka tai ystävä pysyy usein lähellä vain koska on yhteinen harrastus tai menot. Älä ole liian riippuvainen ihmisistä ja heidän hyväksynnästä, että sen puutteen takia menetät elämänilosi. Vaan löydä se siitä että sinä itsessäsi olet arvokas ja saat olla ja mennä ja tehdä asioita. Joku liikunta varmaan piristäisi sinua. Tunnetusti liikunnan vapauttamat endofriinit auttaa masennukseen. Tälläkin hetkellä moni yksinäinen on lenkillä tai salilla. kokeileppa. Tai etsiydy johonkin seurakuntaan. netistä varmaan löytyy paikallisseurakuntien osoitteita. Kokeile vaikka useampia. viikonloppuisin ja iltaisin voisit käydä jossain tilaisuudessa. ja elokuviinkin voi mennä ison karkkipussin kanssa:)

Lonelyheart1976 kirjoitti:

Kiitos sanoistasi, haluaisin uskoa parempaan, mutta kuten kirjoitin, niin ei minulla todella ole mitään uskoa tulevaan, aina kun yritän ja pyrin luottamaan toiseen ja avaudun, niin ennemmin tai myöhemmin löydän puukon selästäni. Näin on aina käynyt, olen liian luottavainen (suomeksi tyhmä) ja helposti hyväksikäytettävä, näen huijaukset vasta siinä vaiheessa kun on jo liian myöhäistä. Viimeisin puukko keskelle sydäntäni tuli hiukan vajaa vuosi sitten, se oli henkisesti kuolettava, se oli viimeinen yritykseni saada jotain valoisaa ja kaunista elämääni, nyt en enää usko utopistisiin unelmiin, itse asiassa en edes tänä päivänä ymmärrä mitä unelmat tai haaveet ovat. Elämäni on noin ankeaa ollut, mitä yllä kirjoitin viimeiset 20-vuotta, nyt alan jo havaita kuinka työni on alkanut kuormittaa elimistöäni, ei pelkästään väsymyksen ja stressin lisäksi, vaan tuki- ja liikuntaelinvammat alkavat tulla pinnalle. Kuulo- ja hapenottokykynikin ovat työni vuoksi heikentyneet ja luultavasti, jos työ ei lopulta vie minulta henkeä, niin en tule näkemään eläkepäiviä joko elossa tai fyysisesti tai henkisesti terveenäkään - itseasiassa kaiken tämän loppuminen ennen aikojaan olisi oikeastaan se ainoa toive, minkä haluaisin - ja nopeasti.

Lue lisää

Hei! Älä hukkaa elämääs! Säästä vähän rahaa,yritä. Sitten tee se mistä oot aina haaveillut. Jos ei olemitän menetettävää sulla ei ole myöskään mitään pelättävää! Jos terveyttä vielä niin olet VAPAA! Mailma on suuri ja ihmeellinen, lähde etsimään polkuasi...Suhteet yläkertaan kannattaa pistää myös kuntoon. Sieltä se merkitys löytyy. Miksi teet työtä josta. Et tykkää? Kaikkea hyvää sinulle.

On kaksi eri asiaa hautoa itsemurhaa ja olla kuoleman toiveinen. Itse toivon, että elämäni päättyisi pian, mutta en todellakaan ole itsemurhallinen. Pois se minusta - kauas pois. Harrastan, ulkoilen, vaihtanut työpaikkaa toistakymmentä kertaa. Työ vei terveyteni ja sen läksyn opin kantapään kautta. Silti olen yksinäinen. Elän rutiinia ja toivoisin sen päättyvän. Ajattelen haikeudella sitä päivää ja toivoisin sen koittavan pian. En kuitenkaan kuunaan enkä ikipäivänä ajattelisi sen tekemistä itse. En pystyisi.
Tosin ymmärrän kyllä miksi jotkut päätyvät siihen ratkaisuun. Olen liian kiltti vahingoittaakseni itseäni, mutta toisenlainen ihminen ei välttämättä välitä niin. Meitä on niin monenlaisia. Kiitos kuitenkin kauniista rohkaisusta ap:lle. Minäkin toivon hänelle hyvää.

En siis missään nimessä kannustanut alkuperäistä itsariin! Tarkoitin että yksi mahdollisuus on lähteä kiertämään mailmaa työskennellen milloin missäkin. Et voi tietää mistä onnesi polku löytyy. Paikanvaihto voi kannattaa jos ei ole mitään menetettävää siellä missä on. Oikeasti vapaus ja toimiva keho on upea juttu ja se kannattaa hyödyntää. jos olisin tilanteessasi lähtisin matkaan, ulkomailla ihmisiin tutustuu erilailla, helpommin.

Ei miehet tutustu ulkomailla uusiin ihmisiin (naisiin) sen helpommin. Naiset kun ovat koko elämänsä tulleet vastakkaisen sukupuolen jahtaamaksi, eivät he voi tätä käsittää. Siksi nuo naisten deittailuneuvot ovat jonninjoutavia miehille.

Kiitoksia vastauksestasi. Tällä hetkellä voimavarani eivät todellakaan riitä muuhun kuin viikolla töihin menoon. Viikonloppuna voimavarani riittävät vain pakollisiin kotitöihin ja kaupassakäynteihin. Olen ottanut puheeksi nämä ongelmani sekä edellisen työpaikkani että tämänkin työterveydessä, edellisen työpaikkani aika pääsin terapiaankin asti ja sain lääkkeetkin, mutta loppujen lopuksi kyseinen terapeutti rikkoi luottamukseni häneen. Tästä syystä en edelleenkään kykene luottamaan kyseisiin "ammattilaisiin", sitä paitsi, tuo terapia ja siihen liittyvät lääkkeet eivät ole mitään halpoja, henkilölle jolla jo muutenkin on suut korvat täynnä velkoja, joten en kaipaa lisää ongelmia talouteenikin. Vapaaehtoistoiminnassa olen yrittänyt olla useita vuosia, yrittäen päästä sisälle ryhmään, mutta loppujen lopuksi olen kokenut itseni ulkopuoliseksi, eikä seurassa ole lähdetty keskustelun yrityksiini mukaan ja jos olen yrittänyt kommentoida jotain, minut on täysin sivuutettu, välillä tuntien olenko vain ilmaa näille ihmisille. Surullisena olen joutunut lopulta antamaan periksi ja jättäytymään pois vapaaehtoistoiminnasta. Alkuaikoina luulin löytäneeni seurasta ystävän ja hengailimmekin useasti yhdessä seuran rientojen jälkeen. Tämä "ystävyytemme" rikkoutui lopulta hänen varastaessaan omaisuuttani. Kysellessäni tavarani perään, hän ei enää vastannut puheluihin, ei yhteisen seuran kaverimmekaan välityksellä, lopulta hän irrottautui toiminnasta ja vältteli kohtaamistani. Rikosilmoitusta en tehnyt, koska milläpäs olisin todistanut sen tuotteen omakseni ja sitä paitsi, viranomaisten mukaan sen tavaran arvo olisi sen verran mitätön rikokseen nähden, että ei olisi mitään "järkeä" tuhlata varoja rikoksen tutkimiseen. Joten, mitäpä minulla on enää jatkaa, työ vie hengen minulta, ennemmin tai myöhemmin, luottamukseni on rikottu lukemattomia kertoja, eikä vapaaehtoista apuani kaivata missään, eli mitä on enää jäljellä?

Lonelyheart1976 kirjoitti:

Kiitoksia vastauksestasi. Tällä hetkellä voimavarani eivät todellakaan riitä muuhun kuin viikolla töihin menoon. Viikonloppuna voimavarani riittävät vain pakollisiin kotitöihin ja kaupassakäynteihin. Olen ottanut puheeksi nämä ongelmani sekä edellisen työpaikkani että tämänkin työterveydessä, edellisen työpaikkani aika pääsin terapiaankin asti ja sain lääkkeetkin, mutta loppujen lopuksi kyseinen terapeutti rikkoi luottamukseni häneen. Tästä syystä en edelleenkään kykene luottamaan kyseisiin "ammattilaisiin", sitä paitsi, tuo terapia ja siihen liittyvät lääkkeet eivät ole mitään halpoja, henkilölle jolla jo muutenkin on suut korvat täynnä velkoja, joten en kaipaa lisää ongelmia talouteenikin. Vapaaehtoistoiminnassa olen yrittänyt olla useita vuosia, yrittäen päästä sisälle ryhmään, mutta loppujen lopuksi olen kokenut itseni ulkopuoliseksi, eikä seurassa ole lähdetty keskustelun yrityksiini mukaan ja jos olen yrittänyt kommentoida jotain, minut on täysin sivuutettu, välillä tuntien olenko vain ilmaa näille ihmisille. Surullisena olen joutunut lopulta antamaan periksi ja jättäytymään pois vapaaehtoistoiminnasta. Alkuaikoina luulin löytäneeni seurasta ystävän ja hengailimmekin useasti yhdessä seuran rientojen jälkeen. Tämä "ystävyytemme" rikkoutui lopulta hänen varastaessaan omaisuuttani. Kysellessäni tavarani perään, hän ei enää vastannut puheluihin, ei yhteisen seuran kaverimmekaan välityksellä, lopulta hän irrottautui toiminnasta ja vältteli kohtaamistani. Rikosilmoitusta en tehnyt, koska milläpäs olisin todistanut sen tuotteen omakseni ja sitä paitsi, viranomaisten mukaan sen tavaran arvo olisi sen verran mitätön rikokseen nähden, että ei olisi mitään "järkeä" tuhlata varoja rikoksen tutkimiseen. Joten, mitäpä minulla on enää jatkaa, työ vie hengen minulta, ennemmin tai myöhemmin, luottamukseni on rikottu lukemattomia kertoja, eikä vapaaehtoista apuani kaivata missään, eli mitä on enää jäljellä?

Lue lisää

"pääsin terapiaankin asti ja sain lääkkeetkin, mutta loppujen lopuksi kyseinen terapeutti rikkoi luottamukseni"

Hei psst: voit tehdä kantelun.

Tärkeintä on nyt että etsit rauhassa sinunnäköisen terapeutin, jonka kanssa voit käydä lävitse tuota luottamuksen rikkomista. Mikään ei ole niin tärkeää kuin luottamus, kun ollaan terapiasuhteessa. Terapian koko kivijalka on luottamus.

Tuota ystävän tekemää varastamistakin (mikä kuulostaa kammottavalta) olisi tärkeä puida terapiassa.

Lonelyheart1976 kirjoitti:

Kiitoksia vastauksestasi. Tällä hetkellä voimavarani eivät todellakaan riitä muuhun kuin viikolla töihin menoon. Viikonloppuna voimavarani riittävät vain pakollisiin kotitöihin ja kaupassakäynteihin. Olen ottanut puheeksi nämä ongelmani sekä edellisen työpaikkani että tämänkin työterveydessä, edellisen työpaikkani aika pääsin terapiaankin asti ja sain lääkkeetkin, mutta loppujen lopuksi kyseinen terapeutti rikkoi luottamukseni häneen. Tästä syystä en edelleenkään kykene luottamaan kyseisiin "ammattilaisiin", sitä paitsi, tuo terapia ja siihen liittyvät lääkkeet eivät ole mitään halpoja, henkilölle jolla jo muutenkin on suut korvat täynnä velkoja, joten en kaipaa lisää ongelmia talouteenikin. Vapaaehtoistoiminnassa olen yrittänyt olla useita vuosia, yrittäen päästä sisälle ryhmään, mutta loppujen lopuksi olen kokenut itseni ulkopuoliseksi, eikä seurassa ole lähdetty keskustelun yrityksiini mukaan ja jos olen yrittänyt kommentoida jotain, minut on täysin sivuutettu, välillä tuntien olenko vain ilmaa näille ihmisille. Surullisena olen joutunut lopulta antamaan periksi ja jättäytymään pois vapaaehtoistoiminnasta. Alkuaikoina luulin löytäneeni seurasta ystävän ja hengailimmekin useasti yhdessä seuran rientojen jälkeen. Tämä "ystävyytemme" rikkoutui lopulta hänen varastaessaan omaisuuttani. Kysellessäni tavarani perään, hän ei enää vastannut puheluihin, ei yhteisen seuran kaverimmekaan välityksellä, lopulta hän irrottautui toiminnasta ja vältteli kohtaamistani. Rikosilmoitusta en tehnyt, koska milläpäs olisin todistanut sen tuotteen omakseni ja sitä paitsi, viranomaisten mukaan sen tavaran arvo olisi sen verran mitätön rikokseen nähden, että ei olisi mitään "järkeä" tuhlata varoja rikoksen tutkimiseen. Joten, mitäpä minulla on enää jatkaa, työ vie hengen minulta, ennemmin tai myöhemmin, luottamukseni on rikottu lukemattomia kertoja, eikä vapaaehtoista apuani kaivata missään, eli mitä on enää jäljellä?

Lue lisää

Hei, tiedän tunteesi. Minulla on ollut paljon haaveita ja osan toteutinkin työelämässä, mutta myös sieltä tuli paljon vastoinkäymisiä ja pahoja ihmisiä. Ja irtisanomisia sekä kavaluutta. Yksityiselämässä olen myös kokenut petollisuutta ystävätasolla ja olen erakoitunut, ehkä tahtomattani. Toivon, ettei se haittaa jos kerron, että olen naimisissa (olen siis nainen), mutta mieheni on kuukaudesta suurimman osan poissa ja minulla on satunaista työtä, joka sekin kovin yksinäistä. Vaikka en ole joka päivä töissä, koen myös tuon murmelina olon. Olen niin monta kertaa kaatunut, että enää on vaikea nousta ja uskoa vielä johonkin. Pakenen television maailmaan ja sieltä tuleekin katsottua kaikki turhuuteen asti. Olen myös miettinyt, että tämäkö oli elämäni, mikä pettymys. Haluan auttaa ja tulla autetuksi. Asun Helsingistä n. 30km. Voit/ voin kirjoittaa tai vaikka tavata kaffen merkeissä. Mietin myös, että eikö tosiaan ole "kerhoja", jossa yksinäiset voisivat kokoontua? Keskustella, jakaa kokemuksia, mikä johti mihinkin jne.

Kohta ihmettelet miten sinun luottokortiltasi katosivat kaikki rahat

Asenteessa vikaa? Katkeroitunut, jo alkujaan naisvihamielinen suhtautuminen toki auttaa kumppanin löytämisessä, eikö?

Hyvä kysymys, jota itsekin mietin näin naispuolista ystävää etsivänä miehenä.

Jos on ennestään vain miespuolisia kavereita esim. töissä, eikä muutenkaan välitä 'äijämeiningistä' vaan kaipaa jotain muuta?

Tai jos on saanut jostain sellaisen käsityksen, että naisen kanssa voisi syvällisempikin ystävyys onnistua paremmin kuin omaa sukupuolta edustavan kaverin kanssa?

Tai ehkäpä vain haluaa jostain kumman syystä halailukaverin naisesta, ilman seksiin liittyviä taka-ajatuksia? Eivät kaikki halua seksiä, vaikka haluaisivatkin ystävyyssuhdetta vastakkaisen sukupuolen kanssa (vaikka harvinaisempaahan sellainen taitaa olla).

Mut oikeesti: Emmie tiiä! Tämä on niin pitkälti tunnepohjainen juttu, ettei siinä järjellä ole juuri sanan sijaa...

Kiitän vastauksestasi, mutta ulkopuolisen on välillä vaikea ymmärtää, kuinka fyysisesti, että henkisesti kuormittavaa työni on, jos edes työpaikkani muilta osastoilta on vaikea sitä ymmärtää. Silloin tällöin jotkut hakevat meidän osastolle, etukäteen naureskellen, kuinka helppoa työmme on (helppo kauempaa arvioida), mutta jo viikon jälkeen monet heistä ovat järkyttyneet ja stressaantuneet siitä suuresta vastuusta mitä työmme pitää sisällään. Harvat ovat tälle osastolle jääneet ainakaan pitkäksi aikaa ja nyt meitä "vanhoja" on vain minä ja yksi työkaverini.
Vapaaehtoishommissa, jos et ole 100% sitoutunut tuohon harrastukseen, alkaa seuran taholta pikkuhiljainen savustus ulos, eikä siinä ole kyse yksittäisten ihmisten toiminnasta tai käyttäytymisestä. Olen itse nähnyt sen tapahtuvan jo seuran jättäneille, joten tiedän millaista se on. Useasti vuosia sitten, koin oloni erittäin ahdistuneeksi mennessäni sinne ja tietäessäni, etten kykene oppimaan tai suoriutumaan kaikista niistä toiminnoista, jotka minun olisi jo pitänyt hallita. Koin itseni huonoksi ja oppimattomaksi seuran jäseneksi ja se kyllä tavalla jos toisella annettiin ymmärtää, itsetuntoani lytättiin jatkuvasti ja viimeinen pisara oli kun loukkaannuttuani seuran harjoituksissa, minut jätettiin aivan yksin, hain apua usealta seuran ylimmältä taholta, mutta he vain kohauttivat olkapäitään ja jouduin hoitamaan itseni työterveyteni kautta melkein kuukauden sairaslomalle. Ei minulle tuolla ole mitään, minkä takia palaisin takaisin tuohon harrastukseen, kuten olen useasti jo edellisillä kerroilla kirjoittanut, olen jo saanut niin useasti turpaani, yrittäessäni parantaa sosiaalista tilannettani, etten enää jaksa odottaa muuta kuin kuolemaani, olen vain väsynyt tähän kaikkeen ihmisen pahuuteen. Aina se ei vain auta vaikka antaa kaikkensa, on vain ollut pakko myöntää että elämä oli sitten tässä, ei se muuta tule antamaan.

Siinäpä vaihtoehdot ovat olet yksin tai perustat perheen.

Toisihan ulkomaille muutto varmasti muutosta elämään. Ei ole kuitenkaan aivan yksikertaista minulle tällä hetkellä muuten kuin lyhyellä lomalla ulkomailla käydä.

Yksinäisenä kirjoitti:

Toisihan ulkomaille muutto varmasti muutosta elämään. Ei ole kuitenkaan aivan yksikertaista minulle tällä hetkellä muuten kuin lyhyellä lomalla ulkomailla käydä.

Missäpäin asut jos saan kysyä ?

TämmöstTääOn kirjoitti:

Missäpäin asut jos saan kysyä ?

Jkl

Miehelle ei ole vain päätösasia, että "muutanpa ulkomaille." Täytyy olla myös tuloja, jos et tiennyt. Naisista voi pitää miehet huolen.

Yksinäisenä kirjoitti:

Jkl

Siellä ei kyllä oo mitään mitä olisi jäänyt itselleni mieleen kun olen siellä joskus käynyt . Äkkiä pois , vaihda kylää uudella mielellä ja tutustu ihmisiin . Tekee hyvää .

uyttyytyyt kirjoitti:

Miehelle ei ole vain päätösasia, että "muutanpa ulkomaille." Täytyy olla myös tuloja, jos et tiennyt. Naisista voi pitää miehet huolen.

Kyllä siellä ulkomailla töitä löytyy mutta samalla pitää löytyä nöyryyttäkin että kykenee elämään hiukan nuuemmin .

Juuri noin minäkin koen oman tilanteeni ja menneisyyteni. Tietenkin se lämmittää mieltäni, kun täälläkin pyydetään kahville tms, mutta jo 25-vuotta totaalista yksinäisyyttä, ilman ystäviä, on tehnyt valitettavasti tehtävänsä eikä enää kykene tapaamaan tuntemattomia ihmisiä vaikka sitä aina on himoinnut kokea.

Hei sinä yksinäinen sydän. Sinäkin olet arvokas sielu tässä maailmankaikkeudessa. Yksin minäkin olen, mutta ikäni vuoksi onneksi ei ole enää pakko pyöriä työelämässä vaan saa se kaidan leivän muuten. Vapaaehtoistyötä kyllä teen.
Jokaisella on myös oma joulunsa. Ei ole missään valtakunnan kirjoissa määritelty joulun vietosta. Se on Vapahtajan syntymäjuhla ja ei siinä höyrinää ympärillä tarvita.
Yksinäisyys on tietenkin jokaisen henkilökohtainen tuntemus ja sitä ei voi ulkopuolinen vähätellä. Tarve olla yhdessä toisten kanssa on jokaisella yksilöllinen asia. Valitettavaa on että siitä kärsiin aikanamme niin monet.
Voimia ja sinulle nyt joulunaikaa. Voimia ja jaksamista edelleen.
Kirjoitellaan palstalla.