MIELIPIDE
Psykiatrinen hoito on huono vitsi – potilaan omaisia ei haluta kuunnella
Nuoremme sairastui lukioikäisenä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hoidon laadusta ei kuitenkaan ole aina ollut takeita, oli kyseessä sitten julkinen tai yksityinen palveluntuottaja, kirjoittaa nimimerkki Kertakaikkisen pettynyt.
MIELIPIDE 17.10.2016
KIITOS Samuli Saarnille ja Matti Holille mielenterveyspalveluita sote-uudistuksessa puolustavasta Vieraskynäkirjoituksesta (HS 12.10.2016). Kuten he kirjoittavat, edellisessä, 1990-luvun sote-uudistuksessa mielenterveyspotilaat jäivät heitteille. Ikävä kyllä, epäkohdat irvistävät edelleen, ja sote-uudistukseen on vaikea uskoa.
Nuoremme sairastui lukioikäisenä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja päätyi monen mutkan myötä pakkohoitoon. Hänellä oli sairastuessaan hoitokontakti yksityiseen psykoterapeuttiin ja psykiatriin, joka kirjoitti lähetteen psykiatriselle tarkkailuosastolle.
Sairaalassa hänet siirrettiin pakkohoitoon. Ymmärrän, että tilanne oli manian, päihteiden käytön ja valvomisen takia kriittinen, ja päätös aiheellinen. Yksityinen psykiatri oli hoitopäätöksestä eri mieltä, mutta ei voinut vaikuttaa asiaan.
Osastohoito perustui manian sammuttamiseen rajuilla painoa nostavilla neurolepteillä ja ruoan ylenpalttiseen tarjoamiseen sillä seurauksella, että nuori kotiutui liki 20 kiloa painavampana.
Osastolla tehtiin monia hoitovirheitä: osastolääkäri oli nuori, vasta psykiatriaan erikoistuva ja sairaanhoitajat rikkoivat monia hoidon eettisiä periaatteita. Tilanteen kuormittavuudesta huolimatta yritimme vaikuttaa ala-ikäisen nuoren hoitoon siinä kuitenkaan onnistumatta. Meitä ei kuultu. Meistä jäi jälki vain epikriisiin: vanhemmat ovat esittäneet kritiikkiä hoidosta.
Tämän jälkeen olen toiminut nuoremme tukena hoitoviidakossa. Hänen lääkitystään ei tarkistettu seitsemään vuoteen, sillä psykiatrian poliklinikan lääkäri tapasi häntä harvoin, ja ylilääkittynä potilas on helppo kuin lammas, josta ei ole yleistä haittaa. Yksityinen psykiatri puolestaan jutteli mieluummin mukavia ja nosti isot palkkiot kuin ryhtyi lääkevaihdokseen, joka oli hänen mukaansa psykiatrian poliklinikan asia.
Olemme kustantaneet nuorelle vuosien kuluessa erilaisia hoitoja ja terapioita huomattavien summien edestä sen lisäksi, että hän on saanut Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa, josta olemme kiitollisia. Hoidon laadusta ei kuitenkaan ole aina ollut takeita, oli sitten kyseessä julkinen tai yksityinen palveluntuottaja. Osta sika säkissä -periaate tulee kalliiksi. Voi vain kysyä, kuinka aktiivisia ja jaksavia omaisia vailla olevat löytäisivät hyvän hoidon äärelle?
Olen koko ikäni ollut julkisten palvelujen kannattaja. Kokemustemme jälkeen en ole enää ollut moneen vuoteen. Viimeinen naula julkisten palvelujen arkkuun tuli hiljan. Kuten sairauden luonteeseen usein kuuluu, nuoremme päätti eräänä kauniina päivänä lopettaa lääkityksensä. Mania uusiutui, ja kun muuta ei ollut tehtävissä, saimme tilattua sekavalle nuorelle ambulanssin. Haartmanin päivystävä psykiatri kuitenkin päästi asialliseen keskusteluun harhaisenakin pystyvän nuoren kadulle, siitä huolimatta, että lääkäri soitti minulle ja keskusteli tilanteesta ennen päätöstään.
Jälleen omaisia, jotka tasan tarkkaan tietävät, missä mennään, ei kuunneltu. Nuoremme täytyy tehdä jotain todella vakavaa itselleen tai muille ja sotkea asiansa perin pohjin, ennen kuin hän saa sairaudentunnottomana hoitoa ja pääsee edes tarkkailuun.
Tätä kirjoittaessa en tiedä, missä nuoremme on. Saammeko hänet takaisin elävänä vai kuolleena?
Väitän, että jos sairaala olisi ollut yksityinen, he eivät olisi luopuneet maksavasta asiakkaasta yhtä pikaisella arviolla, ja silti toimineet lain sallimissa puitteissa.
Kertakaikkisen pettynyt
Psykiatrinen hoito on huono vitsi – potilaan omaisia ei haluta kuunnella
Nuoremme sairastui lukioikäisenä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hoidon laadusta ei kuitenkaan ole aina ollut takeita, oli kyseessä sitten julkinen tai yksityinen palveluntuottaja, kirjoittaa nimimerkki Kertakaikkisen pettynyt.
MIELIPIDE 17.10.2016
KIITOS Samuli Saarnille ja Matti Holille mielenterveyspalveluita sote-uudistuksessa puolustavasta Vieraskynäkirjoituksesta (HS 12.10.2016). Kuten he kirjoittavat, edellisessä, 1990-luvun sote-uudistuksessa mielenterveyspotilaat jäivät heitteille. Ikävä kyllä, epäkohdat irvistävät edelleen, ja sote-uudistukseen on vaikea uskoa.
Nuoremme sairastui lukioikäisenä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja päätyi monen mutkan myötä pakkohoitoon. Hänellä oli sairastuessaan hoitokontakti yksityiseen psykoterapeuttiin ja psykiatriin, joka kirjoitti lähetteen psykiatriselle tarkkailuosastolle.
Sairaalassa hänet siirrettiin pakkohoitoon. Ymmärrän, että tilanne oli manian, päihteiden käytön ja valvomisen takia kriittinen, ja päätös aiheellinen. Yksityinen psykiatri oli hoitopäätöksestä eri mieltä, mutta ei voinut vaikuttaa asiaan.
Osastohoito perustui manian sammuttamiseen rajuilla painoa nostavilla neurolepteillä ja ruoan ylenpalttiseen tarjoamiseen sillä seurauksella, että nuori kotiutui liki 20 kiloa painavampana.
Osastolla tehtiin monia hoitovirheitä: osastolääkäri oli nuori, vasta psykiatriaan erikoistuva ja sairaanhoitajat rikkoivat monia hoidon eettisiä periaatteita. Tilanteen kuormittavuudesta huolimatta yritimme vaikuttaa ala-ikäisen nuoren hoitoon siinä kuitenkaan onnistumatta. Meitä ei kuultu. Meistä jäi jälki vain epikriisiin: vanhemmat ovat esittäneet kritiikkiä hoidosta.
Tämän jälkeen olen toiminut nuoremme tukena hoitoviidakossa. Hänen lääkitystään ei tarkistettu seitsemään vuoteen, sillä psykiatrian poliklinikan lääkäri tapasi häntä harvoin, ja ylilääkittynä potilas on helppo kuin lammas, josta ei ole yleistä haittaa. Yksityinen psykiatri puolestaan jutteli mieluummin mukavia ja nosti isot palkkiot kuin ryhtyi lääkevaihdokseen, joka oli hänen mukaansa psykiatrian poliklinikan asia.
Olemme kustantaneet nuorelle vuosien kuluessa erilaisia hoitoja ja terapioita huomattavien summien edestä sen lisäksi, että hän on saanut Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa, josta olemme kiitollisia. Hoidon laadusta ei kuitenkaan ole aina ollut takeita, oli sitten kyseessä julkinen tai yksityinen palveluntuottaja. Osta sika säkissä -periaate tulee kalliiksi. Voi vain kysyä, kuinka aktiivisia ja jaksavia omaisia vailla olevat löytäisivät hyvän hoidon äärelle?
Olen koko ikäni ollut julkisten palvelujen kannattaja. Kokemustemme jälkeen en ole enää ollut moneen vuoteen. Viimeinen naula julkisten palvelujen arkkuun tuli hiljan. Kuten sairauden luonteeseen usein kuuluu, nuoremme päätti eräänä kauniina päivänä lopettaa lääkityksensä. Mania uusiutui, ja kun muuta ei ollut tehtävissä, saimme tilattua sekavalle nuorelle ambulanssin. Haartmanin päivystävä psykiatri kuitenkin päästi asialliseen keskusteluun harhaisenakin pystyvän nuoren kadulle, siitä huolimatta, että lääkäri soitti minulle ja keskusteli tilanteesta ennen päätöstään.
Jälleen omaisia, jotka tasan tarkkaan tietävät, missä mennään, ei kuunneltu. Nuoremme täytyy tehdä jotain todella vakavaa itselleen tai muille ja sotkea asiansa perin pohjin, ennen kuin hän saa sairaudentunnottomana hoitoa ja pääsee edes tarkkailuun.
Tätä kirjoittaessa en tiedä, missä nuoremme on. Saammeko hänet takaisin elävänä vai kuolleena?
Väitän, että jos sairaala olisi ollut yksityinen, he eivät olisi luopuneet maksavasta asiakkaasta yhtä pikaisella arviolla, ja silti toimineet lain sallimissa puitteissa.
Kertakaikkisen pettynyt
Vastaukset 2
Vanhimmat
Psyykelääkkeet tuhoavat ihmisen aina. Psykiatria on pseudotiede ja harjoittaa kemiallista pahoinpitelyä.
Otan osaa alkuperäiselle kirjoittajalle. Olen täysi-ikäisen bipolaariseksi diagnosoidun nuoren vanhempi. Sairauden tunnottomuus on ikävä oire, jolloin tulee tehneeksi kaikenlaista. Laskuja on näistä makseltu. Emme pysty tekemään muuta kuin olemaan tukena, jos huolitaan. Yhtään en tiedä, missä mennään, koska nuori ei kerro asioistaan. Täytyy vain yrittää pitää välit kunnossa, jotta pääsee kuulemaan puhelimessa tai näkemään joskus, miten hän voi.
Täytyy sanoa, että oli siellä osastolla kaikenlaista hoitajaa, joilla ei ihan järki tuntunut kulkevan normaalirataa. Mutta tapasin myös fiksuja hoitajia, jotka ymmärsivät omaisen huolen. En tiedä, mitä meistä vanhemmmista on epikriisiin kirjoitettu, mutta pystyn elämään sen epätiedon kanssa.
Aina on huoli matkassamme tästä nuoresta. Voimia sinulle AP jatkossa.