Täydellinen kommentti alempaa

Eroon helluntailaisuudesta

“Kotona jokainen päivä alkoi Jeesuksella ja loppui Jeesukseen. Isäni oli Oulun helluntaiseurakunnan lähetti, ja kun minä synnyin, perheemme asui Itävallassa Wienin lähistöllä pienessä vuoristokylässä.

Äiti hoiti meitä perheen neljää lasta. Olohuone toimi seurakuntasalina, ja talomme ulkoseinään oli porattu suuri risti. Koskaan ei saanut kiukutella, varsinkaan kirkonmenojen aikana. Kotona puhuttiin kielillä ja kaatuiltiin pyhän hengen voimasta, ja Jeesusta odotettiin koko ajan. Ei voinut olla varma, kannattaisiko maanantain matematiikan kokeisiin valmistautua, koska maailma saattaisi loppua jo sunnuntaina.

Äiti oli hellä ja isä kannustava, mutta he puhuivat aina taivastiestä. Reilua vuotta vanhempi siskoni oli minulle kaikki kaikessa, ja nukahdimme iltaisin käsi kädessä. Luin pienenä tyttönä Raamatun läpi ja yritin tulla uskoon, mutta yrityksestä huolimatta en kyennyt karismaattiseen hurmokseen.

Olin varma, että muun perheen lentäessä Jeesuksen kanssa taivaaseen, jäisin pupun kanssa kahdestaan tyhjään kotiin. Mietin, voisinko sitten enää hakea lähikaupasta ruokaa, ja saisiko pupu puutarhasta salaattia.

En osannut riemuita maailmanlopusta. Kestin herätyskokoukset ja pitkät, tulikivenkatkuiset saarnat laskemalla olohuoneen verhon silmukoita ja siirtymällä mielessäni omaan maailmaani. Tai leikkimällä sormileikkejä: jos saarnaaja sanoi helvetti, taivas, enkeli tai armo, napsautin sormiani. Toisinaan jouduin teeskentelemään kielillä puhumista, ja ulospäin näytin kai uskovaiselta mallilapselta.

Perheemme palasi Ouluun, kun menin peruskoulun toiselle luokalle. Isäni jatkoi saarnaajan töitä. Viikot kuluivat koulussa ja seurakunnan riennoissa. Melkein joka ilta oli raamattupiiri, kuoroharjoitukset tai herätyskokous. Opin kotona, että paholainen ja enkelit ovat maailmassa läsnä ja sielunvihollinen houkuttelee joka paikassa. Perheellämme ei ollut maalliseen elämään mitään suhdetta.

Vähitellen aloin saada koulussa maallisia kavereita. Tajusin, ettei maailma olekaan paha paikka. Ihmiset olivat mukavia ja heille riitti, että oli olemassa, ei tarvinnut tehdä mitään erityistä, puhua kielillä tai muuta sellaista.

Murrosiässä eristäydyin kotona ollessa omaan huoneeseeni kirjoittamaan. Lopulta elin kahdessa täysin eri todellisuudessa. Vanhemmat eivät tienneet maallisesta elämästä, tupakanpoltosta, poikaystävästä, levottomuudesta ja rock-musiikista, ja koulukaverit eivät tienneet kotioloistani.

Vuotta vanhemman poikaystäväni tapasin, kun olin 15-vuotias. Hän oli tuttavani pikkuveli, eikä hän kuulunut helluntailaisiin. Lopulta ahdistukseni kotona kasvoi sellaisiin mittoihin, että pyöräilin kotoa Oulun keskustaan ja hankin itselleni asunnon ja opintotuet ja asumistuen. Minun oli pakko muuttaa pois kotoa.

Poikaystäväni asui jo omillaan, ja hän neuvoi minua käytännön asioissa. Omaan kotiin muuttaminen tuntui mielettömän hyvältä. Se oli elämäni onnellisin hetki.

Vapauden itsenäiseen elämään sain lopullisesti, kun menin poikaystäväni kanssa naimisiin 17-vuotiaana. Se oli rakkausliitto, mutta naimisiinmeno oli pakko, etten olisi häpäissyt lapsuudenperhettäni enää enempää. Vanhempani järjestivät häät. Olimme kyllä tehneet kutsuvieraslistan ja toivoneet, ettei häissä ole liikaa Jeesus-juttuja.

Olen elänyt mieheni kanssa siitä lähtien. Pidimme nuorina yhdessä hauskaa. Hoidimme silti koulun ja myöhemmin opinnot mallikelpoisesti. Mieheni kanssa olen tullut viimein hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin olen.

Helsinkiin muutimme, kun mieheni sai opiskelupaikan Helsingin yliopistosta, ja siitä lähtien olemme asuneet samoilla nurkilla Sörnäisissä. Minä luin itseni sairaanhoitajaksi ja kätilöksi, ja työskentelen nyt tiiminvetäjänä terveydenhuollon puhelinneuvonnassa.

Esikoisemme syntyi viisitoista vuotta sitten. Olimme mieheni kanssa aivan tohkeissamme tyttövauvasta: miten mitään niin ihmeellistä saattoi tapahtua meille, mitä olimme tehneet ansaitaksemme sellaisen lahjan.

Viisi vuotta myöhemmin saimme toisen lapsen, pojan. Olen kasvattanut omat lapseni kuunnellen ja kunnioittaen. Lasten kasvua seuratessa oma lapsuus on noussut mieleen, mutta olen aina kiireesti naulannut muistot mielen takaseinään.

Minua kiusattiin koulussa ja kutsuttiin “hulluksi helluntailaiseksi”. Kuitenkin erosin lopullisesti helluntaiseurakunnasta vasta vuosi sitten. Olen koko ikäni käynyt lapsuudenperheen toivomuksesta kerran vuodessa joulukirkossa. Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta minun lapsuudenperheessäni.

Nykyinen perheeni on toiminut sijais- ja tukiperheenä rikki menneille lapsille.

http://kotiliesi.fi/puheenaiheet/jutut/minun-tarinani-lapsuus-helluntailaisessa-perheessa

Kaunis kirjoitus, mutta nainen on tuskin tsrkiittanut sitä näille palstoille entistä tai muitakaan lahkoja pilkkaamaan tai auttamaan pilkkaamaan.

Väitteesi ei pidä paikkaansa. Olen ollut 35 vuotta helluntailaisten piirissä ja tutustunut laajalti Suomen paikallisseurakuntien opetukseen ja liikkeessämme on ollut alusta alkaen käytäntönä, että vierailevat kiertävät julistajat piristävät paikallisseurakuntia ja en olet väitteeseesi törmännyt. Meillä kyllä opetetaan ettei Raamattu ole biologian ja maantieteen oppikirja ja puhujat korjailevat vääriä nippelitulkintoja ja käännösvirheitä.
Yleensä kuullaan jopa kehuja ja arvostusta lestadiolaisten veljien ja sisarten uskonvaelluksesta, sillä heitäkin julistajiemme sukulais- ja tuttavapiireihin kuuluu.
Minulla on käsitys, että ei taida monikaan lesta pitää helluntaiuskovaa edes uskonveljenään tai sisarena.
Teillä on kyllä sitten suuri yllätys taivaanvaltakunnassa, että meitäkin siellä tapaatte.

Hahahahaha hahahaa

Hauskaa tarinaa Niiloista, hahhahhahhaa