Toivottavasti saatte selvää tästä. Mun on aika vaikea selittää tätä asiaa mutta koitan lyhyesti.
Oikeastaan kaikki on viimeaikoina mennyt hyvin tai on ainakin tuntunut siltä. Vaikuttaa, että en ole ikinä ollut näin onnellinen mutta toisaalta tekis mieli kuolla.
Olin ollut kauan yksin.. monta vuotta. Kavereita en pystynyt hankkimaan, kun olin kärsinyt kauan koulukiusauksesta. Se kiusaaminen loppui jo vuosia sitten. Kotona joudun tekemään lähes kaikki kotityöt. Hoidan veliä ja ruuankin laitan. Isä on ollut usein kännissä, nykyään vähentänyt ja sen ansiosta hänkin hoitaa jo taloutta enemmän. Ennen on ollut väkivaltaa ja sellasta. Olin kuitenkin juuri viime kesänä tottunut tähän ja elin kohtuullisen mukavaa elämää. Koulumenestys on ihan hyvää ollut aina ja elämäntavat olleet terveelliset, jos se tähän yhtään liittyy.
Elämä rupes tuntumaan syksymmällä todella todella onnelliselta, kun sai koulussa vihdoinkin kavereita. Aattelin, että nyt oon "pelastunut".
Kuitenkin kaikki on kaatunut viime viikkoina.
Nykyisin on tullut uni vaikeuksia.. ruokahalu on aika vähissä. Pienenkin syömisen jälkeen oksettaa, eikä edes "herkut" maistu. Oon aika loppuunpalanut. Kuitenkin olen jaksanut hymyillä, mutta tämä mielialan vaihtelu.. Koulussa olen ihan onnellinen. Kavereiden kanssa menee ns. lujaa ja sillain. Mutta kotona mieliala on yleensä toisin ja koulussakin alkaa tulemaan pieniä pimennys jaksoja. Pelottaa, että joudun ensi syksynä oleemaan taas ihan yksin, kun peruskoulu loppuu ja koulukaverit jäävät. En jaksaisi sitä enää, nyt kun taas tietää miltä kaverit tuntuvat. Harmittaa, kun ei ole vapaa-ajalla ollenkaan kavereita.
Ennen tämä ei siis vaivannut ollenkaan, siis täydellinen yksinäisyyskään ei hetkauttanut. Olin kai kasvattunut ikäänkuin kuoren ympärilleni, kun olin tottunut kaikkeen "paskaan". Mutta nyt kun sai kavereita, niin he saivat kai sen kuoreni rikki tarpeettomana. Ekan kerran moneen vuoteen olen saanut jutella ujostelematta toisten ihmisten kanssa ja se sai "kuoreni" liukenemaan. Olen ollut aina tunteellinen ja herkkä ihminen, mutta toisaalta olen ollut vahva.
Päivä päivältä masennus vie suuremman ja suuremman osan päivästäni. Tänään kun tulin koulusta, niin olin koko matkan aivan maassa ja rapussa sitä sitten rupes itkeen.
Eli ei kaikki menekään hyvin.. toisaalta menee. Ainakin sellaset asiat vaikuttavat menevän paremmin, jotka ennen menivät huonosti.. sitä kautta olen onnellinen. Mutta siitä huolimatta hajalle kun olen menossa nykyään, niin tosiaankin välillä tekee mieli kuolla. Tuntuu, että sekoan kohta lopullisesti, ellen jo ole.. :(
Oikeastaan kaikki on viimeaikoina mennyt hyvin tai on ainakin tuntunut siltä. Vaikuttaa, että en ole ikinä ollut näin onnellinen mutta toisaalta tekis mieli kuolla.
Olin ollut kauan yksin.. monta vuotta. Kavereita en pystynyt hankkimaan, kun olin kärsinyt kauan koulukiusauksesta. Se kiusaaminen loppui jo vuosia sitten. Kotona joudun tekemään lähes kaikki kotityöt. Hoidan veliä ja ruuankin laitan. Isä on ollut usein kännissä, nykyään vähentänyt ja sen ansiosta hänkin hoitaa jo taloutta enemmän. Ennen on ollut väkivaltaa ja sellasta. Olin kuitenkin juuri viime kesänä tottunut tähän ja elin kohtuullisen mukavaa elämää. Koulumenestys on ihan hyvää ollut aina ja elämäntavat olleet terveelliset, jos se tähän yhtään liittyy.
Elämä rupes tuntumaan syksymmällä todella todella onnelliselta, kun sai koulussa vihdoinkin kavereita. Aattelin, että nyt oon "pelastunut".
Kuitenkin kaikki on kaatunut viime viikkoina.
Nykyisin on tullut uni vaikeuksia.. ruokahalu on aika vähissä. Pienenkin syömisen jälkeen oksettaa, eikä edes "herkut" maistu. Oon aika loppuunpalanut. Kuitenkin olen jaksanut hymyillä, mutta tämä mielialan vaihtelu.. Koulussa olen ihan onnellinen. Kavereiden kanssa menee ns. lujaa ja sillain. Mutta kotona mieliala on yleensä toisin ja koulussakin alkaa tulemaan pieniä pimennys jaksoja. Pelottaa, että joudun ensi syksynä oleemaan taas ihan yksin, kun peruskoulu loppuu ja koulukaverit jäävät. En jaksaisi sitä enää, nyt kun taas tietää miltä kaverit tuntuvat. Harmittaa, kun ei ole vapaa-ajalla ollenkaan kavereita.
Ennen tämä ei siis vaivannut ollenkaan, siis täydellinen yksinäisyyskään ei hetkauttanut. Olin kai kasvattunut ikäänkuin kuoren ympärilleni, kun olin tottunut kaikkeen "paskaan". Mutta nyt kun sai kavereita, niin he saivat kai sen kuoreni rikki tarpeettomana. Ekan kerran moneen vuoteen olen saanut jutella ujostelematta toisten ihmisten kanssa ja se sai "kuoreni" liukenemaan. Olen ollut aina tunteellinen ja herkkä ihminen, mutta toisaalta olen ollut vahva.
Päivä päivältä masennus vie suuremman ja suuremman osan päivästäni. Tänään kun tulin koulusta, niin olin koko matkan aivan maassa ja rapussa sitä sitten rupes itkeen.
Eli ei kaikki menekään hyvin.. toisaalta menee. Ainakin sellaset asiat vaikuttavat menevän paremmin, jotka ennen menivät huonosti.. sitä kautta olen onnellinen. Mutta siitä huolimatta hajalle kun olen menossa nykyään, niin tosiaankin välillä tekee mieli kuolla. Tuntuu, että sekoan kohta lopullisesti, ellen jo ole.. :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
etkö vaan yksinkertaisesti saa kavereita..? eivätkö he halua olla kanssasi? vaikka arkesi olisikin masentavaa niin yritä silti löytää aina valoisat puolet.. lähde vaikka leirille ja irrottaudu arjesta.. kavereita kyllä jostain pitäisi saada kun vaan oikein kovasti haluaa ja jaksaa yrittää... ota ensin kaikki pienimmätkin iloiset asiat ''irti'' ja iloitse niistä.. ja jos saat tilaisuuden rentoutua jossakin niin nauti siitä kunnolla! en tiedä tilannettasi niin tarkkaan, että voisin suoraan snoa mitä kannattaisi tehdä.. mutta jos haluat juttu seuraa tai muuten vaan puhua jollekkin niin mailaile vaikka mulle jos kiinnostaa..