Olisikin vain yksi sana, johon tarttua, kun alkaa kirjoittaa. Tarvitsee mennä kaiken alkulähteelle ja kysyä itseltään, miksi haluan kirjoittaa, mitä varten kaikki on. Tärkeintä ei ole muoto, vaan halu kirjoittaa. Runoilija R. M. Rilke kirjoittaa kirjeessään ystävälleen vuonna 1903: ”On vain yksi menettelytapa. Menkää itseenne. Ja tutkikaa sitä perustaa, millä kirjoittamisenne on.” Totta. Tällaisin ajatuksin aloin kirjoittaa tätä tekstiäni.
Omaa todellisuutta ei voi toinen ymmärtää ennen kuin kokee samanlaisia kokemuksia. Onko näin? Kaikkea ei voi kuitenkaan kokea, mitä toinen. Siksi on onni, että meillä on kirjat, lehdet ja kirjoittaminen. Mikä onkaan ihanampi tapa päästä kurkistamaan erilaisia elämäntilanteita ja -todellisuuksia kuin kirjat ja taide yleensä! Ja esimerkiksi nämä palstan tekstit, kempeleläisen hölmöilyt ja heinolalaisen sammumaton viha.
Yksi elämän perustotuuksia on varmasti oivaltaa, että jokaisella on oma tie, toisen malliin ei voi suoraan solahtaa. Se on elämänmittainen projekti uskoakseni jokaiselle. Ainakin minulle, oli sitten kyse kirjoittamisesta tai jostain muusta.
Mistä siis kirjoittaisin? ”Teillä tällöin on jotain: lapsuutenne, sen ruhtinaalliset rikkaudet, sen muistojen aarteet. Kääntäkää huomionne siis sinne”, runoilija Rilke jatkaa. Mitä muuta meillä on kuin menneisyys, kaikki, mikä on tapahtunut? Se on menneisyyden muisti, unenomainen häivähdys siitä, mikä on ollut. Emme tiedä, miksi kaikki on ollut ja miksi tuleva, siksi on vain kirjoitettava siitä, mitä ehkä on voinut olla, mitä ehkä on voinut tulla, mikäli olemme ymmärtäneet kaiken juuri niin kuin se on joskus ollut. Laita lapsuutesi taskuun ja ammenna sieltä, sanotaan.
Muistan, miten olen istunut mummoni makuuhuoneessa ja katsellut, miten hän kampaa pitkää, ruskeaa tukkaansa, miten hän kiepauttaa sen sykeröksi ja sitoo hiusneuloilla kiinni. Olen katsellut hänen lukemattomia pieniä purkkejaan, nappirasioitaan, peiliään, jossa on kaunis ruusukuvio toisella puolella. Olen hiipinyt saunaneteiseen ja katsellut, miten vesisade laskeutuu harmaalle kiviportaalle, katsellut papan kanssa pääskysten uhkarohkeaa lentoa pihakeinun valkoisen riman alitse kuunnellen siivistä lähtevää viimaa. Olen kulkenut papan antama viisimarkkanen hikisessä kädessä myymäläauton hämärää käytävää ja syönyt suklaatuutin auvoisin ilmein heinäkuun paahtavassa kuumuudessa. Olen istunut Prinsessa Ruusunen sylissä ja pelännyt avata kirjaa, jossa on liian isot ja pelottavat kuvat, lukenut Ruotsissa asuvalle serkulleni Enid Blytonin Viisikko- ja SOS-kirjoja ääneen. Nuo kaikki ovat siirtyneet muistijäljiksi, joita voin lähteä katselemaan ja avaamaan ja ihmettelemään. Paperille ilmestyvät sanat: miksi, mitä, milloin, koska, kysymyksien joukko, joita alan avata.
Voinhan kirjoittaa myös nykyhetkestä. Kävin mustikassa. Koska pelkäsin eksyväni, pysyttelin koko ajan polun lähettyvillä. Näin ohi meneviä lenkkeilijöitä. Muistin, miten joku kirjoitti lehdessä etsivänsä lenkkipoluiksi paikkoja, joissa saa olla yksin. Minulla asia on tavallisesti päinvastoin.
Selvä. Kirjoitan siitä, mitä tulee mieleen. Kuten joku on sanonut: muisti on valikoiva, on tärkeintä, että muisto on oma.
Omaa todellisuutta ei voi toinen ymmärtää ennen kuin kokee samanlaisia kokemuksia. Onko näin? Kaikkea ei voi kuitenkaan kokea, mitä toinen. Siksi on onni, että meillä on kirjat, lehdet ja kirjoittaminen. Mikä onkaan ihanampi tapa päästä kurkistamaan erilaisia elämäntilanteita ja -todellisuuksia kuin kirjat ja taide yleensä! Ja esimerkiksi nämä palstan tekstit, kempeleläisen hölmöilyt ja heinolalaisen sammumaton viha.
Yksi elämän perustotuuksia on varmasti oivaltaa, että jokaisella on oma tie, toisen malliin ei voi suoraan solahtaa. Se on elämänmittainen projekti uskoakseni jokaiselle. Ainakin minulle, oli sitten kyse kirjoittamisesta tai jostain muusta.
Mistä siis kirjoittaisin? ”Teillä tällöin on jotain: lapsuutenne, sen ruhtinaalliset rikkaudet, sen muistojen aarteet. Kääntäkää huomionne siis sinne”, runoilija Rilke jatkaa. Mitä muuta meillä on kuin menneisyys, kaikki, mikä on tapahtunut? Se on menneisyyden muisti, unenomainen häivähdys siitä, mikä on ollut. Emme tiedä, miksi kaikki on ollut ja miksi tuleva, siksi on vain kirjoitettava siitä, mitä ehkä on voinut olla, mitä ehkä on voinut tulla, mikäli olemme ymmärtäneet kaiken juuri niin kuin se on joskus ollut. Laita lapsuutesi taskuun ja ammenna sieltä, sanotaan.
Muistan, miten olen istunut mummoni makuuhuoneessa ja katsellut, miten hän kampaa pitkää, ruskeaa tukkaansa, miten hän kiepauttaa sen sykeröksi ja sitoo hiusneuloilla kiinni. Olen katsellut hänen lukemattomia pieniä purkkejaan, nappirasioitaan, peiliään, jossa on kaunis ruusukuvio toisella puolella. Olen hiipinyt saunaneteiseen ja katsellut, miten vesisade laskeutuu harmaalle kiviportaalle, katsellut papan kanssa pääskysten uhkarohkeaa lentoa pihakeinun valkoisen riman alitse kuunnellen siivistä lähtevää viimaa. Olen kulkenut papan antama viisimarkkanen hikisessä kädessä myymäläauton hämärää käytävää ja syönyt suklaatuutin auvoisin ilmein heinäkuun paahtavassa kuumuudessa. Olen istunut Prinsessa Ruusunen sylissä ja pelännyt avata kirjaa, jossa on liian isot ja pelottavat kuvat, lukenut Ruotsissa asuvalle serkulleni Enid Blytonin Viisikko- ja SOS-kirjoja ääneen. Nuo kaikki ovat siirtyneet muistijäljiksi, joita voin lähteä katselemaan ja avaamaan ja ihmettelemään. Paperille ilmestyvät sanat: miksi, mitä, milloin, koska, kysymyksien joukko, joita alan avata.
Voinhan kirjoittaa myös nykyhetkestä. Kävin mustikassa. Koska pelkäsin eksyväni, pysyttelin koko ajan polun lähettyvillä. Näin ohi meneviä lenkkeilijöitä. Muistin, miten joku kirjoitti lehdessä etsivänsä lenkkipoluiksi paikkoja, joissa saa olla yksin. Minulla asia on tavallisesti päinvastoin.
Selvä. Kirjoitan siitä, mitä tulee mieleen. Kuten joku on sanonut: muisti on valikoiva, on tärkeintä, että muisto on oma.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.