Jos on koko elämänsä saanut kuulla vähättelyä, oppinut siihen että kaikki on suorittamista eikä osaa ajatella mitään/ottaa rennosti eikä tunne oikein edes itseään?
Olen kohta kolmekymmentä ja tilanne alkaa tuntua tosi pirulliselta. Mikään ei oo mennyt niinkuin olin ajatellut. En ole koskaan seurustellut, en oo ollut kunnon töissä koska pelkään epäonnistumista ja mut on aina pakotettu kaikkeen-mikään ei oo tullut luonnostaan. Kavereita ja ystäviä on aika paljonki. Heidän kanssaan huomaan aina sen että juttu ei vaan useinkaan kulje vaikka ollaan tunnettu pitkään. Tosi vaikeaa myös keksiä mitään puhuttavaa kun en oo koskaan oikein ollut kiinnostunut mistään PAITSI niistä asioista joihin mua ei oo pakotettu ja niitä ei oo paljoa. Nykyään en tee juuri mitään.
Olen funtsinut myös että voiko tää olla jotain lievää autismia. Läheisten mielestä en ole sen tyyppinen ihminen, oon kuulemma useinkin tosi rempseä ja persoonallinen eikä mun sosiaalisuudessakaan oo kuulemma mitään vikaa. Mutta musta aina tuntuu siltä että jokin mun päästä puuttuu se minkä tarvitsisi motivaatioon, innostukseen tai ylipäänsä uskallukseen elää kunnolla-joku palanen että pää alkaisi toimia. Tää on jo niin normaali tunne että oon oppinut elämään ja melkeen hyväksymään tilanteen.
Kurjimmalta tuntuu silloin kun esim. työpaikalla heittänyt läppää jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ja juttu meinaa alkaa luistaa. Osaan duunipaikalla heittää huonoa perusläppää- mutta esim. tauoilla kun pitäisi ihan kenen tahansa kanssa jotain juteltavaa keksiä niin ei vaan prkl tuu/keksi yhtään mitään. Oon vasta viimevuosina alkanu/koittanu alkaa heittämään smal talkkia mutta se on tosi haastavaa kun ei oo mitään kiinnostuksen kohteita. Useampi romanssi kuivunu kasaan kun aluksi pari viikkoa menny tosi hyvin ja kumminkin puolin tyyliin koulussa tai töissä läppä toiminu mutta sit toinen kysyy että miks oot mököttäny pari päivää putkeen nii oon vaa joutunu sanomaa että "en mä mökötä ku oon vaa tämmönen". Aluksi ei meinaa uskoa mutta sitten menee koko homma kiville.
Onko muita joilla samanlainen olo ja voiko/ootteko pystyny muuttumaan? Tää on erittäin prseestä
Olen kohta kolmekymmentä ja tilanne alkaa tuntua tosi pirulliselta. Mikään ei oo mennyt niinkuin olin ajatellut. En ole koskaan seurustellut, en oo ollut kunnon töissä koska pelkään epäonnistumista ja mut on aina pakotettu kaikkeen-mikään ei oo tullut luonnostaan. Kavereita ja ystäviä on aika paljonki. Heidän kanssaan huomaan aina sen että juttu ei vaan useinkaan kulje vaikka ollaan tunnettu pitkään. Tosi vaikeaa myös keksiä mitään puhuttavaa kun en oo koskaan oikein ollut kiinnostunut mistään PAITSI niistä asioista joihin mua ei oo pakotettu ja niitä ei oo paljoa. Nykyään en tee juuri mitään.
Olen funtsinut myös että voiko tää olla jotain lievää autismia. Läheisten mielestä en ole sen tyyppinen ihminen, oon kuulemma useinkin tosi rempseä ja persoonallinen eikä mun sosiaalisuudessakaan oo kuulemma mitään vikaa. Mutta musta aina tuntuu siltä että jokin mun päästä puuttuu se minkä tarvitsisi motivaatioon, innostukseen tai ylipäänsä uskallukseen elää kunnolla-joku palanen että pää alkaisi toimia. Tää on jo niin normaali tunne että oon oppinut elämään ja melkeen hyväksymään tilanteen.
Kurjimmalta tuntuu silloin kun esim. työpaikalla heittänyt läppää jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ja juttu meinaa alkaa luistaa. Osaan duunipaikalla heittää huonoa perusläppää- mutta esim. tauoilla kun pitäisi ihan kenen tahansa kanssa jotain juteltavaa keksiä niin ei vaan prkl tuu/keksi yhtään mitään. Oon vasta viimevuosina alkanu/koittanu alkaa heittämään smal talkkia mutta se on tosi haastavaa kun ei oo mitään kiinnostuksen kohteita. Useampi romanssi kuivunu kasaan kun aluksi pari viikkoa menny tosi hyvin ja kumminkin puolin tyyliin koulussa tai töissä läppä toiminu mutta sit toinen kysyy että miks oot mököttäny pari päivää putkeen nii oon vaa joutunu sanomaa että "en mä mökötä ku oon vaa tämmönen". Aluksi ei meinaa uskoa mutta sitten menee koko homma kiville.
Onko muita joilla samanlainen olo ja voiko/ootteko pystyny muuttumaan? Tää on erittäin prseestä
Vastaukset 1
Vanhimmat
Lähdin vuosisadan vaihteessa tuolle persoonallisuuden siivu siivulta muuttamisen tielle. Kuin lähtisi kesätamineissa ylittämään nousua henkisen Mount Everestin yli.
Projekti käynnistyi puolivahingossa kun fysiikkani alkoi rapautumaan riittämättämän liikunnan takia.
Se ilmeni vatsalihasten heikkenemisen takia. Tuli niin ankara kipu että se ajoi lääkäriin. Jollain laitteella lääkäri totesi näytöltä alkavan tyrän muodostusta.
Olin hyvin helpottunut kun luulin kyseessä olevan jotain paljon pahempaa. Kotiin päästyäni aloitin vatsatreenin. Aluksi kipu oli infernaalinen.
Tiesin sen aloittaessani. Tein treenin joka toinen päivä, että harjoitettavilla tukikudoksilla olisi lepo-ja kasvuaikaa.
Treenivälineet eivät maksa mitään; jalat lämpimällä alustalla painavan huonekalun alle. Siitä polvia koukistamatta laskeudut istualta selälleen.
Toistoja aluksi vaan muutama, jos vatsan/selän tukikudokset ovat heikossa kunnossa.
Treeni sitoo paljon energiaa. Sitä pelkää, sitä pitää viimeisenä hulluutena. Jos kanttia löytyy, jo viikon päästä perustreeni käy helpommin. Ulotin kädet pään päälle suoriksi lisäpainoa varten. Kipeä selkäkin lannerangan osalta alkoi viikko viikolta kuntoutumaan. Tätä on jatkunut jo 16 vuotta.