Olen 1v8kk ikäisen pojan äiti ja vauvakuume on alkanut vaivata. Vauva-aika oli vaan niin rankka että pelottaa mikä hullu minusta tulisi jos toinenkin lapsi olisi yhtä suuritöinen. Vauva vuoden aikana kerroin suunnilleen kaikille kavereille miten rankkaa on ja miten en varmaan ikinä ala tähän uudestaan. Nyt tuntuu että he todella epäilevät kykyäni kasvattaa kahta lasta. Kaipaisin tukea ystäviltä mutta sitä ei tipu. He varmaan oikeasti pelkäävät etten toista jaksaisi. Mietin sitä itsekin mutta halu toiseen lapseen on vahva.
Tuntuu siltä että kaikille muille toisen lapsen haluaminen/yrittäminen on itsestään selvää eikä kukaan paini tälläisten asioiden kanssa. Ainakaan kukaan ystäväni ei pohdi omaa jaksamistaan.
Kauheaa että sitä on niin riippuvainen toisten puheista mutta kaipaisin rohkaisua eikä sitä tipu.
(Huom. minulla ei ollut masennusta tai muutakaan, olin vaan väsynyt ja välillä tosi rikki kun valvottiin jne.)
Tuntuu siltä että kaikille muille toisen lapsen haluaminen/yrittäminen on itsestään selvää eikä kukaan paini tälläisten asioiden kanssa. Ainakaan kukaan ystäväni ei pohdi omaa jaksamistaan.
Kauheaa että sitä on niin riippuvainen toisten puheista mutta kaipaisin rohkaisua eikä sitä tipu.
(Huom. minulla ei ollut masennusta tai muutakaan, olin vaan väsynyt ja välillä tosi rikki kun valvottiin jne.)
Vastaukset 6
Vanhimmat
mutta kehottaisin silti vielä miettimään sitä toisen lapsen hankintaa jos epäilet että tulisit hulluksi tai muutenkin epäilet jaksamistasi. On ihan tervettä miettiä tuollaisia asioita ja luulen että lähes jokainen pienen lapsen ja toista harkitseva äiti tekee niin, ainakin pitäisi! Elämähän ei tule olemaan helpompaa kun on kaksi pientä lasta vaatimassa ja valvottamassa.
Tiedän erään tuttavan joka on koko aika narissut kuinka vaikeaa hänellä on kaksivuotiaansa kanssa, (eikä kasvatusoppi ole oikein kuosissaan muutenkaan siinä perheessä joten oman asenteen muuttamisessa olisi hieman parantamisen varaa ja samalla se helpottaisi elämää mutta kun ei...)
Suorastaan järkytyin kun kuulin että heillä on suunnitelmissa hankkia vauva!!
Anteeksi mutta en ymmärrä tällaista touhua..en sitten alkuunkaan. Tosin tuon perheen taustoissa on paljon muutakin miksi en ymmärrä vauvan hankintaa mutta jokatapauksessa...jos yhden kanssa ei pärjää niin kuinka pärjäisi kahden kanssa?
En vertaa nyt sinua tuohon toiseen äitiin mutta heitin ilmaan esimerkin. Kannattaa miettiä nyt tarkkaan mitä teet, ja ratkaisua ei voi tehdä asiassa kukaan muu kuin sinä itse!
Sinä et edes haluaisi toista lasta pienissä haaveissakaan, jos sinusta ei olisi äidiksi ja, jos lapsi olisi ollut LIIAN suuritöinen. Ajattele ja kuuntele vain itseäsi: haluatko todella toisen lapsen? Tulisitko hulluksi? Miten jaksaisit kahden pienen lapsen kanssa? Sitähän ei tiedä vaikka toinen lapsi olisikin helpompi tai jopa helppo. Ei kaikki lapset ole yhtä suuritöisiä ja siksi ei ole elämäkään rankkaa.
Muista kuitenkin esikoisen uhmakaudet ja ne yhdistettynä vauvaan, jaksatko? Vai olisiko vielä parempi odottaa kauemmin, että esikoinen olisi isompi.
Ei aina kannata ystävien tukea odotella ja olla niistä riippuvainen, ajattele vain itseäsi ja perhettäsi. Te sen kaikkein parhaiten tiedätte haluatteko toisen lapsen vai ette, ja oletteko siihen valmiita.
Haluaisin todella toisen lapsen, sen tiedän. Haluan suoda esikoiselleni sisaruksen ja toisaalta itselleni sen kaksi lasta. Mutta kyllähän tämä mietityttää. Olen aika lyhytpinnainen ihminen ja tarvitsen paljon omaa aikaakin. Ihan kohtuullisen hyvin olen kai tämän esikoisen kanssa pärjännyt vaikka syyllisyys painaa milloin mistäkin. Huutamaan olen sortunut monta kertaa ja välillä olen tosi kiukkuinen kun poika roikkuu koko päivän lahkeessa (on aina tarvinnut todella paljon seuraa).
Saattaa tosiaan olla että jos odotamme vielä puolivuotta ja uhmaikä alkaa, ei toista koskaan tule ; ) Ja kyllähän uhmiksen ja vauvan yhteensovittaminen hirvittää vähän. On vaan hiton vaikea etukäteen tietää mitä sitä jaksaa ja mitä ei. Huonoina päivinä ei meinaa jaksaa tätä yhtäkään, hyvinä päivinä ajattelee että ei kai se sen hullummaksi menisi. Ja joskus vielä olisi hyvinkin kiitollinen että olisi kaksi lasta.
Ei pitäisi olla kavereiden mielipiteistä niin kiinnostunut mutta tuntuu ikävältä jos ystäväni ajattelevat samoin minusta kuin tuo edellä ollut esimerkki.
Hei! Siitä voisi olla hyötyä ku on kaksi lasta.. ei tarvitse lapsenkaan leikkiä yksin, niistä on toinen toisillensa hyötyä... tässä vaiheessa kun ne on pieniä, niin on rankempaa... mut kyllä aika kultaa kuluttaa... harmittelet jossain vaiheessa ja sit on myöhäistä aloittaa uudelleen.. itselläni siskoja ja niistä on hyötyä...
Eihän lasten kanssa koskaan kenelläkään ole ikuista pinnaa, eli se on ihan normaalia, että lapsille joskus hermostuu. (Eri asia on sitten, kuinka sen asian hoitaa.) En usko, että olisit huono äiti - me kaikki olemme niin erilaisia! Toiset paijaa pienokaisiaan aamusta yöhön, toiset vähemmän. Ei ne lapset sinua arvostele, olethan niiden äiti, se on niille tärkeintä.
Minusta on hienoa, että tiedät rajasi. Tiedät, että et jaksa kahta kirkuvaa lasta jaloissasi ja jo sen tiedostaminen on hyvä asia ja osoittaa vahvuutesi. Mutta aivan niin kuin edellä kirjoittanut sanoi, lapsista on toisilleen seuraa, joten ajan kuluessa pääset helpommalla! Ja mikä ilo on kun on sisaruksia! Itselläni niitä on neljä, ja jokaisesta olen kiitollinen!
Suosittelen sinulle lämpimästi sitä, että otat rohkeasti itsellesi vapaata kerran-kaksi viikossa. Siis aikaa ihan itsellesi, jolloin saat tehdä omia juttujasi, hemmotella itseäsi. Ja jo nyt, mutta erityisesti sitten kun teillä on toinenkin lapsi. Mannerheimin lastensuojeluliitosta saat hyvän hoitajan lapsillesi, eikä se maksa paljon. Näin jaksat taas! Sekä lapsesi että sinä saatte vaihtelua arkeen kun uusi ihminen opettaa lapsillesi uusia leikkejä.
Tsemppiä uuden lapsen yritykseen! Minä en usko hetkeäkään, että sinusta tulisi huono äiti. :)
Kiva saada rohkaisua vaikka ihan vierailtakin ihmisiltä.
En mä kai kauhean huono äiti varsinaisesti ole mutta pinna palaa kyllä viikottain tuon pojan kanssa, etenkin kun uhmaa alkaa hieman näkyä. Muuten menee ihan hyvin mutta joinain päivinä tympiinnyn täysin kiukutteluun ja pelkään vähän tota uhmaikää, en oikein jaksa sellaista ainaista kiukkuamista ja vastaan panemista.
Nyt kun olen ollut kotona, lähinnä toivon päikkäriaikaa ja sitä että isi tulee kotiin jakamaan hommaa ja saan omaa aikaa. Ja sitten taas toisaalta tietenkin rakastan poikaani ja ihana huomata mitä kaikkea se jo osaa jne.
Katuisin varmaan jos toinen jäisi tekemättä mutta pelkään että musta tulee hirviö joka huutaa päivittäin. Tälläistä kun olen kuullut parempi hermoisiltakin ystäviltä.