Halloween ohi, kauhut takanapäin? Edelleen olen sitä mieltä että naisten tapa ajatella ja tunneskaalat ovat jotain joka on kohdattava fatalistisesti kuin meri muistaen, että sen syvyyksistä voi huuhtoutua rantaan mitä tahansa. Meri tietää jo, minkälainen kiroaja olen, kun oikein ravistelee. Pisteliäs. Onko meri pelkkää myrskyä, mies pelkkää turhautumista? Ei. Metafora merestä ja miehestä on epätäydellinen kuvaus siitä mielentilasta, mistä käsin asioita katselen. Siihen selvästi sisältyy vääränlainen ajatus staattisuudesta, mutta käytetään sitä nyt siitä huolimatta:
Todellisuudessa en ole löytänyt paikkaa, mihin varmuudella taloni haluaisin rakentaa. Mahdollisina pitämiäni paikkoja olen nähnyt muutaman ja muistan jokaisen yksityiskohdan. Sekö minulle nyt lasketaan synniksi? Polkujeni seuraileminen on yksinkertaisesti väärä tapa. Mitä väliä on sillä missä olen kulkenut? Polut ovat kasvaneet umpeen.
Oikea kysymys on, miksi en uskalla rakastaa. Uskon puute. Yritin kerran. Yli kymmenen vuoden rakennustyön jälkeen huomasin, että runko ei sovikaan perustusten päälle ja lopetin työt. Onneksi muutaman vuoden kuluttua tuli toinen mies, ihastui syvästi paikkaan ja jatkoi rakentamista omien suunnitelmiensa mukaan. Hyvä niin. En myöskään tiedä rakennusmateriaaleista kovin paljon. Toki tunnen niistä suurimman osan, mutta luultavasti en tietäisi mikä olisi missäkin tilanteessa käyttökelpoisinta. Puuhasteluni olisi varmasti tuskallisen turhauttavaa seurattavaa. Huvittavaakin. Mitä minulta odotetaan; saanko mereltä kaiken tarpeellisen jolloin pelkät työkalut ja mielikuvitus riittävät? Entä rakennuksen koko? Kävisikö aluksi uimakoju? Osaisin varmasti rakentaa värikkään ja hauskan näköisen sellaisen. Sen ylläpitäminen ei olisi liian vaativaa eikä myöskään häiritsisi merta. Eikä näkymiä merelle... Voisin kulkea välillä, en vierailla tonteilla, mutta muuten vain. Uimakojua voisi pikkuhiljaa laajentaa sään kestäväksi, mikä voisi olla mielekästä tekemistä ja kuljeskeleminen jäisi. Tyhjillään olevan rakennuksen kunnostaminen sopii minulle lopulta parhaiten. En halua aloittaa aivan alusta ja lisäksi tutkin mielelläni jälkiä, jotka ovat syntyneet aikana ennen minua. Mieluiten vähän kerrallaan, jonkin osittain valmiin lisäksi, kuin heti elämänmittaiset haaveet näin olemattomin taidoin. Siten voisin uskaltaa oppia rakastamaan. Pohjimmiltani olen leikkimielinen ihminen. Tarvitsen leikkimielisen ihmisen joka puhaltaa henkiin haluni leikkiä. Sille on akuutti tarve.
Metaforat ovat metaforia, arki jotain muuta. Mutta se mereltä järeillä tykeillä mitättömään kohteeseen suunnattu rumputuli on kyllä resurssien haaskaamista. Sitäpaitsi, aivan kuin pinnan alla, torpedojen kantaman sisällä, olisi sukellusvene, joka on ottanut risteilijän tähtäimeensä, koska näkee tapahtuvan mielettömyyden täsmälleen samoin...

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.