Magiaan liittyy olennaisena osana taito/kyky/onnekkuus saada asioita tapahtumaan juuri niin kuin haluaa niiden tapahtuvan. Olisi mielenkiintoista kuulla käytännön esimerkkejä siitä miten ja mitä ihmiset ovat saavuttaneet (tahtomisella/magialla).
Oletin ettei itselläni olisi kovin kummoisia tsänssejä saavuttaa tahtomisella yhtikäs mitään. Tiedä sitten häntä, mutta syksyllä tahdoin enemmän kuin mitään pitkään aikaan erään tietyn asunnon. Sitä en silloin saanut, mutta nyt olen saanut samasta talosta, samasta kerroksesta, mutta eri rapusta melkein identtisen asunnon. Ehkäpä jopa paremminkin mitä tulee maisemallisiin yksityiskohtiin.
On toki melko sattumanvaraista miten ko. alueen asuntoja tyhjenee ja ilmaantuu tyrkylle, ehkäpä odottamalla mikä tahansa asunto vapautuisi, enhän ole tarkkaillut tilannetta kuin vajaa puolisen vuotta. Tai ehkäpä ko. talo tietämättäni onkin sellainen persläpi että ei siellä kukaan jaksa kauaa olla... (Ei kyllä toistaiseksi siltä vaikuta.)
Milloin sitten ihmisellä voi olla otsaa onnitella itseään siitä että on saanut jollakin abstraktilla ja selittämättömällä tavalla jotain aikaan? Ehkäpä ei koskaan. Ehkäpä sitä pitää vain olla nöyrä maailmankaikkeuden edessä ja kiittää.
Eikä lahjahevosen suuhun ole katsominen, ellei henki haise.
Oletin ettei itselläni olisi kovin kummoisia tsänssejä saavuttaa tahtomisella yhtikäs mitään. Tiedä sitten häntä, mutta syksyllä tahdoin enemmän kuin mitään pitkään aikaan erään tietyn asunnon. Sitä en silloin saanut, mutta nyt olen saanut samasta talosta, samasta kerroksesta, mutta eri rapusta melkein identtisen asunnon. Ehkäpä jopa paremminkin mitä tulee maisemallisiin yksityiskohtiin.
On toki melko sattumanvaraista miten ko. alueen asuntoja tyhjenee ja ilmaantuu tyrkylle, ehkäpä odottamalla mikä tahansa asunto vapautuisi, enhän ole tarkkaillut tilannetta kuin vajaa puolisen vuotta. Tai ehkäpä ko. talo tietämättäni onkin sellainen persläpi että ei siellä kukaan jaksa kauaa olla... (Ei kyllä toistaiseksi siltä vaikuta.)
Milloin sitten ihmisellä voi olla otsaa onnitella itseään siitä että on saanut jollakin abstraktilla ja selittämättömällä tavalla jotain aikaan? Ehkäpä ei koskaan. Ehkäpä sitä pitää vain olla nöyrä maailmankaikkeuden edessä ja kiittää.
Eikä lahjahevosen suuhun ole katsominen, ellei henki haise.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ellet sattunut huomaamaan, kirjoitin juuri jotain tuosta "miten..." puolesta aikakäsitys-ketjussa.
Ja lopeta HETI JUST NYT toi ainainen hiertäminen ja epäily että kämppä onkin persläpi ja mitä lienee! Sillä et saa aikaan muuta kuin tilaat sitä mitä pelkäät ja manaat vaikka putkirempan.
>>>Milloin sitten ihmisellä voi olla otsaa onnitella itseään siitä että on saanut jollakin abstraktilla ja selittämättömällä tavalla jotain aikaan? Ehkäpä ei koskaan. Ehkäpä sitä pitää vain olla nöyrä maailmankaikkeuden edessä ja kiittää.
Olin tätä tahtomisjuttua tässä fundeerannut jo jokusen aikaa, ja tänään ohimennen vilkaisin, kyllä, kirjoitustasi.
On vaikea toivoa yhtä hyvää ja kymmentä kaunista jos usea mennyt vuosi todistaa muusta. Eivät ihmiset tuosta noin vaan päätä pessimisteiksikään ryhtyä, yleensä heillä on siihen jonkinlaista taustaa. Ei sellaiselle joka makaa risukasassa joka on kerääntynyt oksa oksalta pitkän ajan kuluessa voi mennä saarnaamaan positiivisuudesta sillä tavalla että pelottelee pessimistiä vieläkin pahemmalla. Tarvitaan varmaankin aika monta onnen sinilintua napsimaan niitä oksia pois ennenkuin alkaa tosissaan uskoa että paistaa se aurinko risukasaankin.
Yritän kuitenkin nykyään sirkuttaa pikkulintuna edes sikäli että aina kun kumppanini tapaa hysterisoitua taas jostakin pikku- tai isommasta asiasta, yritän lukita korvani. (Mutta ilman tätä kumppista en olisi tätä asuntoakaan saanut...)
Kaippa se mihin minulla tässä yleensä tyssää lauleskelu on pelkoni siitä että alkaa luulla olemattomia ja sitä huomaa rakentaneensa pilvien päälle... romahtaa koko paska. Pessimismiä siis tietysti. Ja kuitenkin sitä joku päivä lähtee nirri ja aivan sama mitä on siihen asti ollut ja miten ollut ja kuka ollut - paitsi tietysti omalle itselle.
Toivominen on tahtomisen vastakohta. Ja pessimismi sitä että uskoo ettei toive toteudu. Mites on, tunnetko taustalla voitonriemua siitä, että huomasit taas olevasi oikeassa, kun toiveesi ei toteutunutkaan ja sait taas lisätodisteen siitä että valitsemasi elämänasenne on oikea? Kumpaa toivot: sitä että saat tukea itsetunnollesi olemalla oikeassa vai että turvallisuuttasi horjutettaisiin osoittamalla, että magia myös toimii?
Oma maaginen työskentelyni sai aikoinaan alkunsa kaverini lausahduksesta, että "sinä se olet sellainen saatanan Hannu Hanhi". Pohdiskelin tuota aikani, koska mielestäni lausahdus ei pitänyt paikkaansa alkuunkaan. Kuitenkin tutkaillessani tekemisiäni ja historiaani, tulin toisiin aatoksiin. Magia tuli kuvioihin siinä, että PÄÄTIN myös pitää kiinni tuosta hannuhanhiudestani. Hyvin on toiminut ainakin viimeiset 24 vuotta.
Tietenkin maailma mättää turpaan minkä ehtii, mutta pointsi onkin uskossa, että jokaista vastoinkäymistä seuraa jotain nannaa. Tuo epätarkkuusperiaate.
Itse menetin tavoittelemani talon, kun välittäjä alkoi vedättää tarjouksissa. Sen seurauksena sain hieman edullisemmin isomman talon ja paremmalta paikalta, kun en jäänyt rypemään vitutuksessani vaan annoin magian toimia.
Siis että näin.
Tunnen muutamia ihmisiä joille elämän Se Jokin tuntuu olevan bongata kaikki mahdolliset osoitukset siitä että heitä kohdellaan AINA väärin. Varsinkin viime aikoina olen alkanut ärtyä läheisteni jatkuvista itkuvirsistä... Jos jo se ettei kaupasta löydy tasan tiettyä sapuskaa on melkoisen mölyn väärtti, niin voi voi...
Omalla kohdallani pessimismi on lähinnä pelkoa siitä että en ole ansainnut mitään hyvää, ja jos jotain hyvää on, joudun maksamaan siitä korkean hinnan. Edellinen on tietysti merkki huonosta itsetunnosta (ja huonosta kasvatuksesta) ja jälkimmäinen silkkaa taikauskoa (sekä ed. elämästä periytyvää elämänkauhua liittyen selkeisiin muistoihin kaikkein rakkaimman menettämisestä).
Voitonriemua en ole koskaan kokenut siitä että jokin asia mättää, vaan syvää vakuuttuneisuutta siitä että en ansaitsisi periaatteessa edes elää.
Näissä alitajunnasta kumpuavissa vakuuttumisissa on melkoiseksi avuksi luontoon liittyvä mielenkiinto ja mieltymys. Tarkkailemalla eläinten ja kasvien "vapaata" elämää ja olemusta saa suhteellisuudentajua ja oivaltaa ettei täällä mitään elämisenlupia kukaan kysele. Se että on imenyt itseensä jotain huonoja vibraatioita jo kotonaan on hidaste, mutta ei este. Jotkut tarvitsevat ehdollistumiensa purkamiseksi uhmaa. Jotkut oivalluksia. Kuka mitäkin.
Onnekkuus vaikuttaa tulevan toisille luonnostaan, toiset joutuvat opettelemaan sen asenteeksi. Koen olevani onnekas koska olen minä enkä joku muu, koska elän täällä ja nyt, koska minulla on itseni ja kaikki mitä minulla on. Se ei ole paljon, mutta se riittää.
Lopulta itsenään oleminen on lähes maagisinta mitä ihmisenä voi kokea. Ehkä tämä kuulostaa pöllöltä, mutta todella koen näin.
Kyllä se päivä paistaa risukasaan. Kun lopettaa tieten tahtoen risuja pinoamasta ja antaa paistaa. Risukasa ei katoa kertaliekillä, niin kuin ei ole syntynytkään, vaan kuluu pois pikkuhiljaa, jos sen vain antaa kulua. Jättää silleen. Silleenjättäminen on helvetin helppoa, sen kun lakkaa turhia miettimästä ja antaa asioiden hoitua.