""Vanhemmilla ei ollut kiinnostusta kuunnella. Vaihtoehdot olivat itsemurhan ja liikkeestä eroamisen välillä. Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoitti myös sukulaisuus- ja ystävyyssiteiden jos ei katkeamista, niin ainakin totaalista kylmenemistä.
Jätin liikkeen uskovaisineen. Hyvin mielenkiintoista on se, miten elämänilo ja -laatu paranivat huimasti ja nopeasti. Uusia ystäviä löytyi odottamattoman paljon.""
""" Ramagoli
3.11.2016 19:54
Nk. uskomassa ollessani ei minulla ollut vanhempiini kunnollista yhteyttä. Lähinnä elämä soljui aivopesun ja jonkinlaisen horjahtaneen kurin säätelemässä arjessa. Ykkösasia oli olla uskomassa. Koulukiusattuna oleminen oli lahja Jumalalta, uskovaisen osa. Apua en kotoa saanut ja muualta (epäuskoisilta) sitä ei saanut hakea. Vanhemmilla ei ollut kiinnostusta kuunnella. Vaihtoehdot olivat itsemurhan ja liikkeestä eroamisen välillä. Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoitti myös sukulaisuus- ja ystävyyssiteiden jos ei katkeamista, niin ainakin totaalista kylmenemistä.
Jätin liikkeen uskovaisineen. Hyvin mielenkiintoista on se, miten elämänilo ja -laatu paranivat huimasti ja nopeasti. Uusia ystäviä löytyi odottamattoman paljon. Nimenomaan sellaisia ystäviä, joiden kanssa voi keskustella ihan kaikenlaisista asioista ilman ajatusta, olenko minä hyvä uskovainen. Muistan kuitenkin, miten penseästi perheessäni suhtauduttiin hyviin ja hyväkäytöksisiin ihmisiin vain siksi, että he eivät olleet uskomassa.
Yritin pitää yhteyttä vanhempiini ja sukulaisiini, mutta kaikkien kanssa luonteva yhteydenpito ei vain ota sujuakseen. En välitä kuunnella vihjailuja matkastani kadotukseen, kun itse opettivat, että ihminen ei ole , eikä saa olla tuomari. Ei myöskään ole helppoa, kun pitää varoa puheitaan, ettei loukkaa puhumalla esimerkiksi nähneensä tv:ssä jonkun dokumentin. Sellaisesta tulee helposti vähäsanaisuutta keskusteluun.
Helpompia ja mutkattomampiakin sukulaisia on."""
Jätin liikkeen uskovaisineen. Hyvin mielenkiintoista on se, miten elämänilo ja -laatu paranivat huimasti ja nopeasti. Uusia ystäviä löytyi odottamattoman paljon.""
""" Ramagoli
3.11.2016 19:54
Nk. uskomassa ollessani ei minulla ollut vanhempiini kunnollista yhteyttä. Lähinnä elämä soljui aivopesun ja jonkinlaisen horjahtaneen kurin säätelemässä arjessa. Ykkösasia oli olla uskomassa. Koulukiusattuna oleminen oli lahja Jumalalta, uskovaisen osa. Apua en kotoa saanut ja muualta (epäuskoisilta) sitä ei saanut hakea. Vanhemmilla ei ollut kiinnostusta kuunnella. Vaihtoehdot olivat itsemurhan ja liikkeestä eroamisen välillä. Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoitti myös sukulaisuus- ja ystävyyssiteiden jos ei katkeamista, niin ainakin totaalista kylmenemistä.
Jätin liikkeen uskovaisineen. Hyvin mielenkiintoista on se, miten elämänilo ja -laatu paranivat huimasti ja nopeasti. Uusia ystäviä löytyi odottamattoman paljon. Nimenomaan sellaisia ystäviä, joiden kanssa voi keskustella ihan kaikenlaisista asioista ilman ajatusta, olenko minä hyvä uskovainen. Muistan kuitenkin, miten penseästi perheessäni suhtauduttiin hyviin ja hyväkäytöksisiin ihmisiin vain siksi, että he eivät olleet uskomassa.
Yritin pitää yhteyttä vanhempiini ja sukulaisiini, mutta kaikkien kanssa luonteva yhteydenpito ei vain ota sujuakseen. En välitä kuunnella vihjailuja matkastani kadotukseen, kun itse opettivat, että ihminen ei ole , eikä saa olla tuomari. Ei myöskään ole helppoa, kun pitää varoa puheitaan, ettei loukkaa puhumalla esimerkiksi nähneensä tv:ssä jonkun dokumentin. Sellaisesta tulee helposti vähäsanaisuutta keskusteluun.
Helpompia ja mutkattomampiakin sukulaisia on."""
Vastaukset 8
Vanhimmat
Onko hellari. Kuulostaisi hellarilta tai essulta. Jos olisi vl, niin se tulisi selkeästi esille.
Avaus on entisen vanhoillislestadiolaisen ja vl-herätysliikkeestä eronneen henkilön kertomus.
Turhaan siis yrität.
Omia harhojasi postailet, ei avaaja ole vl. Sen tuntee jo tyylistä. Mutta ihan sama mulle, vaikka onkin hellari.
Kotona jokainen päivä alkoi Jeesuksella ja loppui Jeesukseen. Isäni oli Oulun helluntaiseurakunnan lähetti, ja kun minä synnyin, perheemme asui Itävallassa Wienin lähistöllä pienessä vuoristokylässä.
Äiti hoiti meitä perheen neljää lasta. Olohuone toimi seurakuntasalina, ja talomme ulkoseinään oli porattu suuri risti. Koskaan ei saanut kiukutella, varsinkaan kirkonmenojen aikana. Kotona puhuttiin kielillä ja kaatuiltiin pyhän hengen voimasta, ja Jeesusta odotettiin koko ajan. Ei voinut olla varma, kannattaisiko maanantain matematiikan kokeisiin valmistautua, koska maailma saattaisi loppua jo sunnuntaina.
Äiti oli hellä ja isä kannustava, mutta he puhuivat aina taivastiestä. Reilua vuotta vanhempi siskoni oli minulle kaikki kaikessa, ja nukahdimme iltaisin käsi kädessä. Luin pienenä tyttönä Raamatun läpi ja yritin tulla uskoon, mutta yrityksestä huolimatta en kyennyt karismaattiseen hurmokseen.
Olin varma, että muun perheen lentäessä Jeesuksen kanssa taivaaseen, jäisin pupun kanssa kahdestaan tyhjään kotiin. Mietin, voisinko sitten enää hakea lähikaupasta ruokaa, ja saisiko pupu puutarhasta salaattia.
En osannut riemuita maailmanlopusta. Kestin herätyskokoukset ja pitkät, tulikivenkatkuiset saarnat laskemalla olohuoneen verhon silmukoita ja siirtymällä mielessäni omaan maailmaani. Tai leikkimällä sormileikkejä: jos saarnaaja sanoi helvetti, taivas, enkeli tai armo, napsautin sormiani. Toisinaan jouduin teeskentelemään kielillä puhumista, ja ulospäin näytin kai uskovaiselta mallilapselta.
Perheemme palasi Ouluun, kun menin peruskoulun toiselle luokalle. Isäni jatkoi saarnaajan töitä. Viikot kuluivat koulussa ja seurakunnan riennoissa. Melkein joka ilta oli raamattupiiri, kuoroharjoitukset tai herätyskokous. Opin kotona, että paholainen ja enkelit ovat maailmassa läsnä ja sielunvihollinen houkuttelee joka paikassa. Perheellämme ei ollut maalliseen elämään mitään suhdetta.
Vähitellen aloin saada koulussa maallisia kavereita. Tajusin, ettei maailma olekaan paha paikka. Ihmiset olivat mukavia ja heille riitti, että oli olemassa, ei tarvinnut tehdä mitään erityistä, puhua kielillä tai muuta sellaista.
Murrosiässä eristäydyin kotona ollessa omaan huoneeseeni kirjoittamaan. Lopulta elin kahdessa täysin eri todellisuudessa. Vanhemmat eivät tienneet maallisesta elämästä, tupakanpoltosta, poikaystävästä, levottomuudesta ja rock-musiikista, ja koulukaverit eivät tienneet kotioloistani.
Vuotta vanhemman poikaystäväni tapasin, kun olin 15-vuotias. Hän oli tuttavani pikkuveli, eikä hän kuulunut helluntailaisiin. Lopulta ahdistukseni kotona kasvoi sellaisiin mittoihin, että pyöräilin kotoa Oulun keskustaan ja hankin itselleni asunnon ja opintotuet ja asumistuen. Minun oli pakko muuttaa pois kotoa.
Poikaystäväni asui jo omillaan, ja hän neuvoi minua käytännön asioissa. Omaan kotiin muuttaminen tuntui mielettömän hyvältä. Se oli elämäni onnellisin hetki.
Vapauden itsenäiseen elämään sain lopullisesti, kun menin poikaystäväni kanssa naimisiin 17-vuotiaana. Se oli rakkausliitto, mutta naimisiinmeno oli pakko, etten olisi häpäissyt lapsuudenperhettäni enää enempää. Vanhempani järjestivät häät. Olimme kyllä tehneet kutsuvieraslistan ja toivoneet, ettei häissä ole liikaa Jeesus-juttuja.
Olen elänyt mieheni kanssa siitä lähtien. Pidimme nuorina yhdessä hauskaa. Hoidimme silti koulun ja myöhemmin opinnot mallikelpoisesti. Mieheni kanssa olen tullut viimein hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin olen.
Helsinkiin muutimme, kun mieheni sai opiskelupaikan Helsingin yliopistosta, ja siitä lähtien olemme asuneet samoilla nurkilla Sörnäisissä. Minä luin itseni sairaanhoitajaksi ja kätilöksi, ja työskentelen nyt tiiminvetäjänä terveydenhuollon puhelinneuvonnassa.
Esikoisemme syntyi viisitoista vuotta sitten. Olimme mieheni kanssa aivan tohkeissamme tyttövauvasta: miten mitään niin ihmeellistä saattoi tapahtua meille, mitä olimme tehneet ansaitaksemme sellaisen lahjan.
Viisi vuotta myöhemmin saimme toisen lapsen, pojan. Olen kasvattanut omat lapseni kuunnellen ja kunnioittaen. Lasten kasvua seuratessa oma lapsuus on noussut mieleen, mutta olen aina kiireesti naulannut muistot mielen takaseinään.
Minua kiusattiin koulussa ja kutsuttiin “hulluksi helluntailaiseksi”. Kuitenkin erosin lopullisesti helluntaiseurakunnasta vasta vuosi sitten. Olen koko ikäni käynyt lapsuudenperheen toivomuksesta kerran vuodessa joulukirkossa. Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta minun lapsuudenperheessäni.
Nykyinen perheeni on toiminut sijais- ja tukiperheenä rikki menneille lapsille. Olen omien lasteni kanssa tajunnut jokaisen lapsen herkkyyden ja haavoittuvuuden. Lapsi on täysin aikuisen armoilla ja vallan alla.
Tunteita harjoittelen vasta nyt aikuisiällä. Minun piti kasvattaa kova k
rukoilen puolestasi että et traumasi takia hylkää Jeesusta.mikään tässä maailmassa ei ole sen arvoista että luovuttaa taivaspaikkansa,etsi tervehenkinen jeesukseen uskova ja luottava seurakunta,niitäkin on vielä joitakin.koulukiusattuna olemisesta tiedän paljonkin se ei todellakaan ole mikään Jumalan tahto,Kristus on kuitenkin ihan oikeasti se joka ei koskaan petä vaan kantaa perille asti .kyllä se Jeesus rakastaa niitä ei uskovia ihan yhtä paljon kuin uskoviakin.mutta syntiä Jumala vihaa. ihmiselle on annettu vain kaksi suuntaa toinen taivaaseen toinen kadotukseen taivaspaikkaan oikeuttaa vain ja ainoastaan usko Jeesukseen.maailma on täynnä houkutuksia joihin on niin helppo langeta.
Itsekin olen miettinyt liikkeestä eroamista, koska näinä vaikeina aikoina en ole jaksanut kilvoitella niin, kuin uskovaisen pitäisi. Minulla on paljon vanhoillislestadiolaisia kavereita ja se olisi aika menetys, jos ne kaikki menettäisin, jos lähtisin kulkemaan. Minun kavereista moni on jättänyt uskon ja heidän piirinsä ovat vaihtuneet luonnollisesti, joskin pitävät yhteyttä jonkin verran meihin vanhoihin ystäviin. Heidän intressinsä ovat ulkopuolella, eivätkä ne lähtijät ole samanlaisia. Jokaisella omanlainen piirinsä. Yksi vaikuttaa esimerkiksi eriseurassa. Hän siis uskoo olevansa yhä vanhoillislestadiolainen, mutta kokoontuu ry:n sijasta heidän omissa kokouksissaan. Yksi on vaihtanut helluntailaistyyliseen uskoon. Hän ei kuulu mihinkään liikkeeseen, mutta käy silloin tällöin muiden hengellisyyksien tilaisuuksissa. Mutta sitten nää muut lähteneet, he ovat maallistuneita. Eivät vain enää usko Jumalaan. Syynä lähtöön ovat olleet esim puolison löytyminen "maailmasta", viihde-elämän houkuttelevuus tai vain vaikeuksien alla menetetty usko.
Näitä vl-uskosta erkaantuneita en näe enää usein. Vaikka lähtisin itsekin kulkemaan, en välttis löytäisi uutta yhteisöä. Minä kun en pelaa esimerkiksi jääkiekkoa, en harrasta yhteisöllisiä lajeja jne. Tuskin hakisin paikkaani muista hengellisyyksitäkään.
Tällä hetkellä en jaksa oikein mitään. En mitään. Sen sijaan, että haluaisin lähteä vl-liikkeestä, fiilikseni on sellainen, että haluaisin lähteä ihan kaikesta. Koen itteni tarpeettomaksi ja elämässä niin perinpohjin epäonnistuneeksi. Ainut asia, minkä kanssa vielä kamppailen, on tuo helvetin pelko. Ei lähteminen ole niin vain helppoa, kun on lapsesta asti peloteltu iankaikkisella tulella. Ja edelleen kuulee vl-uskovaisten puheissa, kuinka se ja sekin kuoli uskosta osattomana ja peri iankaikkisen vaivan. Samaan aikaan saatetaan silti opettaa, että ihminen ei ole tuomari.
Vl-usko on jotenkin ristiriitaista uskoa. Kun ihminen ei ole tuomari, kuitenkin vaaditan todistusta seurakunnalta, pääsikö ihminen taivaaseen.
Vaikka pidän koko vl-uskoa ihan absurdina... siis että siinä on paljon erikoisia ristiriitoja, silti pelkään alitajuisesti helvettiä. Öisin nukkumaanmennessä toivon, että saisin nukkua pois. Silloin en osaa pelätä, että jos oikeesti toiveeni toteutuisi, joutuisin helvettiin. Aamulla vapaapäivään noustessa taas saatan toivoa, että pyssyn piippu olisi suussa ja saisin sillä hoitaa itteni autuaaseen olemattomuuteen.
Oikeassa elämässä tuskin pyssyllä kuitenkaan itteäni pois hoitaisin. Mulla on siihen toisenlaiset suunnitelmat. Mutta niitäkään en vain uskalla laittaa täytäntöön, vaikka olen jo kaiken toivoni menettänyt. En vain näe mitää mieltä tässä elämässä.
Voisiko minunkin kohdalla olla kuitenkin parempi vaihtoehto, että lähden rohkeasti hakemaan apua liikkeestä eroamiseen? Ja jos en sieltä vl-liikkeen ulkopuolelta saisikaan paikkaa, itsemurhan toteuttaminenkin voisi olla helpompaa. Eli pitäisin kunnon pesäeroa vl-uskovaisiin, ettei tarvis olla tekemisissä taivas-helvetti -juttujen kanssa.
Niin ja noista televisiodokumenteista. Kyllähän niitä yksi jos toinenkin vl-uskovainen katsoo. Jopa seurapuheissa puhuja on saattanut siteerata jotain näkemäänsä tv-dokkaria. Eihän itse tv-dokumentti ole tabu, jos se vain ei sisällä sellaista sisältöä, joka on uskolle haitallista. Tällasia dokkareita voivat olla esimerkiksi jostain musa-artistista tehdyt dokkarit tms.
Tv-sarjoista ja sketseistä ei mielellään puhuta, vaikka niitäkin katsoo tosin moni vl. Sen voi havaita mm. Puheissa. Viljellään repliikkejä, jotka ovat peräisin jostain ohjelmasta. Kun tv-sarjat alkoivat näkymään netissä, ovat monet vl-uskovaiset ajatelleet, että ei se tv-vastaanottimen hankkiminenkaan niin paha ole, koska sama sisältö on kuitenki nähtävissä myös netissä. Yksi hauska piirre kuitenkin vl-uskovaisissa on: Kun he katsovat jotain tv-sarjaa TV:n kautta, sisältö otetaan läppärin kautta, vaikka just saman saisi näkymään itse laitteestakin. Näin esim MM-kisoja seuratessa. Läppäri viereen, kytketään se telkkariin ja kisakatsomo on valmis.
Uskomisen kynnys on matala. Kirsilä tykkää käyttää rapajuoppovertausta, joka raahautuu kirkon käytävää anelemaan armoa, niin hänelle saarnataan synnit anteeksi. Uskomiseen se jää kelvottomanakin ja langenneena.
En ole kuullut kenenkään vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä eronneen ihmisen katuvan ratkaisuaan.