Vieraskirjojen kertomaa Lapin autiotuvissa

Tekevälle sattuu... varsinkin jurrissa. Tupakirjoja on ihan mukava selailla. Ovat turhan usein irtolehtimallisia suttuvihkoja. Ja usein kirjatuiksi ovat tulleet vain reissulaisten nimet. Nuo fiilisten kuvaamiset ja luonnosta kertomiset ovat vieraskirjojen parasta antia.

Oisko tosivaeltaja Pekka löytänyt pullon ja nauttinut sen?

Nimimerkki Tsaari on kirjoittanut muutaman vieraskirjan kanteen:

"Vieraskirjat ovat kirjojen aatelia."

Haltin vanhalla tuvalla pistäytyi kerran tavattoman pirtsakka tyttölapsi päiväkäynnillä, pisti kuitenkin etunimensä kirjaan. Otin nimen ylös ja tein hetken salapoliisityötä Googlen ääressä kotopuolessa. Treffeillä käytiin jokunen kerta ja hauskaa oli. Vieraskirja on hyvä idea...

Mitä vieraskirjaan pitäisi kirjoittaa? Riittääkö, minne on menossa vai pitääkö luritella enemmän? Eli kuvailla luontoa, säätilaa tms.

Vongoivan kammin vieraskirjasta olen lukenut, että Vongoivan huipulla käyneet pääsevät vaeltajien vanhainkotiin.

"Kemihaarasta hiitelimme lievässä lumisateessa. Saunoimme ja nautimme hiljaisuudesta. Jatkamme matkaa Peuraselkään."
Näin turinoivat muuan vaellusseurue.

Ehkä vieraskirjaan voisi kirjoittaa muutakin kuin esimerkiksi"Hyvin nukutun yön jälkeen jatkamme matkaa"
Eli höysteeksi joku pieni tapahtumakuvaus.

Joku kirjoitti johonkin UK-puiston vieraskirjaan:

On niin hiljaista, että tekee mieli kiljaista.

Itse laitan päivätuvan kirjaa nimet, päiväyksen ja sen mistä ollaan tulossa ja minne menossa.

Osaavat sitten tulla paremmin etsimään, jos osuu kakkendaali tuulettimeen.

UKK puiston Maantiekurun Helanderin kodassa Matias Castren ja Elias Lönnroth asuivat 1840-luvulla. He kaiversivat nimikirjaimensa seiniin. Näin väitetään.

Jonkinlainen merkintä seinävieraskirjaan, eiks otta?

Eräs kulkuri kirjoitti:
Joku edellisistä kukijoista oli jättänyt likasangon kääntämättä ja siinä oli kaksi kuollutta myyrää. Toinen myyristä oli syönyt henkensä pitimikseen puolet lajitoveristaan.

Nimimerkki Tsaari on kirjoittanut UK-puiston Peskihaaran kämpän vieraskirjaan 5.4.2005:

"Kunniamerkkejä tarvitaan siellä missä oma kunnia vaatii pönkittämistä."

Osuvasti sanottu näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä.

olen vieraan vieraalla maalla

Kyllä vieraskirjojen lukeminen autiotuvissa on hienoa hommaa. Erityisesti silloin kun lukee jonkun pienen kommelluksen selvityksen - esimerkiksi eksymisen ja siiä huolimatta perille pääsemisestä. Jos eksyy niin totaalisesti, ettei kämpälle pääse, niin mahdotontahan se silloin on kommentoida kulkemistaan.
Hyviä vinkkejä ovat talvella mahdolliset vesipaikat eli mistä kannattaa yrittää vettä sankoon saada. Lumesta sulattamalla ei saa niin maukasta vettä että siitä kannattaisi kahviplöröjä keittää. Toki kovaa teetä voi harkita.

Joskus 1990-luvulla Vieriharjun tuvan vieraskirjassa oli kommentti, jossa saksaksi ihmeteltiin kämppäohjeita:
- Miksi ohjeet ovat vain suomeksi ja englanniksi. Miksi saksankielisiä ohjeita ei ole?
Joku koiranleuka oli kommentoinut alle:
- Opiskele englantia!

Erään autiotuvan vieraskirjaan oli 1990-luvulla kirjoitettu:

"Joimme viinaa ja piereskelimme.

Matias Castren Elias Lönnroth"

Yksinäisen kulkijan runo erään kämpän vieraskrjasta marraskuulta:

Hämärä harteilla perille rämmin
Tupa on tallella, vielä lämmin
Päivä on lyhyt - marraskuu.

Tuuli pyyhkii pilvien mattoa
Katseelle avaa tähtien kattoa
Yöllä on pakkanen - marraskuu.

Liekkien loimotus hiiliksi vaipuu
Riemuja elämän turha on kaipuu
Kaikki on kuollut - marraskuu.

UK-puiston Muorravaarakassa vuonna 2003:

"Malka jatkuu sateisessa säässä Sudenpesälle"

Joku koiranleuka oli kommentoinut kirjoitusta: "Lopettaisitte vihanpidon"

Joku kulkija merkkasi vieraskirjaan kommenttinsa koskien vieraskirjavalittajaa:

"On tainnut olla karkeata sepeliä lapsuudenkodin hiekkalaatikossa tällä isännällä"


Sepelistä hiekkalaatikossa on laulanut myös Jaakko Teppo jossain rallissaan.

Vieraskirjasta: Kaikki pitkospuut pitäisi hävittää.

Kommentti: Kulje pitkospuiden sivussa.

Ainakin UK-puistosta löytyy reittejä, jossa ei pitkospuita vaelluksella kohtaa. Helposti pääsee Kemihaarasta Saariselälle.

Nimimerkki Aslak kirjoitti Härkävaaran vieraskirjaan kesäkuussa 2003:

Maailma on muuttunut. Ennen piti raottaa pikkuhousuja, jotta rako näkyisi. Nyt pitää raottaa rakoa, jotta pikkuhousut näkyisivät.

"Rekinensuolta lähdettiin, tänne päädyttiin."

Kyllähän vieraskirjat ovat mukavaa luettavaa illansuussa kynttilänvalossa. Tosin teksti "hyvin nukutun yön jälkeen" ei juuri säväytä.

UK-puiston Mantoselän tuvan kirjaan joku oli raapustanut pari kolme vuotta sitten:

"Väärästä ylistyksestä ei ole tapana raivostua."

vaeltelin 80-luvulla vintiläkairassa, kiertelin purojen varsilla ja pyytelin kaloja syömäkaloksi. olin eräällä porokämpällä yötä, ja lueskelin iltasella kämpällä olevaa ruutuvihkoa. siihen oli joku kirjoittanut kämpän olevan saman, jossa on kuvattu osa "jäniksen vuosi" elokuvasta. Antti Litja taisi olla pääosassa, ja taisi olla Risto Jarvan viimeinen elokuva. syksymmällä asia tuli mieleen, ja kävin videovuokraamosta filmin vuokraamassa. tutun näköinen kämppähän siellä näkyi. nyt en enään tarkkaan edes muista, minkä puron varressa kämppä oli. olen pitkään aikonut käydä niillä maisemilla, ensikesänä, ehkä. varmaan joku muukin tietää kämpän. vieläköhän mahtaa olla pystyssä?

Peskihaaran kämppä on Liittohaarasta 300 m itään. Peskihaara kulkee Härkävaaran kämpän ohi. Peskihaara sai rajavartiomiesten töppäyksen takia nimen väärän joen perusteella.
Härkävaaran vieraskirjassa kerrottiin aikanaan, että savottahommissa ollut kaveri oli lähtenyt maalikyliin naisten perään. Ja kun kaveri palasi takaisin Härkävaaran kämpälle, hän kirosi kulkureittiään, jossa ongelmia aiheuttivat suot ja Peskihaaran sivuhaara. No, kämppäkaverit ristivät reitin vittukeinoksi. Keinohan on lapinkieltä ja tarkoittaa tietä.

eikös se kämppäkin ollut siinä elokuvassa "vittumaisen ojan kämppä"? mukavia seutuja muuten. olin kerran alkukesästä liikkeellä niillä main. erään puron varteen oli iso karhu vääntänyt läjän. oli kokonainen poronvasan pääkallo mennyt läpi. on se nallella rautainen ruuansulatus! t: samo.vaari

Jonkun UK-puiston kämpän vieraskirjaan oli joskus 1990-luvulla kirjoitettu:

Pyyhkikää keitin peräänne kun lähdette.

Oli Murhahaaran autotuvan kirjassa 90-luvun puolivälissä, kun vaeltaja oli pari päivää potenut ripulia. Päätti vielä sairaana lähteä liikkeelle. "Istun taikka kävelen, perse soittaa sävelen." Roisi, mutta mieleen jäänyt kirjoitus.

Tää asia vaivaa mua, kun loppukesästä menin autiotupaan ja vieraskirja oli valmiina auki sen kun kirjoittaa. No lähtiessä sitten kirjotin ja vaistomaisesti läppäsin kirjan kiinni ja vasta kilometrien päässä tuli aatelleeksi, että se seuraavahan joutuu nyt pläräämään sen kirjanläpi ja löytääkö se ees oikeeta kohtaa. Ja noloo kun se mun nimi siellä viimesenä, ja kirja läpätty kiinni ja kaikki tietää kuka sen on sulkenu.

Sikailukulttuurin toivoisi jo olevan menneisyyttä. Kannattaako "tarinoita", joista tulee vain paha mieli kaikille, edes toistella, ei kannata.

Parrakas retkeilijä oli lähtenyt yksin vaeltamaan Lapin laajoille selkosille, etsien rauhaa ja luonnon hiljaisuutta. Pitkän päivän jälkeen hän huomasi eksyneensä – polut olivat kadonneet ja tunturit ympärillä näyttivät samalta joka suunnassa. Juuri kun epätoivo alkoi hiipiä mieleen, valkoinen poro ilmestyi hänen eteensä kuin taikaiskusta. Poro katsoi syvälle retkeilijän silmiin ja kääntyi hitaasti kohti etelää, ikään kuin kutsuen seuraamaan.

Seuraten valkoista poroa retkeilijä löysi lopulta Peskihaaran autiotuvan, joka seisoi yksinäisenä tunturimaisemassa. Illan hämärtyessä hän astui tupaan ja löysi pöydältä vanhan, kuluneen vieraskirjan. Uteliaisuus voitti, ja hän avasi kirjan. Siellä oli kirjoituksia Matias Castrenilta ja Elias Lönnrothilta, kahdelta tunnetulta kansantieteilijältä. He olivat kertoneet tarinoita viinan juomisesta ja piereskelemisestä – aiheista, jotka toivat hymyn retkeilijän huulille ja toivat eloa autioon tupaan.

Kun ilta pimeni, retkeilijä kävi nukkumaan. Yöllä hän heräsi pullojen kilinään ja outoihin pörähdyksiin sekä tuhahduksiin. Pelko valtasi hänet – hän arveli, että Matias Castren ja Elias Lönnroth olivat tulleet kummittelemaan. Kauhuissaan hän riensi ulos kämpästä ja sulkeutui puuhuussin suojiin, missä hän värisi kylmästä ja pelosta. Yön aikana hänen hytinänsä oli niin voimakasta, että hänen partansa irtosi.

Aamun koittaessa retkeilijä palasi kämpälle ja kohtasi yllätyksen: äänet eivät olleet kummitusten, vaan ylälaavilla oli majoittunut tosivaeltaja Pekka, joka oli iloisesti kuorsaillut ja liikkunut unissaan. Pelko vaihtui helpotukseksi ja nauruun.

Parrakas retkeilijä sulkeutui makuupussiinsa, joka oli jostain syystä läpimärkä. Iltapäivällä he tapasivat Pekan ja huomasivat välillään syttyvän tulisen ystävyyden ja lopulta rakkauden. He päättivät jäädä yhdessä asuttamaan Peskihaaran autiotupaa, jatkaen vaelluksiaan ja tarinoiden kirjoittamista – nyt kahdestaan. Retkeilijämme kasvatti entistä ehomman parran, ja Pekkakin kasvatti leukaparran, joista muovasi muihemmin pulisongit.