Millaisena koko ikänsä omassa maailmassa elänyt skitsofreniaa sairastava henkilö kuten minä näkee toipumisensa?
Mielestän on hyvä tiedostaa, että ei ole kokonaan väärässä ajatuksineen. Pitää olla tietty kultainen keskitie, mikä pitää ruumiillisen ajattelun sellaisena kuin kyseisessä maassa on tapana olla. Mutta mielestäni skitsofreniaa sairastavan oma ajattelu täytyy pitää kirkkaana eikä vain kumota hänen koko aivoprosessiaan.
Täytyy pitää tietty linja mikä on mahdollista sairaalle ihmisille ja vähitellen kasvattaa hänen omia kykyjään suhteessa muiden ihmisten näkemykseen. Muutenhan skitsofreniaa sairastavan täytyy itse perustella itselleen, mikä ehkä oikeasta huomiosta on väärin ja mitä oikeaa siinä on. Tähän hän ei ehkä kiellisin ja tunteellisin ja hahmotuskyvyn puutteinensa pysty.
Jos ei hän pysty edes kuvailemaan sairauttaan paikallisella mielenterveyspoliklinikalla vaan on todella pokerinaama niin onko hän automaattisesti tuhoon tuomittu persoona? Voiko olla toinenkin tapa lähestyä ihmistä, kuin mihin Suomessa ollaan totuttu. Toiminnallinen ympäristö jossa voi elää rauhassa omine ajatuksineen ja kertoa avoimesti mitä viikolla on sattunut ja tapahtunut. Voiko tälläiselle ihmiselle tarjota vaihtelevaa tekemistä tavallisen työkokeilun tai työpajan sijaan. Clubitalollakin tarjotaan vain sitä samaa ahkeraa ahertamista vailla minkäänlaista palkintoa, jos omat realiteetit ovat hukassa ja halu tehdä kannattaa työtä puuttuu. Minusta tuntuu että minulla on juuri tämänlainen tilanne. Lääkkeet lakkasivat toimimasta siten kun niitten pitäisi ja alkoholi maistui liikaa. Lopetettuani lääkkeiden käytön, en enää pystynyt juomaan niin paljoa alkoholia. Ja olenkin ollut 3 kuukautta ilman alkoholia ja ajatus alkaa tätä kautta parantua. Lääkkeet lopettivat oman ajattelun kohdaltani. Spyykelääkeinjektio jäykisti ruumiin ja aivot alkoivat tuottaa pelkkää pahaa oloa koko ruumille. Hoitajien ohjeet olivat että lopeta alkoholin käyttö, tee asiat että saat kuntoutustuen. Ainakin niin sen tajusin, vailla omaa ajatuksen juoksua tuo tuntuikin hyvältä. Ajattelin jopa että tämähän on tavallaan koko aika työ. Käyt palaverissa, teet toimistolla kotonasi duunia ja joskus käyt tehtaalla. Tänä aikana kun pysyy selvinpäin saa illalla maistaa muutamat oluet. Viikonloppuisin saa lähteä kavereiden kanssa paikalliseen iltaelämään.
No aivoni tajusivat pian että tuo on ilmi selvä ansa. Rahan ahne ihminen jolla ei ikinä ole ollut tuloja saa tukea omaan hyvinvointiinsa. Kaikki kaverini olivat enemmän tai vähemmän mukana tässä samassa ''firmassa''. Kutsuin porukkaa kotiinikin katsomaan urheilua ja juomaan kaljaa ja kaverini kutsui minut grillibileisiin mutta kun ei rahaa ole kun juo joka päivä myös yksin, että jaksaa kuvata oman elämänsä facebookiin joka oli tavallaan pomo. ''Saa sentään jotain kirjoittaa faceen ja näyttää kuvia että on olemassa!'' Näin minä kirjoittelin ja useat teksteistä olivat julkaisu kelvottomia, onneksi tajusin viime viikolla jättää minua vaivanneen sosiaalisen median ilmiön.
Nyt seuraava askel paranemisessani on se, että jätän nyt hyvästit Microsoft lumia 950 puhelimelleni ja siirryn vanhaan kännykkään missä ei ole nopeaa laajakaistaa. Perusasiat kuntoon itselleni, nyt olen työkykyarviossa polilla ja tiedän jo lopputuloksen. Ei ole oikeaan työelämään, ekassa haastattelussa annoin palaa ja vielä omalla murteella. Siinä haukuin paikallisen pääsarjajoukkueen, mikä ei tietenkään liity itseeni millään tavalla, mutta koen omaksi kulttuurikseni hiljaisen hakametsän mikä herää kun Ilves taikka Tappara tekee maalin ja sitten jos joukkue voittaa mennään hyvällä mielellä kotiin taikka baariin. Siinä on perusasia mitä olen noudattunut jo aika pitkään. Illalla olin iloinen kun joukkue voitti ja aamulla herätessä mietin mitä sanoisin eilisestä pelistä kavereille koulussa. No jossain vaiheessa kavereita alkoi kyllästyttää ainainen puheeni jääkiekosta ja vähitellen he eivät enää halunneet keskustella henkeviä kanssani. No nuorempana monesti hermostuin asiasta kun en saanut juttukavereita, eivätkä tytöt kiinnostuneet. No nykyään en edes ajattele koko seksiä. Fantasioin ehkä väärästä asiasta, kun tyttöjen välinen ystävyys kiinnostaa enemmän kuin poikien välinen ystävyys, vaikka olen kyllä fyysisti 30-vuotias mies. Kuvittelen siis itseni naiseksi mutta en pidä toisista miehistä. Haluaisin olla silti olla kovis ja äijät tykkäis minusta koska vedän heitä turpaan jos eivät tykkää. Olen hyvin nössö mies oikeasti ja istun päivät koneella.
Viinaan ja huumeisiin en koske enkä mielläni lääkkeisiin. Kun tarkemmin ajattelen, niin ajatus oikeasta ihmissuhteesta taikka seksistä ällöttää hivenen. Haluan pitää noin 2 metrin etäisyyttä kanssani keskustelevaan henkilöön jos joku tulee lähemmäs tai osoittaa jotain kiinnostusta itseeni menen ihan lukkoon. En mielelläni puhu mitään muitten ihmisten kanssa. En halua syödä enää toisten kanssa enkä käydä joukkotapahtumissa.
Mielestän on hyvä tiedostaa, että ei ole kokonaan väärässä ajatuksineen. Pitää olla tietty kultainen keskitie, mikä pitää ruumiillisen ajattelun sellaisena kuin kyseisessä maassa on tapana olla. Mutta mielestäni skitsofreniaa sairastavan oma ajattelu täytyy pitää kirkkaana eikä vain kumota hänen koko aivoprosessiaan.
Täytyy pitää tietty linja mikä on mahdollista sairaalle ihmisille ja vähitellen kasvattaa hänen omia kykyjään suhteessa muiden ihmisten näkemykseen. Muutenhan skitsofreniaa sairastavan täytyy itse perustella itselleen, mikä ehkä oikeasta huomiosta on väärin ja mitä oikeaa siinä on. Tähän hän ei ehkä kiellisin ja tunteellisin ja hahmotuskyvyn puutteinensa pysty.
Jos ei hän pysty edes kuvailemaan sairauttaan paikallisella mielenterveyspoliklinikalla vaan on todella pokerinaama niin onko hän automaattisesti tuhoon tuomittu persoona? Voiko olla toinenkin tapa lähestyä ihmistä, kuin mihin Suomessa ollaan totuttu. Toiminnallinen ympäristö jossa voi elää rauhassa omine ajatuksineen ja kertoa avoimesti mitä viikolla on sattunut ja tapahtunut. Voiko tälläiselle ihmiselle tarjota vaihtelevaa tekemistä tavallisen työkokeilun tai työpajan sijaan. Clubitalollakin tarjotaan vain sitä samaa ahkeraa ahertamista vailla minkäänlaista palkintoa, jos omat realiteetit ovat hukassa ja halu tehdä kannattaa työtä puuttuu. Minusta tuntuu että minulla on juuri tämänlainen tilanne. Lääkkeet lakkasivat toimimasta siten kun niitten pitäisi ja alkoholi maistui liikaa. Lopetettuani lääkkeiden käytön, en enää pystynyt juomaan niin paljoa alkoholia. Ja olenkin ollut 3 kuukautta ilman alkoholia ja ajatus alkaa tätä kautta parantua. Lääkkeet lopettivat oman ajattelun kohdaltani. Spyykelääkeinjektio jäykisti ruumiin ja aivot alkoivat tuottaa pelkkää pahaa oloa koko ruumille. Hoitajien ohjeet olivat että lopeta alkoholin käyttö, tee asiat että saat kuntoutustuen. Ainakin niin sen tajusin, vailla omaa ajatuksen juoksua tuo tuntuikin hyvältä. Ajattelin jopa että tämähän on tavallaan koko aika työ. Käyt palaverissa, teet toimistolla kotonasi duunia ja joskus käyt tehtaalla. Tänä aikana kun pysyy selvinpäin saa illalla maistaa muutamat oluet. Viikonloppuisin saa lähteä kavereiden kanssa paikalliseen iltaelämään.
No aivoni tajusivat pian että tuo on ilmi selvä ansa. Rahan ahne ihminen jolla ei ikinä ole ollut tuloja saa tukea omaan hyvinvointiinsa. Kaikki kaverini olivat enemmän tai vähemmän mukana tässä samassa ''firmassa''. Kutsuin porukkaa kotiinikin katsomaan urheilua ja juomaan kaljaa ja kaverini kutsui minut grillibileisiin mutta kun ei rahaa ole kun juo joka päivä myös yksin, että jaksaa kuvata oman elämänsä facebookiin joka oli tavallaan pomo. ''Saa sentään jotain kirjoittaa faceen ja näyttää kuvia että on olemassa!'' Näin minä kirjoittelin ja useat teksteistä olivat julkaisu kelvottomia, onneksi tajusin viime viikolla jättää minua vaivanneen sosiaalisen median ilmiön.
Nyt seuraava askel paranemisessani on se, että jätän nyt hyvästit Microsoft lumia 950 puhelimelleni ja siirryn vanhaan kännykkään missä ei ole nopeaa laajakaistaa. Perusasiat kuntoon itselleni, nyt olen työkykyarviossa polilla ja tiedän jo lopputuloksen. Ei ole oikeaan työelämään, ekassa haastattelussa annoin palaa ja vielä omalla murteella. Siinä haukuin paikallisen pääsarjajoukkueen, mikä ei tietenkään liity itseeni millään tavalla, mutta koen omaksi kulttuurikseni hiljaisen hakametsän mikä herää kun Ilves taikka Tappara tekee maalin ja sitten jos joukkue voittaa mennään hyvällä mielellä kotiin taikka baariin. Siinä on perusasia mitä olen noudattunut jo aika pitkään. Illalla olin iloinen kun joukkue voitti ja aamulla herätessä mietin mitä sanoisin eilisestä pelistä kavereille koulussa. No jossain vaiheessa kavereita alkoi kyllästyttää ainainen puheeni jääkiekosta ja vähitellen he eivät enää halunneet keskustella henkeviä kanssani. No nuorempana monesti hermostuin asiasta kun en saanut juttukavereita, eivätkä tytöt kiinnostuneet. No nykyään en edes ajattele koko seksiä. Fantasioin ehkä väärästä asiasta, kun tyttöjen välinen ystävyys kiinnostaa enemmän kuin poikien välinen ystävyys, vaikka olen kyllä fyysisti 30-vuotias mies. Kuvittelen siis itseni naiseksi mutta en pidä toisista miehistä. Haluaisin olla silti olla kovis ja äijät tykkäis minusta koska vedän heitä turpaan jos eivät tykkää. Olen hyvin nössö mies oikeasti ja istun päivät koneella.
Viinaan ja huumeisiin en koske enkä mielläni lääkkeisiin. Kun tarkemmin ajattelen, niin ajatus oikeasta ihmissuhteesta taikka seksistä ällöttää hivenen. Haluan pitää noin 2 metrin etäisyyttä kanssani keskustelevaan henkilöön jos joku tulee lähemmäs tai osoittaa jotain kiinnostusta itseeni menen ihan lukkoon. En mielelläni puhu mitään muitten ihmisten kanssa. En halua syödä enää toisten kanssa enkä käydä joukkotapahtumissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen alkanut ymmärtää itseäni paremmin päivä päivältä, ensin tuntui pahalta kun yhteiskunta puuttui tilanteeseeni. Pian huomasin että kun akuuttivaihe on ohi saa myös vapauksia. Vielä nykyäänkin meiltä hoitotahon kanssa puuttuu vain yhteinen kieli ja ymmärrys. Tilanne on sama kuin ulkomaalaiselle jolle yritetään väkisin opettaa suomen tapoja ja kieltä ja tämä ei tahdo sitä oppia. Hän pohtii varmasti samaa, että on näin isossa maassa varmasti tilaa elää toisellakin tavalla, eikä hän eikä minäkään ymmärrä sitä että Suomalainen kulttuuri on juuri rakennettu siihen tilanteeseen, että eletään omalla maalla mutta ollaan kukin missä ollaan ja huolehditaan omasta lähipiiristä. Eli ongelmani perustuu ajatukseen, etten halua ottaa hoitotahon tarjoamaa maailman kuvaa omaksi ideaaliseksi maailman kuvaksi vaan aivoni tuottavat minulle oman maailmankuvan jossa on mielestäni väljempää ja parempi elää kuin suomalaisessa kulttuurissa. Tämä kulttuuri minkä tuotan on enemmän Saksalainen kulttuuri kuin suomalainen kulttuuri.
Tätä on jatkunut jo pitkään, muistan kuinka pikkupoikana olin joko saksalainen tai Usa:n kansalainen kun leikin sotaleikkejä pihalla. Suomalaiset olivat vain tykistö, koska olivat isompia ja rakkaampia minulle kuin nuo kasvottomat muovisotilaat. Ajattelin että suomalaiset elävät New Yorkin viemärissä ja ovat turtleseja jotka olivat silloin muodissa lapsilla 90-luvun alussa.
Muistan että minulla oli spykiatrista hoitoa lapsena ja varhaisnuoruudesta, mutta omassa potilaskertomuksessa siitä ei ole mitään mainintaa. Siksi minusta tuntuu, että minua on aivopesty monessa asiassa ja minut on laitettu täällä suomessa nimenomaan itselleni huonoon tilanteeseen.