Löysin elämäni naisen jo 15-vuotiaana. Kun me mentiin vuoden seurustelun jälkeen kihloihin, tuskin kukaan uskoi että me ollaan yhdessä vielä täysi-ikäisinä ja kaiken lisäksi perustetaan perhe. Mutta niin siinä kävi, että me kasvettiin yhdessä samaan suuntaan. Häitä vietettiin 22-vuotiaina, kun rakkaani odotti esikoispoikaa. Onneamme varjosti vain vaimon taipumus masennukseen.
3 vuotta myöhemmin me oltiin onnemme kukkuloilla, kun vaimo synnytti kaksospojat. Vaimo sairastui kuitenkin poikkeuksellisen vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vaikeaa masennusta kesti yli vuoden. Sinä aikana vaimo kävi päiväsairaalassa, eikä kotona ollessaan tehnyt muuta kuin istunut nojatuolissa ja katsonut telkkaria. Minä ja lapset oltiin hänelle täysin yhdentekeviä.
Koko sen reilun vuoden ajan hoidin kotia ja lapsia ihan yksin. Elämä kahden koliikkivauvan ja yhden uhmaikäisen kanssa on tosi rankkaa! Kaiken lisäksi jouduin paiskimaan reilusti ylitöitä saadakseni perheen talouden pysymään kasassa. Mulle ei jäänyt omaa aikaa lainkaan, vaan jouduin luopumaan kaikista harrastuksista, kavereiden ja sukulaisten tapaamisista ym. kokonaan. Välillä omakin jaksamiseni meinasi loppua, mutta rakkaus lapsiin ja vaimoon antoi mulle voimia ylittää itseni moneen kertaan.
Lopulta vaimolle päätettiin kokeilla sähköhoitoa, kun lääkkeistä ja terapiasta ei ollut riittävää apua. Sähkö toimi hyvin ja vaimon tila koheni silmissä. Iloni vaihtui kuitenkin pian epätoivoon, kun hakiessani lapsia päiväkodista tarhatäti kertoi, että vaimoni oli jo hakenut pojat. Kotiin mennessäni pelkoni paljastui aiheelliseksi: Tyhjän talon pöydällä oli lappu, jossa vaimo kertoi hakevansa eroa ja vieneensä pojat mennessään. Se kaikki oli tullut mulle täytenä yllätyksenä.
Tein heti ilmoituksen poliisille, lastensuojeluviranomaisille ja psykiatriseen sairaalaan. Olin varma siitä, että saisin pojat takaisin jos he vaan olisivat vielä elossa. Vaimonihan oli vain viikkoa aiemmin ollut täysin välinpitämätön lapsia kohtaan. Luulin että hänelle oli tullut joku tilapäinen mielenhäiriö, mutta kuinka väärässä olinkaan!
Pitkän ja raskaan oikeustaistelun päätteeksi vahvistui päätös, jonka mukaan lasten huoltajuus jäi psyykkisesti epävakaalle äidille. Mulle myönnettiin vain oikeus valvottuihin tapaamisiin kerran kuussa, ja missä syy? Oikeuden mukaan isän miestissit vaarantaa lasten psyykkisen kehityksen, joten lapsia tulee suojella tiedolta kaikin mahdollisin keinoin.
Oikeus ei antanut armoa, vaikka miestissini oli epäsuora seuraus vaimoni sairaudesta. Kun perhe ja työ oli vienyt kaiken aikani, mulle ei ollut jäänyt aikaa laittaa itselleni kunnon ruokaa vaan olin joutunut syömään soijanakkeja. Olin antanut perheelle kaikkeni, jopa terveyteni, mutta musta tehtiin sankari-isän sijaan halveksittu hylkiö.
Enää en tee muuta kuin istun kotona ja itken yksinäisyyttäni. 3 viikon päästä saan taas tavata rakkaat lapseni, mutta silloinkin valvoja kyttää että pidän paksua toppatakkia visusti tissieni päällä. En saa edes ottaa lapsia syliini, koska muuten he voisivat tuntea tissini takin läpi. Voiko tätä isän tuskaa sanoin kuvata?
3 vuotta myöhemmin me oltiin onnemme kukkuloilla, kun vaimo synnytti kaksospojat. Vaimo sairastui kuitenkin poikkeuksellisen vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vaikeaa masennusta kesti yli vuoden. Sinä aikana vaimo kävi päiväsairaalassa, eikä kotona ollessaan tehnyt muuta kuin istunut nojatuolissa ja katsonut telkkaria. Minä ja lapset oltiin hänelle täysin yhdentekeviä.
Koko sen reilun vuoden ajan hoidin kotia ja lapsia ihan yksin. Elämä kahden koliikkivauvan ja yhden uhmaikäisen kanssa on tosi rankkaa! Kaiken lisäksi jouduin paiskimaan reilusti ylitöitä saadakseni perheen talouden pysymään kasassa. Mulle ei jäänyt omaa aikaa lainkaan, vaan jouduin luopumaan kaikista harrastuksista, kavereiden ja sukulaisten tapaamisista ym. kokonaan. Välillä omakin jaksamiseni meinasi loppua, mutta rakkaus lapsiin ja vaimoon antoi mulle voimia ylittää itseni moneen kertaan.
Lopulta vaimolle päätettiin kokeilla sähköhoitoa, kun lääkkeistä ja terapiasta ei ollut riittävää apua. Sähkö toimi hyvin ja vaimon tila koheni silmissä. Iloni vaihtui kuitenkin pian epätoivoon, kun hakiessani lapsia päiväkodista tarhatäti kertoi, että vaimoni oli jo hakenut pojat. Kotiin mennessäni pelkoni paljastui aiheelliseksi: Tyhjän talon pöydällä oli lappu, jossa vaimo kertoi hakevansa eroa ja vieneensä pojat mennessään. Se kaikki oli tullut mulle täytenä yllätyksenä.
Tein heti ilmoituksen poliisille, lastensuojeluviranomaisille ja psykiatriseen sairaalaan. Olin varma siitä, että saisin pojat takaisin jos he vaan olisivat vielä elossa. Vaimonihan oli vain viikkoa aiemmin ollut täysin välinpitämätön lapsia kohtaan. Luulin että hänelle oli tullut joku tilapäinen mielenhäiriö, mutta kuinka väärässä olinkaan!
Pitkän ja raskaan oikeustaistelun päätteeksi vahvistui päätös, jonka mukaan lasten huoltajuus jäi psyykkisesti epävakaalle äidille. Mulle myönnettiin vain oikeus valvottuihin tapaamisiin kerran kuussa, ja missä syy? Oikeuden mukaan isän miestissit vaarantaa lasten psyykkisen kehityksen, joten lapsia tulee suojella tiedolta kaikin mahdollisin keinoin.
Oikeus ei antanut armoa, vaikka miestissini oli epäsuora seuraus vaimoni sairaudesta. Kun perhe ja työ oli vienyt kaiken aikani, mulle ei ollut jäänyt aikaa laittaa itselleni kunnon ruokaa vaan olin joutunut syömään soijanakkeja. Olin antanut perheelle kaikkeni, jopa terveyteni, mutta musta tehtiin sankari-isän sijaan halveksittu hylkiö.
Enää en tee muuta kuin istun kotona ja itken yksinäisyyttäni. 3 viikon päästä saan taas tavata rakkaat lapseni, mutta silloinkin valvoja kyttää että pidän paksua toppatakkia visusti tissieni päällä. En saa edes ottaa lapsia syliini, koska muuten he voisivat tuntea tissini takin läpi. Voiko tätä isän tuskaa sanoin kuvata?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et ole enää niin terässä. Tyylistäsi huokui tuo, että sinulla on miestisseys sisimmässäni, sieluun tatuoitu riippakivi, niin kuin rinnassasakin.
Eikö sinun kannattaisi kertoa siitä toisesta ongelmastasi myös, kun et saa tarpeeksi mulkkua mistään?
Haista sinä vittu.
Ja aloittaja, älä välitä näistä vajakeista jotka ei osaa kuin vittuilla. He ovat luusereita ja idiootteja. Tsemppiä.
Hei, Halkoja, sinulta pitäisi halkaista kallo.
Eipä ihme jos vaimo on ollut masentunut. Hyvä että hän pääsi irti sairaasta suhteesta.
Haista vittu.
Haista sinä vittu.
Ja aloittaja, älä välitä näistä vajakeista jotka osaa kuin vittuilla. He ovat luusereita ja idiootteja. Tsemppiä.
Mitä vitun mielisairaita paskoja täällä oikein on? Onko ihan pakko vittuilla aloittajalle jolla on ennestään vaikeaa?
Aloittaja, akkasi oli selvästi mielenvikainen narsisti paska, eli tyypillinen suomihuora. Sääli lapsiasi, mutta nyt voit keskittyä omaan elämääsi, ja voit vaikka etsiä uuden muijan ulkomailta. Vain idiootti tai masokisti ottaa itselleen suomalaisen akan. Tsemppiä, äläkä välitä näistä sekakäyttäjä vittuilijoista. He ovat lapsena hyväksikäytettyjä vajakkeja.
Vai että soijanakeista kaikki johtuu... :D