Olen 20 vuotias ja viimeiset 5 vuotta alkoholistin tytär.
Usein kun puhutaan alkoholistin lapsista, otetaan esille vain ne jotka ovat joutuneet epäonnekseen kasvavamaan tällaisen sairauden keskellä, mutta entä me jotka olemme olleet tarpeeksi onnekkaita oppimaan tuntemaan terveen vanhemman ja saaneet sitten seurata kuinka viina vähitellen vie tuon tutun hahmon mennessään?
Itse olin 15 kun isäni alkoholin käyttö riistäytyi käsistä. Sama vuosi kun vanhempi veljeni valmistui ylioppilaaksi ja lähti armeijaan. Aluksi asiaa en edes kunnolla huomannut, ja vain ihmettelin miksi isä nukkui normaalia enemmän, oli tavallista äkäisempi ja iltaisin usein sekava tai yleisesti kummallinen. Kokonaiset kaksi vuotta siinä meni itselle valehdellessa ennen kuin tajusin mikä isää todellisuudessa vaivasi ja siinä vaiheessa oli jo rakkaaksi ihmiseksi naamioitunut kummajainen asettunut tyytyväisenä kodikseen.
Nyt opiskelen poissa kotoa ja vanhempiin olen pääasiassa yhteydessä äidin kautta. Isälle en viitsi soitella, kun koskaan ei tiedä missä kunnossa sieltä vastataan ja humalaisen kanssa puhuminen tuo vain pahan mielen. Hoitoon toki miestä ollaan yritetty saada, mutta koska Suomen laki ihanasti kieltää pakkohoidon ja kun toinen ei ongelmaansa myönnä ovat keinot hieman vähissä.
Mutta miten on laita muiden ihmisten kohdalla? Tokihan Suomen kokoisessa maassa ja näin alkoholisoituneessa kansassa on pakko olla muitakin joilla oli lasinen nuoruus kuten minulla ja sisaruksillani.
Usein kun puhutaan alkoholistin lapsista, otetaan esille vain ne jotka ovat joutuneet epäonnekseen kasvavamaan tällaisen sairauden keskellä, mutta entä me jotka olemme olleet tarpeeksi onnekkaita oppimaan tuntemaan terveen vanhemman ja saaneet sitten seurata kuinka viina vähitellen vie tuon tutun hahmon mennessään?
Itse olin 15 kun isäni alkoholin käyttö riistäytyi käsistä. Sama vuosi kun vanhempi veljeni valmistui ylioppilaaksi ja lähti armeijaan. Aluksi asiaa en edes kunnolla huomannut, ja vain ihmettelin miksi isä nukkui normaalia enemmän, oli tavallista äkäisempi ja iltaisin usein sekava tai yleisesti kummallinen. Kokonaiset kaksi vuotta siinä meni itselle valehdellessa ennen kuin tajusin mikä isää todellisuudessa vaivasi ja siinä vaiheessa oli jo rakkaaksi ihmiseksi naamioitunut kummajainen asettunut tyytyväisenä kodikseen.
Nyt opiskelen poissa kotoa ja vanhempiin olen pääasiassa yhteydessä äidin kautta. Isälle en viitsi soitella, kun koskaan ei tiedä missä kunnossa sieltä vastataan ja humalaisen kanssa puhuminen tuo vain pahan mielen. Hoitoon toki miestä ollaan yritetty saada, mutta koska Suomen laki ihanasti kieltää pakkohoidon ja kun toinen ei ongelmaansa myönnä ovat keinot hieman vähissä.
Mutta miten on laita muiden ihmisten kohdalla? Tokihan Suomen kokoisessa maassa ja näin alkoholisoituneessa kansassa on pakko olla muitakin joilla oli lasinen nuoruus kuten minulla ja sisaruksillani.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.