Millainen opillinen ymmärrys aikuisella pitää mielestäsi olla, jotta hän pelastuisi? Nyt en siis kysy, mikä on oikea oppi, vaan kysyn, onko mielestäsi olemassa minimivaatimus, jotta pelastuu. Jos joku ei sydämessään ole varma esimerkiksi Raamatun kaikkinaisesta pyhyydestä, "vain näin"-opin (=vanhurskauttamis- ja seurakuntaopin) ehdottomuudesta, neitseestäsyntymisen välttämättömyydestä, ylösnousemuksen 'ruumiillisuuden' merkityksellisyydestä, perhesuunnittelun synnillisyydestä ja monista muista asioista, mutta jos tuo ihminen haluaa olla Jumalan lapsi ja tuntee tarvitsevansa myös armoa, niin saako hän olla vai pitääkö hänet sitoa synteihinsä eli tuomita epäuskoiseksi?
(Selvyyden vuoksi: Oletetaan, että kyseinen henkilö elää muutoin ns. kunniallisesti. Oletetaan myös, ettei hän usko kyseisten oppien vastaoppeihinkaan: Esimerkiksi hän ei opeta, että Jeesus ei syntynyt neitseestä; hän vain toteaa että asia ei ole hänelle merkityksellinen ja että neitseestäsyntyminen tuntuu hänestä rehellisesti sanottuna tarpeettomalta. Hän ei myöskään opeta, että perhesuunnittelu ei kerta kaikkiaan voi missään tilanteessa olla Jumalan tahdon vastaista; hän vain toteaa, ettei voi olla varma sen synnillisyydestä yleensä ja että joissain tilanteissa, esimerkiksi Kiinassa, se tuntuisi päinvastoin oikealta ratkaisulta.)
(Selvyyden vuoksi: Oletetaan, että kyseinen henkilö elää muutoin ns. kunniallisesti. Oletetaan myös, ettei hän usko kyseisten oppien vastaoppeihinkaan: Esimerkiksi hän ei opeta, että Jeesus ei syntynyt neitseestä; hän vain toteaa että asia ei ole hänelle merkityksellinen ja että neitseestäsyntyminen tuntuu hänestä rehellisesti sanottuna tarpeettomalta. Hän ei myöskään opeta, että perhesuunnittelu ei kerta kaikkiaan voi missään tilanteessa olla Jumalan tahdon vastaista; hän vain toteaa, ettei voi olla varma sen synnillisyydestä yleensä ja että joissain tilanteissa, esimerkiksi Kiinassa, se tuntuisi päinvastoin oikealta ratkaisulta.)
Vastaukset 38
Vanhimmat
Tuollainen ei ole vl, joten ei pelastu!
Tuollainen ei ole vl, joten ei pelastu!
Tuollainen ei ole vl, joten ei pelastu!
Vaikka Mynde, lv-kaveri ja VL2004 jo antoivatkin raittiin ja yksimielisen ;-) vastauksen, toivoisin laveampaa palautetta vl:iltä. Kysymys on minulle tärkeä. Miten te sydämessänne tunnette tämän asian, edes likimääräisesti? Mitä ajatuksia asia herättää? Ymmärrättekö kysymyksen tärkeyden? Tarkoitan erityisesti teitä, jotka tällä palstalla kiivailette oikeana pitämänne opin puolesta. Oletteko sitä mieltä, että kaikkien uskovaisten pitää olla samaa mieltä kuin te olette tai muuten he ovat jo eksyneet?
Entä te muut, ei-vl:t? Missä teidän mielestänne menee raja, jonka jälkeen ihmistä ei voi pitää uskovaisena, vaikka hän kaipaa Jumalan armoa?
Sitä samaa!
Usko syntien anteeksisaamiseen riittää
minusta ihminen saa vaikuttaa ihmisten silmissä vaikka kuinka paskalta, epäonnistuneelta, ei-katuvaisen oloiselta, yrmeältä, sanattomalta, huonosti opillisuuttaan formuloivalta, mutta jos itse sydämessään tuntee syntisyytensä ja katuu syntejään ja haluaa anteeksi, riittää. Jos ihmiset eivät ymmärrä siunata, niin Jumala kyllä näkee ja antaa anteeksi.
Minä en usko juurikaan ulkosiin merkkeihin ja niiden merkkeihin ja niiden indikaattoriarvoon. Ne ovat minusta melkein pelottavia. Niiden lukemisessa tarvitsee saman kulttuuritaustan, saman tyyppiset kokemukset ja samantyyppisen kasvatuksen ja mitähän vielä muuta.
Luulenpa, ettet ole ainoa, joka ei ole varma mm. näistä asioista. Itse olen epäillyt monia asioita ja kaivannut rauhallista keskustelua uskon perus/ydinasioista. Joskus olen yrittänyt jutella mieltä vaivaavista asioista ystävien kanssa, mutta keskustelu on jäänyt lähinnä ihmettelyksi. Silti olen kokenut,että saan olla Jumalan lapsi. Ilman evankelimia ja armoa en voisi olla onnellinen/vapaa eikä minulla olisi mahdollisuuksia edes ns. kunnialliseen elämään.
Minimivaatimus, jota kysyit, on mielestäni se, että uskoo. Kuinka paljon sitten saa epäillä/ihmetellä näitä opillisia kysymyksiä? Mille asioille "voi nostaa hattua" ja ohittaa ne merkityksettöminä? Tärkeitä kysymyksiä. Uskomisen perusolemukseen kuuluu epäileminen. Se ei ole uskon vastakohta. Jotta epäilykset eivät kalvaisi ja veisi uskomisen voimaa, niistäkin pitäisi voida keskustella ilman pelkoa. Sanotaan, että Jumalan valtakunta on vioilla ja virheillä peitetty. Mikseivät tähän yhteyteen kuuluisi myös ne, jotka eivät kaikkea ymmärrä?
Jatkan keskustelua sanaparista "usko ja epäilykset".
Mitä ovat epäilykset ja mitä on usko? Minusta näyttää, että meillä vl:ssä kutsutaan joskus 'uskoksi' sitä virallista oppia, jota ei julkisesti voi kyseenalaistaa, ja 'epäilyksiksi' sitä, mitä ihmiset oikeasti sydämessään tuntevat. Siis epäilykset ovat joskus ikään kuin leima, jonka turvin voi tuoda sydämensä tunnot esiin joutumatta tuomituksi. Joissain tapauksissa tietysti virallisesta totuudesta poikkeavat ajatukset ovatkin epäilyksiä. Mutta luulisin, että joskus ne ovat juuri sitä, mihin ihminen oikeasti uskoo. Siis esimerkiksi ihminen voi oikeasti sydämessään kokea, ettei hän tiedä pelastaako Jumala kenties jollakin muullakin tavalla. Silloin ei mielestäni ole rehellistä kutsua tuota ajatusta epäilykseksi. Tuolla ihmisellä sen sijaan voi joskus herätä epäilys siitä, onko hänellä oikeutta olla Jumalan lapsi; sanovathan tiukkaa puhdasoppisuutta kannattavat vl:t hänen seurakuntaoppiaan hempeäksi, ja hänessä lienee siis hempeä henki eikä hän voi olla uskovainen.
"Joissain tapauksissa tietysti virallisesta totuudesta poikkeavat ajatukset ovatkin epäilyksiä. Mutta luulisin, että joskus ne ovat juuri sitä, mihin ihminen oikeasti uskoo. "
Voi että kun on samoja ajatuksia kuin minulla.
Hauska vastaus.
"Meillä vl-liikkeessä", "vl:nä" (ei sanatarkkoja lainauksia) jne...kuulostaa hyvinkin ristiriitaiselta kysymyksiisi nähden. Noin syvälle meneviä pohdintoja "vl-liikkeen sisältä", mutta "ei ymmärrystä". Tyhmä et ole, mutta et näköjään myöskään Jumalan armolapsi. En sano tätä pelkästään tämän avauksesi perusteella.
älähti.
Meinaako joku vl ryhtyä ajattelemaan omilla aivoilla asioita? Sehän on ennenkuulumatonta. Tähän pitää Oulun tarttua nopeasti ja kovalla kädellä.
Et oikeastaan vastannut kysymykseeni; et kertonut, millainen opillinen ymmärrys mielestäsi pitää olla. Sanoit vain tietäväsi, että minä en ole Jumalan lapsi, etkä perustellut tietoasi.
>>
Noin syvälle meneviä pohdintoja "vl-liikkeen sisältä", mutta "ei ymmärrystä". Tyhmä et ole, mutta et näköjään myöskään Jumalan armolapsi.
>>
Olen kuullut ettei vl-liikkeessä saa kyseenalaistaa tai arvostella johtajien / saarnaajien saarnoja, mutta se että pelkkien kysymysten perusteella tuomitaan, niin oli kyllä taasen huonoa mainosta vl-liikkeelle:(
Minusta avaus oli todella hyvä ja itsekin haluaisin saada vastauksen kysymykseen. Kovasti toitotetaan ettei voi olla kahta pelastavaa oppia, muttei kyetä kertomaan mitkä ovat opilliset rajat, joissa pelastava usko kulkee ja jonka ulkopuolella ei ole pelastusta...
Oheinen kommentti vastaa tyypillistä tilannetta jossain vl-keskustelutilaisuudessa, missä joku henkilö esittää liian kiusallisen kysymyksen. Puheenjohtaja saattaa jopa keskeyttää puheenvuoron tahi sanoa ainakin heti puheenvuoron perään:
"No menehän sinäkin Matti vaan kaikessa rauhassa kotiin. Usko vaan syntisi anteeksi. Ei näitä asioita kannata liikaa miettiä."
Ja kokous siirtyy normaaliin päiväjärjestykseen: "Kyllä, kyllä, kyllä..."
Tätä kommenttia odotinkin. Et kuitenkaan huomaa, mihin puutuin, missä ovat sinun aivosi? Keskustelu olkoon puolestani täysin vapaa. Sallinet sen minullekin? Kerrotko myös, mitä tekemistä Oululla/SRK:lla on tämän kanssa?
Kysyä saa aina, kun on kysyttävää ja huonoa saarnamiestä saa myös moittia. Älä käännä tätä vastausta palvelemaan muita väittämiä, vaan lue se niinkuin vastaaja on tarkoittanut. Mehem on toimintansa perusteella hengellinen desantti, siitähän tässä on kysymys. Hyvä että joku antaa hänelle hiukan nenillekin.
"Mehem on toimintansa perusteella hengellinen desantti, siitähän tässä on kysymys. Hyvä että joku antaa hänelle hiukan nenillekin."
Rumasti sanottu. Miten kehtaat? Olenko loukannut sinua jotenkin?
Päätin kuitenkin tarttua asiaan asiana. Tuo desantti-kielikuvasi nimittäin antaa johtolangan, jonka avulla voisin ehkä ymmärtää sinua. Sinä siis näet, että me vl:t olemme sodassa jotakin vihollista vastaan, ja sinun mielestäsi minä toimin vihollisen hyväksi omien linjojen takana. Ketä vastaan olemme mielestäsi sodassa? Mikä minun toiminnassani on sellaista, että se vaikeuttaa taistelua tuota vihollista vastaan?
Uskon, että sinusta todella tuntuu siltä, että olen jonkinlainen haitantekijä. Mutta entä jos olet käsittänyt minut väärin? Entä jos onkin olemassa toinen rintama sen lisäksi jonka sinä näet ja jos olenkin taistelemassa sillä toisella rintamalla vihollista vastaan? Sinusta kuulostaa, että räjäyttelen jotakin linjojen takana, ja niin teenkin, mutta kun siellä on se toinen rintama.
"Olet kiero kuin liero"
"Sinä olet täysin pimeä"
"Et ole koskaan ollutkaan uskovainen"
"Oletpa sinä mitätön mies"
---
"Mehem on toimintansa perusteella hengellinen desantti, siitähän tässä on kysymys."
"vain me" taisteluvälineitä.
Jumalan armolapsi on onnellinen. Hänellä on lapsen oikeus istua valmiiksi katetun pöydän ääreen aterialle ja saada sielun tarvitema ravinto ilman minkäänlaisia pohdintoja ja analyyseja. Helppoa ja kätevää. Vapautuu aikaa ja energiaa muuhun: arjen elämiseen, kilvoitteluun elintasosta (selviytymisestä), itsensä kaikkinaiseen kehittämiseen ja viihdyttämiseen niissä raameissa, jotka kulloinkin vallitsevat. Nämä raamit voi nielaista samalla aterialla sen kummemmin ajattelematta, että kysymys on todellakin ytimestä ja raameista.
Kaikilla ei ole älyllistä kapasiteettia tai, no sanotaan tarvetta, syvempiin opillisiin tai käytännefilosofisiin kysymyksiin. Mutta uskomattomalla tavalla uskovaisten intuitio loikkaa monissa - erityisesti opillisissa - asioissa kaiken formuloinnin yli, ja päätyy vastauksiin, jotka tyynnyttävät mielen.
Uskon ydin on ollut olemassa aina. Opin ydinkohdat ovat kirkastuneet ja tiivistyneet kohdalleen vuosisatoja sitten. Eivät itsestään, vaan uskonnollisia asioita syvällisesti miettineiden ihmisten työn seurauksena. Ihmisten, joiden keskeisin elämäntehtävä oli keskittyä ja hiljentyä opillisten probleemojen pariin, keskustella niistä ja lopulta sopia lauseista, joihin oppi kiteytyy. Tulkinta ja esim vl:n oppi käytänteistä on asia erikseen.
Jossakin kohtaa tässä ketjussa kirjoitettiin, että kuollut ei kysele. Entäpä, jos vl:n keskuudessa ei kukaan kysele? Tai kysellään pelkästään, että onko varainhankinta aikataulussa?
mehem: mikä on mielestäsi kysymysten ja oikeiden vastausten suhde ;)
"Jumalan armolapsi on onnellinen. Hänellä on lapsen oikeus istua valmiiksi katetun pöydän ääreen aterialle ja saada sielun tarvitema ravinto ilman minkäänlaisia pohdintoja ja analyyseja."
Tätä toivoisin itsellenikin. Melkein tulee itku. Mutta jos näin on, miksi sitten jotkut sanovat, että pitää uskoa sitä ja pitää uskoa tätä? Jos pitää uskoa jotakin, silloinhan on pakko pohtia ja analysoida.
"mikä on mielestäsi kysymysten ja oikeiden vastausten suhde"
Kysymysteni tarkoituksena on saada ihmiset panemaan käsi sydämelle ja kysymään, kuinka syvästi, varmasti ja merkityksellisesti he todella uskovat kanonisoituihin oppeihin (olivatpa ne peräisin monen tuhannen vuoden takaa tai SRK:n viimeisimmästä kannanotosta). Uskon, että jos he sen tekisivät, useimpien vastaus olisi, että ei kovin syvästi, varmasti eikä merkityksellisesti. Jostain syystä ihmiset siitä huolimatta sietävät sitä, että noita kanonisoituja oppeja toistetaan julkisuudessa ikään kuin meidän kaikkien usko niihin olisi syvää, varmaa ja merkityksellistä; tai siltä minusta ainakin kuulostaa! Toivoisin, että tilaa olisi niillekin ihmisille, joiden olemassaolon tapa (=omatunto) ei salli varmankuuloista puhetta epävarmoiksi koetuista asioista, syvällisen kuuloista puhetta pinnallisesti koetuista asioista, ja merkityksellisen kuuloista puhetta vähämerkityksisiksi koetuista asioista, tai hyväksyvää puhetta vääriltä tuntuvista asioista.
Nyt joku kysyy: Miksi et sitten ohita niitä ilman pohdintoja ja analyyseja? Kuka sinua vaatii? Minulla on tähän objektiivinen syy: 70-luvun tapahtumat. 70-luvulla ihmisiä luullakseni erotettiin tai ainakin ahdistettiin opillisen epävarmuuden takia; minutkin olisi varmaan erotettu, jos olisin silloin ollut aikuinen ja tuonut tuntoni julki. Jotta voisin olla vapaasti, minun on voitava julkisesti irtisanoutua 70-luvun mallista ja niistä tuloksista joihin se johti. Meidän liikkeemmehän ei ole sitä liikkeenä tehnyt; ylilyöntien myöntäminen ei vielä paljon merkitse. Joudun taas käyttämään rankkaa vertausta: Jos vain nauttisin armolapsen osastani, tuntisin olevani kuin ne ihmiset, jotka totalitaarisessa valtiossa hiljaa suostuvat siihen, että valtio toimii epäeettisesti. Pitää muistaa, että maailma on petollinen: Nähtävästi pahimmatkin kiduttajat voivat olla omalle perheelleen helliä vanhempia. En halua olla sellaisen valtakunnan armolapsi, joka kiduttaa minua tai joitakuita toisia. Mielestäni olemme myös eläneet vuosikymmeniä pelon ilmapiirissä; haluan ulos siitä. Haluan tietää, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen vai ei. Tällä hetkellä en tiedä sitä; sen näkee hyvin siitä palautteesta, jonka sain tähän keskusteluun.
Minimivaatimus kuulosti hauskalta. Se taitaa olla jonkin muun tieteenhaaran sanastoa.
Ei kristinuskossa ole opillisia minimivaatimuksia. Perustelen sillä, että Jumala loi kaikki ihmiset taivaskelpoisiksi. Voimme todeta, että ihmisiä on monenlaisella ymmärryksellä. Joillekin annetaan enemmän, joillekin vähemmän, kullekin tarpeen mukaan.
Jumalan armo kuuluu pienimmälle aivan samalla mitalla kuin suurimmallekin, joka vain uskoo.
Meillä ihmisillä on omat mittarit, joita luemme tarkasti, mutta Jumala ei niistä perusta.
Kysellä kannattaa, ja joku voi vastatakin, jos on ymmärrystä. Olen samaa mieltä, kun ketjussa ylempänä mainittiin, etä jossain vaiheessa täytyy aina nostaa hattua. Mutta kysellä saa. Kuolleet eivät nimittäin kysele.
Kiitos palautteesta sulle (ja samoin aiemmalle kirjoittajalle, johon viittasit). Tuli ihan mukava olo kirjoituksestasi. Osaatko muuten sanoa, miksi jotkut eivät tunnu edes ymmärtävän kysymyksen luonnetta?
Muutama sana hatun nostamisesta. En oletakaan (enkä toivo), että kysymykseeni olisi olemassa lopullinen ja täsmällinen vastaus. Toivon, että jokainen, joka haluaa, saisi olla Jumalan lapsi ilman kielelliseen muotoon puettuja uskomisvaatimuksia (eli ilman järkeilyä!) sekä ilman symbolienkumartamisvaatimusta (eli ilman että epäaidosti joutuu julistamaan oppeja, jotka tuntuvat merkityksettömiltä tai kyseenalaisilta).
Tuli tässä mieleen se, mitä hebrealaiskirje sanoo uskosta: "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä" (Hepr 11:2). (Biblia: "Mutta usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan, ja ei näkymättömistä epäile."). Ainakin tässä kohdassa usko liitty toivoon: Jotta voisi uskoa johonkin asiaan (tässä mielessä), sitä pitää myös toivoa.
Hattua nostan kyllä, sillä voihan jollain opilla olla merkitystä, vaikken minä tai joku muu sitä ymmärräkään.
Mihin toivosi perustuu? Olet ilmaissut halusi olla Jumalan lapsi ja ymmärsin myös niin, että vl-joukossa haluaisit olla sitä vapaasti, vaikka jotkin opilliset kysymykset sotivat ymmärrystäsi vastaan. Ilmeisesti olet kuitenkin kokenut tässä joukossa "vanhurskautta, rauhaa ja iloa".
Mitä siis vielä toivot? Jos olet saanut kokea Jumalan rakkautta ja anteeksiantamusta, uskonut sen sydämessäsi eikö silloin ole samantekevää, vaikka kaikkea ei ymmärrä. Jos uskon saarna perustuu siihen, että Jumala on lähestynyt ihmisiä Pojassaan ja toimii edelleen Pyhän Hengen välityksellä eikö silloin toivosi perustu näihin asioihin, vaikka kaikki siihen liittyvä ei olisikaan selvää. Eikö silloin voi vain todeta, ettei ymmärrä, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista? (Esim. jos uskot, että Jeesus on Jumalan poika, vaikka järki tökkää neitseelliseen sikiämiseen...)
Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa.
Joka ottaa pois jotakin Raamatun profetian sanoista niin hänelle luetaan ne tuomiot, jotka Raamatussa on kirjoitettu.
Näin ajatukset noin vapaasti muisteltuna. Joku voi laittaa romppuraamatusta tarkat muodot copy-pastella.
Mikä siis mielestäsi on se Kristuksen oppi, josta ei saa harhailla? Ja millä tavalla, millä varmuusasteella, tuo oppi pitää mielestäsi sydämessään tuntea oikeaksi? Näitä yritin kysyä. Mahdoitko ymmärtää kysymyksen kipeyttä?
Kysyn, koska olen lapsesta asti vl:ssa tottunut ajattelemaan, että näistä asioista pitää olla selvä kanta ja että se pitää myös sydämessään uskoa. Olen kauhistunut, koska olen tajunnut, että en voi aidosti olla varma monienkaan oppien tarpeellisuudesta tai aina oikeellisuudestakaan, enkä varsinkaan olla tuomitsemassa ihmisiä seurakunnasta erotettaviksi niiden perusteella.
Luulen, että moni niistäkin, jotka tällä palstalla nyt esiintyvät puhdasoppisuuden puolustajina, eivät sydämessään ole niin varmoja. Heille monet opit ovat jossain määrin uskon symboleja, kun taas esimerkiksi tämän keskustelun avauksessa tarkastelen niitä sydämen uskon kannalta. Toivoisin, että saisin esimerkiksi sulta edes kuittauksen, ymmärsitkö että sydämen uskon ja virallisen opin suhde on mulle omantunnonkysymys; en voi hyvällä omallatunnolla sanoa mistään asiasta, että näin se varmaan on vaikka minä en edes tiedä mitä väliä koko asialla on.
kertoo erittäin selkeästi oikean opin. Jos uskot sen viimeistä piirtoa myöten, olet oikeassa opissa. Siis ensimmäisen ja toisen uskonkappaleen lisäksi uskot vielä kolmannenkin.
"Ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, syntien anteeksi antamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän"
Syntien anteeksi antamisen tulee tapahtua Raamatun opetuksen mukaan. Eli Pyhän Hengen lahjan saanut ihminen julistaa synninpäästön toiselle ihmiselle. Tässä Pyhässä Hengessä on läsnä Jumala ja Jeesus Kristus. Raamatussa (uudessa ja vanhassa testamentissa) on kilometrikaupalla esimerkkejä, kuinka synnit on saatu anteeksi ennen ja saadaan vielä tänäkin päivänä. Pyhää Henkeä ja sen työtä ei pidä sotkea syntiseen ihmiseen. Ihmisen lihassa ja veressä Jumala ei vaikuta vaan Taivaasta lahjoitetussa Pyhässä Hengessä. Pyhä henki tulee ihmisen sydämeen silloin, kun Jeesus on saanut puhdistaa sydämen synnistä. Jeesuksen sanojen mukaan, kun ihminen uudesti syntyy (keskustelu Nikodeemuksen kanssa). Uudestisyntymä tapahtuu yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden.
Toivon että alat esiintyä sellaisena kuin todella olet. Tähänastisella esiintymiselläsi olet ansainnut täysin hengellisen desantin nimen. Kun lakkaat tekeytymästä vanhoillislestadiolaiseksi kristityksi, saat myös parempia vastauksia. Jos jatkat näin, saat jatkossakin suurta halveksuntaa osaksesi.
yksittäistä vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen jäsentä.
olen huomannut että sinunlaisia ihmisiä oikeasti on.
he eivät pidä ihmisestä joka on uskossaan heikko ja sortuu syntiin. juuri tuollaisia neuvoja olen saanut itsekin. (en nyt ota kantaa siihen onko Mehem sortunut "syntiin", ainoastaan sinun asenteeseesi)
Anteeksi, en voinut välttää kiusausta lainata otsikkoa ensiksi vastaamaan ehtineiltä herrasmiehiltä. Hulppea keskustelu teillä siellä.
Sitten itse asiaan. Jotenkin tuntuisi, että Raamatun sanaan ja ilmoitukseen olisi hyvä uskoa. Totta kai tiedämme, että Vanha Testamentti on Lähi-idän paimentolaisheimojen suullista perinnettä ja Uusi Testamentti sisältää tapauksia, joita on merkitty muistiin kymmeniä (joiden tutkijoiden mielestä satoja) vuosia niiden sattumisen jälkeen. Kuitenkin kristinusko elää tai kuolee juuri mainitsemiesi asioiden mukana.
Mitä tarkoitat "Raamatun sanaan ja ilmoitukseen uskomisella"? Lisäksi, mitä asioita mielestäsi kuuluu niihin, jotka täytyy ehdottomasti uskoa lujasti, ei olla epävarma sydämessään niiden merkityksestä tai totuudesta?
Millainen opillinen ymmärrys aikuisella pitää mielestäsi olla, jotta hän pelastuisi? miltä pelastuisi??
Veikkaan, että kadotukselta.
Kiitos vastauksistanne.
Jään edelleen ihmettelemään, miksi kysymykseni luonne ei tule helposti ymmärretyksi. Mikä ihmisten kokemuksissa on niin erilaista, että yhteistä kieltä ei tahdo löytyä? Tässä loppukommentissa yritän selittää hieman lisää, vaikka selitys jää keskeneräiseksi ja epäselväksi.
Yhteistä sydämen kokemusta vaistoan siinä, että on tarve kokea vanhurskautta, rauhaa ja iloa, ja että sitä on monesti koettukin. Mutta kun tulee puhe oppeja ja elämäntapaa koskevasta 'totuudesta', vaistoan monien käsittelevän 'totuutta' semanttisena pelinä tai sosiaalisena pelinä ilman että se olisi kovin vahvasti kytkettynä 'totuudellisuuteen', aitouteen jne. Tämä johtaa hankaluuksiin: Pelin näkökulmasta voisin tietysti sanoa 'uskovani asioihin, joita en ymmärrä', mutta eettisesti se on kyseenalaista. Avauksessa esittämässäni ongelmassahan ei ole kyse siitä, etteikö joku (semanttisesti) ymmärtäisi jonkin oppilauseen sisältöä, vaan kyse on siitä, ettei kukaan ole kertonut lauseen käytännöllistä tarkoitusta tai että sen tarkoitus tuntuu jossakin suhteessa moraalittomalta.
Opillinen puhe on käytännössä usein ajan, paikan ja kulttuurin suhteen rajoittunutta. Kerron esimerkin: Keskustelin 15 vuotta sitten erään toisen uskovaisen kanssa sodankäynnin oikeutuksesta. Hän oli jotakuinkin sitä mieltä, että me uskovaiset "olemme tässä asiassa kuuliaisia esivallalle" (yleisesti hyväksytty fraasi sodankäyntiin liittyen ;-)). Kysyin häneltä, olisiko hän valmis hyökkäämään Ruotsiin, jos sellainen käsky tulisi huomenna. Häntä ajatus hymyilytti: Hän totesi, että eihän sellaista voi tapahtua. Sitten hän varovaisesti myönsi, että sellainen hyökkäys ei varmaan olisi oikein. Minulle lause "olemme kuuliaisia esivallalle" on katastrofaalinen: Sehän tarkoittaisi, että suostuisimme sodassa luopumaan omantuntomme vapaudesta. Ymmärrän häntä nyt, tuon keskustelun jälkeen: Hänen mielestään eettisten kannanottojen julkilausumattomana perusoletuksena on erittäin rajattu ajallinen ja paikallinen asiayhteys. Minä taas olin tottunut ajattelemaan, että eettiset kannanotot pyrkivät olemaan yleispäteviä.
En tiedä, mikä on vl:n virallisen opetuksen asiayhteys nykyään, enkä tiedä, millaisella etiikalla ihmiset kannanottoihinsa suhtautuvat. Näin ollen en tiedä, mikä on kannanottojen, oppien jne tarkoitus ts. en tiedä, mitä ajattelua, tuntemista tai toimintaa niiden uskominen minulta edellyttäisi. Kun esimerkiksi joku vastasi minulle siihen malliin, että ainakin Raamattuun pitää uskoa, niin en todella tiedä, millainen ajattelun, tuntemisen ja toiminnan tila vastaisi sitä että uskoo Raamattuun. Minulle jää epäselväksi, miten voisin alkaa suorittaa tuota uskomista ja varmistua siitä, että se on myös onnistunut. Ja sitten lopulta: en usko, että Jumala on tarkoittanut asian tällaiseksi. Ei se näin voi olla. En usko, että muutkaan pohjimmiltaan uskovat moniakaan asioita kovin syvällisesti ja eettisesti. Eikä sellainen syvällisyys ole mielestäni tarpeenkaan, kunhan pinnallisuus ei liittoudu itsevarmuuden kanssa. Tämän ääneen sanominen kuitenkin näköjään loukkaa tai tuntuu oudolta. En ymmärrä, miten tämä voi olla tällaista.
Toisaalta ymmärränkin, osittain. Luulen, että osa kiivaimmista tietäjistä on samanlaisia kuin itse olin aiemmin: Olin nielaissut kuuliaisuusvaatimuksen sellaisenaan, ja siitä oli tullut persoonallisuuteni osa tai jatke. Ja sitten lienee paljon teitä, joilla on niin vahva suojakuori minuutenne ympärillä, että ette varmaan edes tajua, mitä sokea kuuliaisuus voisi tarkoittaa. Teille on itsestäänselvää, että teillä on oikeus olla olemassa omana itsenänne ja että teillä on oikeus itseään suojellaksenne olla julkisesti kertomatta mitä asioista ajattelette. Tavallaan kadehdin teitä. Toisaalta toivoisin, että ymmärtäisitte millaista on olla suojaton lapsi tai teini-ikäinen yhteisössä, joka korostaa omantunnon kuuntelemista (esim. "puhu aina totta!") mutta jossa aikuiset eivät väärässä olemisen pelon tähden ole täysin totuudellisia. Sellainen oli joillekin meistä 70-luvun vl-yhteisö, ja sellaista on minun tuntumani mukaan vieläkin pinnan alla.
70-luvun tapahtumat ovat minulle objektiivinen todiste siitä, että avauksessa esittämäni ongelma on tärkeä. 70-luvulla oli vallalla henki, jossa ihmisiltä vaaditiin ymmärrystä; niin ainakin minä teini-ikäisen aivoillani käsitin.
Olen kokenut monet tämän keskustelun palautteet rohkaiseviksi, vaikkei niissä olisikaan ymmärretty kysymykseni luonnetta. Mutta toisaalta jotkut vl:t ovat valmiita vetämään minua nenille; se muuten aiheuttaa samanlaisen tunnereaktion kuin jos joku uhkaisi vetää kadulla oikeasti turpaan. Olen kuitenkin oppinut elämässä sen verran, etten aio suostua peloteltavaksi. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa voin puhua ja jotka rohkaisevat. Mutta en voi olla täysin vapaa, ennen kuin voin olla pelkäämättä myös julkisuudessa. Ihmispelosta ei seuraa mitään hyvää.
Vielä lopuksi, yritän valottaa erästä asiaan liittyvää piirrettä. Otetaan esimerkiksi ylösnousemus. Jos sanotaan
"Sinun on uskottava ylösnousemukseen, tai muuten et pääse taivaaseen"
minulle tulee vastahankainen ja masentunut olo: Tässä käsketään minua 'uskomaan' eli käsketään minua jotenkin aivoillani tai sydämelläni suorittamaan tietynlaista pysyvää myönteistä asennoitumista tuohon väitteeseen nähden. Jos tämä vaatimus on Jumalalta, en voi koskaan olla varma, olenko Jumalan lapsi.
Mutta jos ei vaadita mitään, vaan ainoastaan lauletaan iloisella sävelmällä
"Lensi maahan enkeli
joutuisampi tuulta.
Suuren kiven vieritti
hän syrjään haudan suulta.
Kivelle hän istahti
puhui iloisesti:
Jeesus nousi haudasta
ja elää ikuisesti.",
niin tuohan kuulostaa niin mukavalta, että sen on melkein pakko olla totta; miten muuten se voisikaan olla?
Jälleen pohdiskelusi koskettivat minua kovin.
Osaat muotoilla hyvin ajatuksesi, mutta vielä sitäkin hätkähdyttävämpää on niiden koruton rehellisyys. Arvaan, että olet tehnyt sisimmässäsi pitkiä ja yksinäisiä retkiä.
Minäkin olen ollut joskus "kiivas tietäjä". Muistan erikoisen selvästi joitain kauan sitten käymiäni keskusteluja. Minua on etenkin viime aikoina ahdistanut huono omatunto noista kommenteistani. Otin mm. kerran vahvasti puolustaen kantaa noin kymmenen nuoren porukassa vl-kristillisyyden erästä elämäntapaa koskevaan raja-aitaan ja tuomitsin jyrkästi sitä rajaa silloin koetelleet uskovaiset. Minusta he teollaan olivat kieltäneet uskonsa. Piste.
Myöhemmin olen tajunnut, ettei asialla, jonka perusteella noinkin kroisin tuomion olin valmis lähimmäiselleni langettamaan ja sitä julistamaan, ole kyllä mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Ei mitään tekemistä noiden takana päin parjaamieni ihmisten kuolemattomien sielujen kanssa. Se oli Kristuksen sovitustyön halveeraamista, kaiken kaikkiaan sellaista, että olen hyvin murheellinen itseäni ajatellessani.
Mitä enemmän elämää olen elänyt, sitä selvemmin olen vakuuttunut siitä, että vl-kilpi on hutera suoja viimeisenä päivänä, mikäli sydän on ollut kova ja tuomitseva, armoton lähimmäiselle ja valmis vääryyksiin, mikäli kanssaihmisiä miellyttääkseen on puhuttu yhtä ja ajateltu toista, niin kuin vl-tulkinnat toisinaan käytännössä ovat miltei pakottaneet tekemään.
Elämä on lyhyt, iänkaikkisuus pitkä. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää olla niin rehellinen kuin osaa, yrittää etsiä totuutta ja pysyä siinä. Mikään kaksinaamainen peli ei tietenkään voi olla oikein, tällaisissa kysymyksissä sillä ei ole mitään arvoa.
Siksi minusta ei esim. voi alistua pitämään syntinä jotain, mikä tietenkään ei sitä missään määrin sinänsä ole ja toimimaan sen kanssa kuin synnin kanssa toimitaan. Se on väärin ja Jumalan sanan halpana pitämistä.
Sitä paitsi sellainen loitontaa synnin oikeasti vaarallisesta ja salakavalasta olemuksesta, sokeuttaa ja paaduttaa omantunnon.
Alkaa tuntua, että tekemällä näin ja noin on jotenkin oikeammin uskomassa kuin toiset. Että siltä pohjalta on varaa määritellä toinen uskossaan itseä kelvottomammaksi, sivuraiteelle hairahtaneeksi.
Se synnyttää "pinnallisuuden kanssa liittoutunutta itsevarmuutta". Joistakin tämänkin ketjun kommenteista huomaa, että kovin korkealle ei rehellisyyttä noteerata, silloin kun se on ristiriidassa yhteisöllisesti sovittujen normien kanssa. Ihan kuin joksikin tekeytyminen olisi jokin hyve?
Ja lopuksi, en minä voi varmalla äänellä sanoa että uskoisin. En oikeastaan tosiasiallisesti voi sanoa uskovani mihinkään muuhun, kuin mitä omin silmin näen ja mikä voidaan oikeaksi todistaa.
En voi oikein sanoa uskovani Jumalaankaan, "uskoa" on niin voimakas sana että tunnen liioittelevani sellaista väittäessäni. Mutta voin sanoa omaavani vahvan toivon, että kaikki ei loppuisi tämän kiihkeän ja rujon, vajavaisen elämän päättymiseen. Että olisi lohdullinen näkymä kuoleman rajan tuolle puolen.
Siinä kaikki mihin omalta puoleltani pystyn. Enkä voi muuta kuin toivoa, että se riittäisi.
Sen toivon tähden haluan etsiä lohtua ja turvaa kristillisen evankeliumin sanomasta, muutakaan en voi.
Luin noita kirjoituksiasi. Eikö se uskominen jeesuksen pelastustyöhön riitä? En minä ainakaan jaksa uskoa noita vanhan testamentin tarinoita moniakaan. Minusta jumala vaikuttaa siellä olevan niin epäoikeudenmukainen ja sotaisa että ei oikein tämä usko ainakaan kestä. Jos minä uskoisin vanhan testamentin jumalaan joutuisin hyväksymään monet epäoikeudemukaisuudet, mm. naisten törkeän kohtelun. Minulle vaikeinta on uskoa epäoikeudenmukaiseen ja muita kansoja alistavaan jumalaan. Minä tulen väkisinkin vihaiseksi kun luen joiltakin kohdin vanhaa testamenttia. Onhan siellä onneksi paljon hyvääkin.
Olen ajatellut että jos tämä usko ei riitä, niin ei sitten, kohtuuttomia minusta jumala sitten vaatiikin. Enempään en pysty. Sen vähäsenkin mitä uskon, toisinaan melkein menetän kokonaan hirmuisilla epäilyillä. Jos jumalalla on valta, olisi sitten vaikka luonut minulle herkemmän ja taipuisamman mielen.