Moi!
Oon jo monta vuotta miettiny että mikä mussa on vikana. En tunne surua tai empatiaa, vähän sympatiaa. Jos joku itkee niin menen auttamaan koska se on mielestäni oikein. Mulle on aina ollut tosi tärkeää että jos autan ystäviäni, auttavat he samalla tavoin takaisin-en häviä mitään ja jos koen antaneeni edes vähän enemmän kuin toinen, loukkaannun heti. Toiselta vanhemmistani olen jatkuvasti vaatimassa rahaa vaikken mitään sen eteen ole pahemmin tehnyt ja kun hän koittaa jeesata tai patistaa mua tekemään jotain, vedän hirveät pultit- en osaa käsitellä sitä että jos olen tekemässä omia juttujani niin pitäisi tehdä muka jotain velvollisuus asioita tai laittaa se arkinen tylsä elämä järjestykseen- oma pään sisäinen suuruusfantasia hajoaa.
Mulle on huudettu tosi paljon lapsena sekä arvosteltu kaikkea mitä teen. Jos en oo osannut jotain niin on huudettu ihan täysillä, jos mennyt hyvin niin oon saanut aina rahaa tai herkkuja. Olen jo pienenä elänyt eri rooleissa, aina ollut se valloittaja tai tärkein henkilö, tai kavereille se aurinkoinen päivänsäde. Menin väkisin leikkeihin mukaan ja jos muut ei suostunut muuttamaan leikkiä mun halujen mukaan niin vedin pultit :( Vanhemmiten helpotti mutta roolien vetäminen ja se "henkinen vampyyri"-elämä on jatkunut kokoajan. Olen itsekkin havahtunut siitä että pitää olla aina tosi näyttävät vaatteet(vanhemmat maksaneet), olen tosi tarkka ulkonäöstä ja katselen peiliin jatkuvasti. Kun lähen ulos, olen aina se cool kuningas tai superpelottava maailman valloittaja- se jumalolento. Välillä havahdun että miksi haluan muiden kunnioittavan mua, vaikka sitten pelon sekaisesti ja mistä tää mun suuruuden hullus tulee.
Himassa sama juttu. Kun teen jotain, ihan mitä vaan niin vaikka oon yksin, ajattelen jonkun aina kattelevan että "ai että kun se on taitava ja ihana". Käytän tähän ison osan päivästäni. Kavereille on tosi mukava-kunhan saan samanlaista kohtelua takaisin päin, kun taas vanhempia kohtaan olen melko kylmä ja välinpitämätön vaikka tämä toinen vanhempi tekee kaikkensa mun ja muiden eteen ja on jo valmiiksi ihan hajalla- en vaan tunne silti mitään, koko kropassa vallitsee tyhjyys, pelko tai viha. Tiedän että musta vielä välitetään ja toivotaan että skarppaisin mutta.... en koe olevani läsnä, en osaa kiinnostua, päässä on vaan halu saada lisää ja lisää huomiota millä täyttää tyhjyys. Ja jos joku ei mee putkeen niin romahtaa ja räjähtää. Viimeaikona tullut oloja että joku oikeasti tuijottaa ja että mua vakoillaan ja kuunnellaan.
Oon aina ollut enemmän tai vähemmän ujo. Hirveintä on jos mikätahansa asia menee pieleen ja saan kritiikkiä- meen joko paniikkiin, turhaudun tai vanhempien läsnäollessa tulistun. Tää (vissiin onneksi etten oo romuttanu enempää porukkaa) vaikuttanut kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin, pitää olla aina joku suunniteltu jutunjuuri valmiina ettei kukaan näe etten keksi juteltavaa- ettei mua oikeasti osaa kiinnostaa mikään tai kukaan ja että oon oikeasti tyhjä.
Oon ihan täysin eksyksissä, järki huutaa ihan täysillä että IHMISET EI OO MITÄÄN KIERRÄTYSKAMAA JA SUN PITÄS OLLA AITO JA TUNTEVA ja että jos haluan ikinä elää oikeasti, satuttamatta muita, on tähän mun toimintaan ja ajatteluun tultava käänne. Oon pari kertaa miettinyt että jos vaan hyppäisi jostain mutta tiedän että mun toinen vanhemmista toivoo vielä että musta tulisi jotain joskus ja on näitä muutamia läheisiä ihmisiä jotkä välittää- tiedän että ois itsekäs temppu lähteä täältä niin. Mitä mä voin tehdä, voiko tästä parantua vai kuljenko ruttona kiusaamassa itseäni ja muita tuolla kadulla? Pitää varmaan tatuoida joku sydämetön hirviö otsaan ettei tää jatku.
Haluaisin että tää päättyis ja heräisin normaalina ihmisenä tietämättömänä tästä kaikesta, ilman pakonomaista onnistumisen ja ihailun ja huomion tarvetta(vaatimusta), ilman tätä kylmyyttä ja tyhjää oloa. Ilman näitä naamioita ja suojelumekanismeja. Haluaisin tuntea oikeasti mutta en osaa, osaan vaan imeä kaiken mehun ulos- tai sitten kerron ihmisille mitä he haluavat kuulla jotta olisi joku porukka joka täyttäisi vähän sisäistä tyhjyyttä. Haluaisin osata nauttia joululahjojen antamisesta sen sijaan että kiroan aina että "taas vaan sain näitä tyhjiä paketteja ja koitan löytää edullisimmat jokseenkin asialliseksi kelpuuttamani lahjat jotka ehkä kehtaa pistää pakettiin-haluaisin olla tunteva ihminen enkä menettämistä pelkäävä kone.
Ainoat tilanteet jolloin itken, ovat ne kun ollaan oltu reissussa parin vanhan ystävän kanssa ja kun on aika erota. Se jättämisen tunne on jotain ihan hirveän musertavaa, koen että jään täysin vaille mitään. Pienempänä itkin aina kun oli aika erota isovanhemmista- silloin mulla oli vielä jonkinlainen omatunto ja roolit eivät olleet niin paljoa läsnä.
Tällä hetkellä tuntuu kuin sisälläni olisi pelkkää kovaa sementtiä. En halua päteä tai elää vale-elämää enää tai satuttaa muita, mutten osaa laskea näitä muureja alas, lieneekö itsesuojeluvaisto, ettei jäisi mitään jäljelle.
Oon jo monta vuotta miettiny että mikä mussa on vikana. En tunne surua tai empatiaa, vähän sympatiaa. Jos joku itkee niin menen auttamaan koska se on mielestäni oikein. Mulle on aina ollut tosi tärkeää että jos autan ystäviäni, auttavat he samalla tavoin takaisin-en häviä mitään ja jos koen antaneeni edes vähän enemmän kuin toinen, loukkaannun heti. Toiselta vanhemmistani olen jatkuvasti vaatimassa rahaa vaikken mitään sen eteen ole pahemmin tehnyt ja kun hän koittaa jeesata tai patistaa mua tekemään jotain, vedän hirveät pultit- en osaa käsitellä sitä että jos olen tekemässä omia juttujani niin pitäisi tehdä muka jotain velvollisuus asioita tai laittaa se arkinen tylsä elämä järjestykseen- oma pään sisäinen suuruusfantasia hajoaa.
Mulle on huudettu tosi paljon lapsena sekä arvosteltu kaikkea mitä teen. Jos en oo osannut jotain niin on huudettu ihan täysillä, jos mennyt hyvin niin oon saanut aina rahaa tai herkkuja. Olen jo pienenä elänyt eri rooleissa, aina ollut se valloittaja tai tärkein henkilö, tai kavereille se aurinkoinen päivänsäde. Menin väkisin leikkeihin mukaan ja jos muut ei suostunut muuttamaan leikkiä mun halujen mukaan niin vedin pultit :( Vanhemmiten helpotti mutta roolien vetäminen ja se "henkinen vampyyri"-elämä on jatkunut kokoajan. Olen itsekkin havahtunut siitä että pitää olla aina tosi näyttävät vaatteet(vanhemmat maksaneet), olen tosi tarkka ulkonäöstä ja katselen peiliin jatkuvasti. Kun lähen ulos, olen aina se cool kuningas tai superpelottava maailman valloittaja- se jumalolento. Välillä havahdun että miksi haluan muiden kunnioittavan mua, vaikka sitten pelon sekaisesti ja mistä tää mun suuruuden hullus tulee.
Himassa sama juttu. Kun teen jotain, ihan mitä vaan niin vaikka oon yksin, ajattelen jonkun aina kattelevan että "ai että kun se on taitava ja ihana". Käytän tähän ison osan päivästäni. Kavereille on tosi mukava-kunhan saan samanlaista kohtelua takaisin päin, kun taas vanhempia kohtaan olen melko kylmä ja välinpitämätön vaikka tämä toinen vanhempi tekee kaikkensa mun ja muiden eteen ja on jo valmiiksi ihan hajalla- en vaan tunne silti mitään, koko kropassa vallitsee tyhjyys, pelko tai viha. Tiedän että musta vielä välitetään ja toivotaan että skarppaisin mutta.... en koe olevani läsnä, en osaa kiinnostua, päässä on vaan halu saada lisää ja lisää huomiota millä täyttää tyhjyys. Ja jos joku ei mee putkeen niin romahtaa ja räjähtää. Viimeaikona tullut oloja että joku oikeasti tuijottaa ja että mua vakoillaan ja kuunnellaan.
Oon aina ollut enemmän tai vähemmän ujo. Hirveintä on jos mikätahansa asia menee pieleen ja saan kritiikkiä- meen joko paniikkiin, turhaudun tai vanhempien läsnäollessa tulistun. Tää (vissiin onneksi etten oo romuttanu enempää porukkaa) vaikuttanut kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin, pitää olla aina joku suunniteltu jutunjuuri valmiina ettei kukaan näe etten keksi juteltavaa- ettei mua oikeasti osaa kiinnostaa mikään tai kukaan ja että oon oikeasti tyhjä.
Oon ihan täysin eksyksissä, järki huutaa ihan täysillä että IHMISET EI OO MITÄÄN KIERRÄTYSKAMAA JA SUN PITÄS OLLA AITO JA TUNTEVA ja että jos haluan ikinä elää oikeasti, satuttamatta muita, on tähän mun toimintaan ja ajatteluun tultava käänne. Oon pari kertaa miettinyt että jos vaan hyppäisi jostain mutta tiedän että mun toinen vanhemmista toivoo vielä että musta tulisi jotain joskus ja on näitä muutamia läheisiä ihmisiä jotkä välittää- tiedän että ois itsekäs temppu lähteä täältä niin. Mitä mä voin tehdä, voiko tästä parantua vai kuljenko ruttona kiusaamassa itseäni ja muita tuolla kadulla? Pitää varmaan tatuoida joku sydämetön hirviö otsaan ettei tää jatku.
Haluaisin että tää päättyis ja heräisin normaalina ihmisenä tietämättömänä tästä kaikesta, ilman pakonomaista onnistumisen ja ihailun ja huomion tarvetta(vaatimusta), ilman tätä kylmyyttä ja tyhjää oloa. Ilman näitä naamioita ja suojelumekanismeja. Haluaisin tuntea oikeasti mutta en osaa, osaan vaan imeä kaiken mehun ulos- tai sitten kerron ihmisille mitä he haluavat kuulla jotta olisi joku porukka joka täyttäisi vähän sisäistä tyhjyyttä. Haluaisin osata nauttia joululahjojen antamisesta sen sijaan että kiroan aina että "taas vaan sain näitä tyhjiä paketteja ja koitan löytää edullisimmat jokseenkin asialliseksi kelpuuttamani lahjat jotka ehkä kehtaa pistää pakettiin-haluaisin olla tunteva ihminen enkä menettämistä pelkäävä kone.
Ainoat tilanteet jolloin itken, ovat ne kun ollaan oltu reissussa parin vanhan ystävän kanssa ja kun on aika erota. Se jättämisen tunne on jotain ihan hirveän musertavaa, koen että jään täysin vaille mitään. Pienempänä itkin aina kun oli aika erota isovanhemmista- silloin mulla oli vielä jonkinlainen omatunto ja roolit eivät olleet niin paljoa läsnä.
Tällä hetkellä tuntuu kuin sisälläni olisi pelkkää kovaa sementtiä. En halua päteä tai elää vale-elämää enää tai satuttaa muita, mutten osaa laskea näitä muureja alas, lieneekö itsesuojeluvaisto, ettei jäisi mitään jäljelle.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Epäsosiaalinen personaalisuushäiriö.
Tuossa on nuoruuden vaivoja. Haluaisitko taantua vauvaksi, ettei tarvi ottaa vastuuta mistään ja syy on vain muissa. Vai
alatko aikuistua ja itsenäistyä.
Niin ja keksi elämään joku sisältö, työ, opiskelu tai vaikka liikuntaharrastukset, niin saat muuta ajateltavaa.
Itseä voi kannustaen kehua, mutta se ei tarkoita että pitäisi olla kamala muita kohtaan. Jokainen on ainutlaatuinen ja sitä pitää kunnioittaa itsessä ja muissa.
Ps. matkan jälkeinen blues on aivan normaalia.
Arkeakin pitää kuitenkin sietää.
Varo.
Herää.
Tajua.
Aikuistu.
Kanna vastuu.
Välitä muista.
Kiitos vastauksista!
Tossa tuli juuri noita mitä pohdin tosi paljon. Pitäisi osata kantaa sitä vastuuta ja aikuistua. Juuri tuo tietoisuus miten asiat pitäisi hoitaa ja kantaa oma moraalinen vastuu, saa mut ahdistumaan. Ja sitten tajuan etten tunne mitään noita tunteita mitä pitäisi tuntea- ja päässä herää ajatus että haluanko oikeasi tuntea omaa tuntoa ja kiinnostusta vai haenko tällä oikeasti vain lisää täytettä.
Tuntuu kuin olisin puu jonka juuret ovat rakentuneet jonkin ison elottoman lohkareen päälle-ei ole kytköksissä maahan, tunteisiin ollenkaan. Peilaan kaiken toimintani ihailemaltani henkilöiltä- mutta ei myöskään hetkauta jos joku ei tee niinkuin järjen moraali sanoo-ellen saa siitä jotain pätemisen aihetta. Täysin sieluton olo. Jos nämä henkilöt joita ihailen, tekevät jotain toisin tai masentuvat itse, loppuu mielenkiinto täysin.Kun havahdun hetkittäin tähän tyhjään oloon, tuntuu kuin koko kroppa kipristyisi kasaan ja menisin koomaan-näyttelyn, itserakkauden ja maskin takaa paljastuu kasa kuollutta lihaa.
Koen että ainut inhimillinen tunne mitä tunnen tällähetkellä on hämmennys- luulin olevani sydämellinen tyyppi jolle on vaan käynyt paljon pahoja asioita ja on sittemmin tehnyt niitä muillekkin ja jolla nykyään menee jo paremmin ja oppinut elämään-mutta ei . Ja kun huomaan että olen vaan oppinut omaksumaan uusia rooleja joilla kerätä enemmän täytettä ympäristöstä tarvitsematta itse kantaa omantunnon tai syyllisyyden taakkaa, valtaa mielen taas tyhjyys. Kaikki mitä olen muiden eteen tehnyt tai suostunut "itsestäni" antamaan, olen ensin lypsänyt vanhemmiltani tai muilta vetoamalla heidän omaantuntoonsa. En ole koskaan osannut muuta kuin kierrättää asioita tai ihmisiä.
Vaihdoin kerran nuoruudessani paikkakuntaa koska tapasin ihmisen ja tilanne ajautui omalta osaltani konfliktiin kun havaitsin ettei tämä suostu antamaan myöten-antamaan ihailua ja jatkuvaa hoivaa. Olin kehittänyt henkilöstä minu aihannoivan haavekuvan johon ihastuin ja joka sitten romahti. Kävin silloin myös vuoden terapiassa johon hakeuduin itse. Pohdin silloin jo näitä asioita mutten kyennyt hahmottamaan täyttä kuvaa ja vissiin koin hakevani terapiasta vain hetkellistä työkalua poistaa konfliktin aiheuttama tunne- että voisin jatkaa samaa kierrätystä. Olen aina pakoillut näitä tunneasioita. Pahimpia ovat tilanteet joissa koen itse joutuvani muuttamaan ajatusmallia- mitä ajatusmalleja minulla on jos ainut asia mitä osaan on sisäisen tyhjyyden täyttäminen.
On myös ihmisiä joita en kykene kierrättämään tai joita kohtaan tunnen jotenkin eritavalla. Heitä ajatellessa ahdistaa eniten. Todella mukavia ihmisiä jotka tekisivät ihan mitä vaan kaikkien muiden eteen. He ovat myös ainoita joita kohtaan tunnen jotain vaikka toimisivatkin eritavalla kuin haluan- vaikka tällöin oma minäni menee täysin sekaisin. Osaan konemaisesti tehdä asioita yhteisen hyvän vuoksi mutta koen sen todella kuormittavaksi. Vissiin nämä muutamat harvat ihmiset ovat onnistuneet istuttamaan jotain, en tiedä mitä, tähän kehoon jonka takia tämä sekasotku ja muiden kustannuksella energian itseeni pumppaaminen ei tunnu enää oikealta. En osaa tuntea mutta moraali tai jokin on alkanut pistää kampoihin. Välillä huomaan kotona huutavani ääneen että milloin tää loppuu ja miksi mä teen näin. Tuntuu kuin nämä huudot eivät tulisi "minusta" ollenkaan. Tai jostain tosi kaukaa, kuin jostain sivupersoonasta joka yrittää saada mua lopettamaan kiusaamisen.
Mikään ei ole täysin hyvä tai paha, mutta kuitenkin jompaankumpaan suuntaan.
Päätä että pyrit hyvää kohti, joka valinnassa. Paskimmat narsistit ei voi edes pohdiskella sellaista.
Kyse on myös epäonnistumisen sietämisestä.
Hyväksy ettet ole täydellinen, ei kukaan ole. Elämä ei ole täydellistä eikä pysyvä tila.
Vaikka et tuntisi kuten muut, voit järjellä päättää ettet tee pahaa muille.
Nyt pitää varoa sitä lipsumista takasin. Ja tän olon kanssa on aika hajottavaa elää. Kun ei tiedä mitä tuntee, miksi ja mitä pitäisi tuntea- ja mitä haluaisi ja haluaisiko kuitenkaan. Mutta nyt ainakin tietää sen ettei halua satuttaa muita, kai jokin askel sekin. Mulla on se paha taipumus että jos päätänkin tehdä jotain ,haluan että se on valmis heti. Ja tää vie varmasti aikaa ja kärsivällisyyttä.
Ja kyllä musta tuntuu että ne tunteet vois olla aika hyvä juttu. Kun osaisi kuunnella sitä ehjää sydäntä niin osaisi sitten ainakin tehdä niitä oikeita valintoja- ja voisi rakentaa sitä hyvää elämää. Tuntuu kuin pitäisi aloittaa ihan lapsen kengistä kaikki, ítseensä tutustuminen ja minän rakentaminen- ja tapella näiden konfliktien kanssa samalla. Terapian uudelleen aloittaminen voisi olla hyvä idea, tällä kertaa niin että kerron sille kaiken kaunistelematta ja suoraan. Riskinä sekin että teraputti sanoo taas että "olet nyt liian ankara itsellesi ja alan taas perustella niiden ulkopuolisten tekijöiden piikkiin.
Mutta kiitos ja hyvää sunnuntaita kaikille, koittakaa jaksaa tuolla loskan keskellä ja tsemppiä
Niin no varmaan aina sanotaan päinvastoin mitä itse sanoo. Jos ilmaisee pitävänsä itseään viattomana itsestä pitäisi etsiä vikaa, jos kovasti syyllistää itseään, sitten pitäisikin pitää itseään syyttömänä.
Onko tämä kaikki enää edes mitenkään uskottavaa.
Minusta alkaa tuntua ihan hölöhölö jutulle melkeen kaikki mitä ylipäätään puhutaan.
Ja tuokin, että ihmiset jakaa innoissaan mitään tarkistamatta jonkun bisneksekseen tehtailemia valeuutisia.
Olisiko muka oikeat uutiset ja valeuutiset yhtä totta ?
Ihme tosiaan, että suurelle joukolle ihmisiä se on ihan sama.
Jos omatunto ja tunteet heräisivät, pahantekijän elämä olisi valheessa.
Mutta jos tunnot heräisi ja olisi käyttäytynyt hyvin, silloinhan elämästä voisi tulla hyvää, elämisen arvoista. Siksi kannattaa valita hyvä.
Tosinasse tietysti pyyhkii per**ttä tällä, mutta eipä tule saamaan puhdasta sydäntä koska on valinnut tehdä väärin.
Kun sydän on täynnä vilppiä, se on saastunut lopullisesti.
No kun narsistin omatunto ei voi herätä, koska hän ei kestäisi menneisyyttään. Sellaisia ne ovat.
Ehkä joku isompi neurologinen tälli, uus aivovaurio, koomasta herääminen tms. ihme voisi muuttaa niitä, mutta vaikuttaa siltä ettei narsisteille edes koskaan tapahdu mitään onnettomuuksia, vaan liian usein kuulee että hyville ihmisille tapahtuu huonoja asioita.
No näinhän se menee tämä on tullut jo ihan testattua aikoinaan.
Jos vaikka pitää asioida jossain, niin narsisti saa samaan asiaan ystävällisemmän vastauksen kuin minä joka olen ollut todella vilpitön, tunnollinen ja kohtelias. Minä jos kysyn samaa asiaa, asia tehdään minulle puolet hankalammaksi niin että varmasti on tunnollisuuteni viimeiseen pikkuun asti hyödynnetty.
Masennus, epävakaa persoonallisuushäiriö? Sama se mikä diagnoosi. Ehkä et ole saanut olla oma itsesi virheinesi jos sinulle huudettiin liikaa lapsena? Siksi pelkäät olla jotain muuta kuin ihailtava, hyvä tai täydellinen? (Sori, kirjoitan sitten vähän kiireessä). Tyhjyyden tunne tulee käsittelemättömistä/tukahdutetuista tunteista, lue asiasta vaikka netistä, saattaisi ratkaista ongelmiasi. Se on kyllä vähän nykyajan henki plus suomalaisessa kulttuurissa ei tunteita ole ollut tapana näyttää, sitä tämä nuoriso nyt varmaan oireilee. Ja liikaa vaatimuksia. Yritä kuitenkin olla hyvä ihminen ja pyydä apua joltain luotettavalta ihmiseltä. Onko sulla sisaruksia?
Mulla on ihan sama olo kuin aloittajalla. Minussa ei ole sisällä "mitään". EN pysty antamaan toisille mitään itsestäni. Se on kauheata.
Moraalin käsittäminen ei edellytä tunteiden tuntemista. Pääasia että et vahingoita muita. Myös hyviksillä voi olla turta olo, stressin ym takia.
Ihmisyksilön arvo on siinä, miten hän kohtelee muita.