Ahdistustako?

Se on ahdistusta jos niin päätät, vaikkei se sitä tarvi olla. On ihan normaalia meille ihmisille. Turha miettiminen pois ja antaa mennä vaan.

Miksi käyttää sanaa "ahdistus" tälläisestä? Onko "ahdistus" jotenkin muotisana nykyisin?

Ahdistun kun ei ole sitä ja sitä kaupassa, ahdistun kun ei kulje useammin linja-autoja?

Voihan se olla vain että kyllästyt heidän samantapaisiin loruiluihin.
Tai että et vain tykkää niistä oppiaineista.

Säännöllisyys on sekä hyve että paha. Jotta yhteiskunta toimii, niin pitää olla säännöllisyyksiä. Mitä tulisi jos koulut olisi auki vain joinain viikkoina ja tunteja pidettäisiin milloin sattuu?

Voi opettaa itseään.
En ennen tykännyt astiapesusta enkä siivoamisesta.
Nykyisin on ihan kivaa.

Ottaa vaan itseään niskasta kiinni.

Ahdistuksessa on pitkälti kyse pitkäaikaisista pelko/jännitystiloista, joita ei olla purettu.

Tärinäterapia netistä kannattaa tsekata. Siitä saattaa olla iloa monelle, sillä se purkaa juuri näitä pelko/jännitystiloja tehokkaasti.

Täällä ilmoittautuu yksi joka asiasta ahdistuva yksilö. Työelämä on ollut minulle todella haasteellista. Nyt olen kuitenkin sinnittelyt samassa työssä vuoden päivät. Silti edelleen joka aamu jollain tapaa ahdistaa töihin meno. Pahimpina aamuina oksettaa ja joskus jopa oksennan. Pahimpia ovat ne aamut kun olen tehnyt jonkin virheen/mokan töissä. Virheilläni ei ole mitään suurempia seuraamuksia mutta olen mestari kehittelemään katastrofeja. Ja mun työ on sellainen että niitä virheitä tulee väkisin aina välillä. Mulla on lääkityksenä cibralex ja opamox tarvittaessa, jonka itseasiassa otan lähes joka arki aamu (15mg). Annostuksen olen saanu pidettyä samana, se vie ahdistuksesta sen pahimman huipun. Takana on 4 vuoden terapia jonka lopetin kun ei ollut enää mitää puhuttavaa. Diagnooseina on keskivaikea masennus sekä ahdistuneisuushäiriö.

Mun on myös vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Haluan pitää ns. uudet tuttavuudet etäisinä. Teen myös samoin kun sinä että pari kertaa voin käydä esim. juuri lenkillä tai leffassa ym. uuden tutun kanssa. Sitten alan sanoa etten nyt ehdi jne. Ei se toinen sitten montaa kertaa jaksa kysyä kun aina vastaus ei. Mä jotenkin häpeän omaa elämääni siis mun epäonnistumisia (kesken jääneitä opintoja, niitä useita työsuhteita joista olen irtisanoutunut ahdistuksen vuoksi ym.) En myöskään halua seurustella (rakastan sitä että mulla on ihan oma koti jossa ei mun lisäksi ole ketään) enkä halua lapsia. Näitä saa aina selitellä ja monikaan ei oikein tajua. Mulla on muutama ystävä jotka olen tuntenut jo niin monta vuotta ettei heille juurikaan tarvitse mitään selittää sillä he tietävät jo historiani.

Mä vihaan näitä kommentteja että ota ittees niskasta kiinni ja tuultapäin. Helpommin sanottu kuin tehty. Me joilla on ahdistuneisuushäiriö yleensä tunnemme jännityksen, pelon ym. paljon vahvempana ja lamaannuttavampana. Lisäksi moni sanoo että kaikki jännittää ja ahdistaa ja se kuuluu osana elämää, näin on, mutta kun sulla on ahdistuneisuushäiriö se jännitys ja ahdistus ei ole mitään pientä ja siedettävää vaan se on pahimmillaan täyttä helvettiä. Vertauksena vois ehkä mainita vaikka pahan ahtaanpaikankammon. Mieti tyyppiä joka menee erehdyksissä pienehköön hissiin parin muun tyypin kanssa ja hissi jää jostain syystä jumiin. Tämä ahtaanpaikan kammoinen saattaa mennä aivan paniikkiin, hyperventiloida ja ties mitä. Tai jos joku pelkää kuollakseen hämähäkkejä ja hyppää pöydälle pakokauhussa. Ahdistuneisuushäiriötä sairastavalla tulee nämä aivan samat tunnereaktiot ahdistavassa tilanteessa. Esim itselläni on sosiaalinen fobia minkä takia en voisi olla asiakaspalvelussa. Palvele siinä sitten asiakasta kun sulla toi tunne kun tuolla ahtaanpaikankammoisella tai tuolla jolla on araknofobia, on ihan helvetin hauskaa ja varsinkaan kun kukaan ei tajua mitä käyt läpi pääsi sisällä.