Moih! Voisko kaikki oikeat anorektikot kertoa normaali päivän eli miten liikut ja miten syöt? Kertokaa tarkasti! Kaikki vaan vastatkaa..pliis! Kiitti etukäteen!:) :)
GALLUP!
Sara
214730
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Haluat tietää? Siksikö, että voisit ottaa muista mallia vai?
Kerron kuitenkin kun pyydät.
Aamulla herään kello seitsemän, aeropikkaan huoneessani 45 min, sitten syön veteen tehtyä puuroa n.1.5dl, sen jälkeen menen pyörällä kouluun,(välillä kyllä talutan ja juoksen vieressä) Välitunnit jumppaan koulun vessassa. Lounaalla syön koulussa esim. 3 pinaattilettua tai yhden perunan ja kalapalan tai n.1dl laatikkoruokaa.Juon vettä 2 lasia.
Kun tulen koulusta lähden tunnin ja vartin juoksulenkille.
Kun tulen syön leivän kalkkunaleikkeen ja juon vettä 2 lasia.
Alkuillasta jumppaan puolituntia.
Illalla lähden runsaan tunnin juoksulenkille.
Iltapalaksi syön karjalanpiirakan ja juon teetä.
Alkuyöstä aeropikkaan vielä puolitoistatuntia.
Ja aamulla sama toistuu.
Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, mutta en voi lopettaa.
sulla riittää aikaa tuohon kaikkeen??
En paljon muuta teekkään, sen ajan kun huilaan, niin teen sit kouluhommii. Painan 21 kg ja olen 145 cm. Laihdutan kuitenki itteäni viälä.
hyvä jumala sä oot laiha=((
Elämä kateissa kirjassa, tyttö oli 158 cm pitkä ja ku joutu pakkohoitoon se paino 23,5 kg, ja lääkärit anto sille viikon elinaikaa. Se ei kuitenkaan kuollu.
mä oon nyt avohoidossa anoreksian takia. pääsin just sairaalasta. mulla on ravintosuunnitelma minkä mukaan mä syön aamupala 400 kcal,lounas 550kcal,välipala 300 kcal, päivällinen 550kcal, ja 2 iltapalaa molemmat 300 kcal. nyt oon normaaalipainossa tai siinä alarajoilla mutta silti mua tarkkaillan koko ajan. 53/ 166. liikun vähintään 3 tuntia päivässä. tanssin showtanssia, käyn juoksu tai reippaasti kävellen lenkllä, kävellen kouluun ja takas n.2.5 km ja sitte illalla lihaskuntotreeni päälle.
"se ei kuitenkaan kuollu". mä en tiedä onko se kuolema välttämättä se pahin asia joka anoreksiassa voi tapahtua. miettikää vähän millasessa kunnossa sen tytön kroppa mieli oli. miettikää miten siitä ikinä vois parantua kokonaan. anoreksia jättää aina jälkensä...
joo...anoreksiasta jää paljo sen jälkeen, kun siitä on "parantunut".henkisesti ja fyysisesti kroppa on aika sekasin.elämä ei koskaan palaa samaksi kuin ennen.se kaduttaa aina...miettii millasta oli se "huoleton" elämä sillon ennen...ja toivoo,ettei olis tarttenu langeta anoreksian pauloihin...
mietin just tota anoreksisten hurjaa liikunta määrää...toi urheilulista tuntu aika samalta, kun mulla, mut en melkeen syöny mitään, joten ei sitten ollu aina energiaa mihinkään...sit tartti aina välillä ahmii aika paljon, kun elimistö tartti energiaa.aamulla mä hölkkäsin sisäl eka tunnin, sit jos oli aikaa menin vielä kävelylle n.tunniks,ruokiksella saatoin mennä käveleen ja koulun jälkeen käveleen ja sit jumppaa ja juoksuu illal.eli varmaan keskimääräsesti jotain 3 tuntii päiväs.nyt jälkeenpäin se tuntuu ihan hullulta.oon tavallaa paranemassa ainaki jollain tavalla.mun silmät on alkanu avautumaan täst kaikesta ja oon jättäny liikunnan paljon vähemmälle.se on yks syy siihen et mul on parempi olo.ehkä jotain ihmistä kans auttais tää liikunnan vähentäminen, koska toi liikunta on kans yks anoreksian kahleista ja tietty samoin syöminen ja ruoka.mut liikunta saattaa muodostaa aika ison osan.
jos kysyit tarkat tiedot liikunnasta sen takia, et alkaisit ite tähän samaan rääkkiin niin ihan oikeesti älä ees kahteen kertaan harkitse!OIKEESTI!!!jos sulla on vielä mahollisuus valita niin älä ala tähän!sit sä oot koukussa ja vajoot vaan syvempää suohon!sielt ei pääsekään pois niin vaan...kestää kauan...
*5v. kokemus...^* ja jatkuu koko elämän...
"Se ei kuitenkaan kuollut."
Ei niin, mutta kirjan lopussa jäi elämään elämän ja kuoleman reunalla. Päättäneenä elää, kuitenkin heikkona ja kidutettuna - eikä hänelle sitä elinaikaa loppujen lopuksi niin paljoa jäänyt, vaan hän mitä todennäköisimmin kuolee paljon aiemmin kuin terveellisesti eläneet ihmiset.
Kirjassa myös kerrotaan niistä henkisistä ja fyysisistä vammoista jotka jäivät, tärkeintä ei ole se että "se ei kuitenkaan kuollut".
mäkin olen pari viikkoa sitten päässyt sairaalahoidosta, mutta painokontrolleissa pitää käydä. alussa sairaalasta pääsyn jälkeen kaikki meni hyvin, sitä oli jonkin verrab "terveempi". mutta sitten aloin taas liikkua enemmän ja samalla vähentää syömistä, eli taas olen samassa noidankehässä, mistä ei niin vaan pääse pois. pelottaa painokontrollit, mitä jos otetaan takaisin osastolle? no, vastaan kuitenkin kysymykseen: aamulla kävelen kouluun (n. 1,5 km) missä syön aamupalaksi puuroa ja leivän. joka välitunnilla 10 min. lenkki. lounaalla syön kuitenkin suhteellisen "normaalisti", eli annokset ei oo hirveen minimaalisia.lounaan jälkeen 20 min. lenkki. koulusta kävelen kotiin taas, ja siellä syön taas reilun annoksen. illalla 25 min jumppaa ja 40 min. lenkki. iltapala on tosi tuhti, on puuroa ja leipää ja hedelmiä. eli siis syön aika paljon mutta silti paino laskee 168/43
Ensinnäkin. 21 kg? Nyt on pakko sanoa, etten usko. Ihan tosi. Miten 21 kiloa painava ihminen jaksaa liikkua tuon verran tai kukaan ei ole kantanut sinua sairaalaan? En tahdo yllyttää ketään tällä kirjoituksella, mutta minun on vaikea ymmärtää tätä asiaa.
Minä. Jouduin pakkohoitoon kun painoin 33 kiloa. Pituutta on ja oli silloin 162cm. Olin sairaalassa 6kk, ei ollut liikkumislupia, ei mitään. Liikuin salaa (tein jumppaa kenenkään näkemättä) ja kun jäin kiinni, minua vahdittiin 24h, minun kanssa käytiin kakalla ja sen sellaista. Huonetoverini painoi 27kg, oli noin minun mittaiseni. Oltiin huonetovereita kolme kuukautta, meistä tuli erittäin hyviä ystäviä ja eräänä aamuna, kun herättelin häntä sängystä, hän ei herännytkään. Osaston lääkäri totesi hänet kuolleeksi 10 minuutin jälkeen. Mielessäni soi vain illalla toivotetut hyvät yöt ja huonetoverini lause "Huomenna mennään pelaamaan bilistä, eiks je! Hyvää yötä, rakas kohtalotoverini". Sinä päivänä söin hyvin. Paino alkoi nousta ja uloskirjautumispäivänä olin lääkärin määräämässä tavoitepainossani, jotta pääsin kotiin.
Sen jälkeen tuli bulimia. Itsemurhayrityksiä. Vuosi suljetulla osastolla. Terapiaa. Laihdutusta. Ahmimista. Oksentamista. Lenkkeilyä, erakoitumista. Viiltelyä. Laihtumista, ja diettejä, kunnes painoin 35 kiloa. Oksentamista.
Nyt, minulla on suolistosyöpä. Että se tästä sairaudesta. Lähtekää vain lenkille, lukekaa pro-ana sivuja ja kokekaa ITSE kaikki tämä.
Olen 24- vuotias ja en ole kymmeneen vuoteen elänyt elämääni.
sairaalassa. Äitini ja isäni veivät minut sairaalaan lääkärin käskystä kun painoin 21 kg.
Sain painoni nousemaan kahdessa viikossa 5 kg ja pääsin kotiin, mutta sama uusiutui, sitten jouduin sairaalaan kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Minuakin vahdittiin kokoajan, paitsi öisin, silloin jumppasin, mutta yöhoitaja näkin minun jumppaavan. Huoneeseeni asennettiin valvontakamera, joten se siitä. Jos jäin kiinni jumpasta jouduin syömään 100 kcl ylimääräistä. Se oli kauheaa, kun muutenkin söin liikaa ja maha oli ihan paisunut.
Sairaalasta minut siirettiin nuorisopsykiatriselle osastolle kun painoin 27kg.
Siellä olin 3 kuukautta kunnes painoni oli 31kg.
Nyt olen kotona ja painan 29kg ja pituuttaa löytyy 146cm. Nyt painoni on pysynyt samassa jonkin aikaa. Mulla on kontrolleja säännöllisesti, mutta lääkäri ei tiedä painonlaskusta, koska juon vettä niin paljon, että vaaka näyttää päälle 30kg.
Lisäksi käyn terapiassa kerran viikossa.
Liikunta on mulle pakkomielle edelleen, mutta syön päivässa n. 2700kcl.
Kun mun painoindeksi painu 11:sta, niin olin sekä nenäletkuruokinnassa, että tipassa ja vanhemmille sanottiin etten selviä. Sängystä en ollu saanut nousta enää muutamaan kiloon, joten vaikee todellakin uskoo, että painoindeksi 10:n ihminen kulkee vapaana ja "vielä laihduttaa". No huvinsa kullakin, pupunpuhujillakin.
Hyvä kirjoitus sulla "Elämäntapalaihduttaja". Jaksamista.
Mikä siinä on niin vaikea uskoa?
Ottakaa huomioon, että pituuttakin oli vain 145cm! Kyllä sen pituinen anorektikko voi sen verran painaa.
Raajani olivat sinertävät ja naama ihan kuopalla, tuli sellaiset juovat kun hymyili.
Takamus oli kuivettunut pois ja istuminen teki kipeää.
Kyllä mulla olikin tosi heikko olo, välillä juostessani tuntui, että tuupertuisin siihen paikkaan.
Multa kiellettiin kaikki liikunta ja sairaalassa en saanut nousta vuoteesta.
Silloin kun pääsin kotiin liikuntakielto tosin unohtui ja aloin taas liikkumaan. Vanhemmat kielsivät, mutta menin väkisin lenkille.
Useiden lääkärikeskusteluiden jälkeen aloin ymmärtää, että en voi juosta tai jumpata siinä kunnossa kuin silloin olin. Painoni nousi kuitenkin vain kun olin osastohoidossa ja ruokailujani valvottiin.
Ei väkisin kukaan voi uskoa, mutta miksi valehtelisin jotain tuollaista?
Olen kokenut sen kaiken kauheuden, sen kun minulle ja vanhemmilleni sanottiin, että minulla ei ole paljon toivoa selvitä ja sen kun kerrottiin, että minulla oli pahoja rytmihäiriöitä, pulssini oli välillä vain 40.
Sen kun jouduin olemaan erossa perheestäni, yksin sairaalassa ne pelottavat yöt ajatellen kuolenkohan tänä yönä. Toki perheeni kävi minua usein katsomassa, mutta asumme 46km päässä sairaalasta, joten vanhemmat eivät olleet kokoajan vieressä tukemassa. Lisäksi kotona olivat rakkaat lemmikkini, joita kaipasin kovasti.
Minulla ei ollut huonekaviria, ainoa joka oli kanssani oli se valvontakamera, joka valvoi kaikkea mitä tein.
Koko kesänkin vietin nuorisopsykiatrisella osastolla, sen sijaan olisin voinut olla maalla perheeni ja eläinteni kanssa.
En kaipaa kirjoituksellani huomiota enkä sääliä, vaan ymmärrystä. Anoreksia on sairaus, se et ole sinä itse. Sinä tiedostat mikä on oikein ja mikä väärin, mutta anoreksia käskee sinun tehdä päinvastoin.
Voimia kaikille sairauden kanssa. Joskus me vielä nujerramme sen!
Puhuit ensimmäisen viestisi nykyhetkessä ja nyt tässä toisessa viestissä asia onkin tapahtunut aikaisemmin. Taisit silloin olla aika nuori, kun painoit ton 21kg, veikkaan, tosta pituudestakin?
"En paljon muuta teekkään, sen ajan kun huilaan, niin teen sit kouluhommii. Painan 21 kg ja olen 145 cm. Laihdutan kuitenki itteäni viälä."
ekassa kirjeessä kerroin menneestä, silloin oli vielä tarkoitus laihduttaa, mutta jouduin sairaalaan.
Olen kohta 16 vuotias.
Kiitos. Oikeasti. Elämä voittaa! ;-)
Miksi haluat tietää toisten sairaasta elämästä? Haluatko jotain vinkkejä arkeesi vai mitä..? Vertailuvaraa, jotta tiedät kuin "hyvä" anorktikko olet? Anteeksi vaan töykeä vastaus, mutta samanlaisen vastaanoton minulta saavat kaikki, jotka näin raa'asti sanottuna kyselevät vinkkejä anoreksian parempaan toteutukseen...
Olen kolmen lapsen äiti ja sydäntä raastaa lukea tämän palstan juttuja. Jos oma lapseni rupeaisi laihduttamaan ja joutuisi asian takia jopa sairaalaan tarkkailtavaksi en tiedä pysyisinkö järjissäni. Ajatelkaa, oma lapseni jonka olen tähän maailmaan synnyttänyt ja vauvasta asti huolehtinut ei halua syödä tarpeeksi pystyäkseen elämään.
Pyydän teiltä, jotka olette anorektikoita, ajatelkaa kuntoanne ja tilannettanne vanhempienne näkökulmasta. Ei ole oikein joutua katsomaan lapsensa kirjaimellista KUIHTUMISTA ja hidasta tietä kohti kuoleman rajaa. Itse en kestäisi.
Sinä, kolmen lapsen äiti. Lapset eivät elä vanhemmilleen. Kun lapsi sairastuu, harvemmin sitä miettii "Ai nii joo, mutsi ei diggaa ku mä en syö nii vedetääs tästä vähän juustokakkuu JOO". Syömishäiriössä eletään vain itselleen. Ja sille, että paino putoaa= parempi elämä= parempi ihminen= kun on vaan niin vitun läski. Syömishäiriöstä kärsivällä perspektiivi on erittäin pieni. Koko maailma on pikkuriikkisen pieni, yleensä siihen mahtuu vain oma kuva, lemmikit ja painonhallinta.
On hienoa, että kirjoitit tänne ja annoit ihmisille ohjeita katsoa syömishäiriöitä vanhempien, sukulaisten ja ystävien kannalta, mutta kaiken sen syyllisyyden tunteen, mitä moni kokee, ei ehkä tarvitse muistuttaa kenellekään miltä vanhemmista tuntuu. Kun sairaudesta kärsivällä on oma pää niin tolkuttoman sekaisin.
Huonosti jäsennelty teksti, toivottavasti ymmärsit jotain.
no kuule päivä on yleensä niin että:
aamulla en syö ikinä yhtikäs mitään,
koulussa en syö yhtään mitään ellei joku kaveri vedä raivaria ja syötä mulle jogurttia(mut niin käy ehkä 1-3 kertaa puolessa vuodessa) mut juon lasin vettä,
kun meen kotiin heitän vain repun huoneen nurkkaan ja lähden lätkimään etten vain vahingossakaan syö mittään, sit riehun ulkona tai etin jonkun kaverin, meen kotiin vasta ku on pakko... sit mä sanon äitille että söin ennen ku lähin ja syön ehkä 1 tai 2 leipää iltapalalla...
mut outo homma on se että en lahdu yhtään! tai no paras kaverini sanoi että olen laihtunut ihan silmissä. mutta miksi painoni ei sitten ole laskenut yhtään?!? huh... no on 5 kg mutta se tyssäsi sitten siihen. HEI JOS JOKU TIETÄÄ VASTAUKSEN NIIN VOISIKO KERTOA MINULLEKIN! KIITOS!