Lääke määrättiin minulle vuosia sitten paniikkihäiriöön. Kerran olen yrittänyt lopettaa, mutta se kokeilu päättyi ahdistukseen ja itkuun.
Nyt sain taas päähäni että en muka tarvitsisi lääkettä, olenhan voinut hyvin jo pitkään. Lopetus sujui hyvin, huimausta mutta sen kesti.
Nyt istuskelen yksin sohvalla ja pureskelen ja nieleskelen suurta pettymystäni. Tulin siihen tulokseen että aloitan lääkkeen uudellen huomenna.
Olen kokenut silmitöntä raivoa ajoittain ihan mitättömistä asioista. Tänään hakkasin mainoksilla seinään kun vihdoin pääsin kotia (raivoamaan). Vähän myöhemmin kun huomasin että työkalu mitä olisn tarvinnut oli varastossa. Tätä tasoa siis, kykyni käsitellä mitään vastoinkäymisiä on laskenut 14 vuotiaan tasolle. En muista olleeni ihan näin äkkipikainen ennen lääkitystä, mutta ehkä sitten olen tällainen.
Se vain ei nyt sovi, että äyskin kirjastonhoitajalle kun itse olen unohtanut yhden kirjan kotiin, tai raivostun töissä jostain niin että vesi valuu silmistä pelkästä v....uksesta. Uskon että työnaverini ovat myös huomanneet muutoksen ja pitävät minua jo vähän outona, parempi kiertää tyyppinä.
Luulin että olisin kasvanut aikuiseksi, mutta ehkä jotain jäi oppimatta viimeisen 8 vuoden aikana.
Urheilen, silittelen kissoja, onnellinen parisuhde, kiva koti, ok työpaikka, perhe on hullu mutta rakas, kukaan ei ole kuollu, kenelläkään ei ole vakavaa sairautta.
Jokin aika minulle vielä kerrottiin, että minulla olisi hyvä asenne elämään ja ajattelen asioista yleensä valoisasti ensin. Olisivat vain olleet näkemässä kun huusin ja karjuin autossa kun en löytänyt parkkipaikkaa riittävän läheltä sitä minne olin menossa.
Käytökseni siis viittaa loppuun palamiseen, mitä se ei voi olla (ei ole mistä palaa) ja ennen kuin päädyn rauhattomaan ja ahdistuneeseen tilaan joka ruokki itseään, aloin Sepramin uudelleen. Ja nielen karvaan pettymykseni. Olen tehnyt mielestäni kaikki oikein ja silti meni pieleen.
Nyt sain taas päähäni että en muka tarvitsisi lääkettä, olenhan voinut hyvin jo pitkään. Lopetus sujui hyvin, huimausta mutta sen kesti.
Nyt istuskelen yksin sohvalla ja pureskelen ja nieleskelen suurta pettymystäni. Tulin siihen tulokseen että aloitan lääkkeen uudellen huomenna.
Olen kokenut silmitöntä raivoa ajoittain ihan mitättömistä asioista. Tänään hakkasin mainoksilla seinään kun vihdoin pääsin kotia (raivoamaan). Vähän myöhemmin kun huomasin että työkalu mitä olisn tarvinnut oli varastossa. Tätä tasoa siis, kykyni käsitellä mitään vastoinkäymisiä on laskenut 14 vuotiaan tasolle. En muista olleeni ihan näin äkkipikainen ennen lääkitystä, mutta ehkä sitten olen tällainen.
Se vain ei nyt sovi, että äyskin kirjastonhoitajalle kun itse olen unohtanut yhden kirjan kotiin, tai raivostun töissä jostain niin että vesi valuu silmistä pelkästä v....uksesta. Uskon että työnaverini ovat myös huomanneet muutoksen ja pitävät minua jo vähän outona, parempi kiertää tyyppinä.
Luulin että olisin kasvanut aikuiseksi, mutta ehkä jotain jäi oppimatta viimeisen 8 vuoden aikana.
Urheilen, silittelen kissoja, onnellinen parisuhde, kiva koti, ok työpaikka, perhe on hullu mutta rakas, kukaan ei ole kuollu, kenelläkään ei ole vakavaa sairautta.
Jokin aika minulle vielä kerrottiin, että minulla olisi hyvä asenne elämään ja ajattelen asioista yleensä valoisasti ensin. Olisivat vain olleet näkemässä kun huusin ja karjuin autossa kun en löytänyt parkkipaikkaa riittävän läheltä sitä minne olin menossa.
Käytökseni siis viittaa loppuun palamiseen, mitä se ei voi olla (ei ole mistä palaa) ja ennen kuin päädyn rauhattomaan ja ahdistuneeseen tilaan joka ruokki itseään, aloin Sepramin uudelleen. Ja nielen karvaan pettymykseni. Olen tehnyt mielestäni kaikki oikein ja silti meni pieleen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Myös minulla tuli samanlaisia raivopuuskia, kun lopetin Citalopramin. Siihen päälle itkupuuskia. Ei ikinä ennen tätä lääkettä ollut tuollaisia ollut.
Koitte molemmat vieroitusoireita. Toinen fluoksetiinin, toinen sitalopraamin. Agressiot, impulsiivisuus, estojen katoaminen, nopea turhautuminen, sekavuus, ovat kaikki tyypillisiä vieroitusoireita käyttämillenne SSRI-luokan huumausaineille ("masennuslääke").
Lopetuksesta on nyt kulunut noin 2 kk. Luulisi raivon jo laantuvan? Laantuuko joskus?
Silloin se vasta alkoi. Minulla osa vieroitusoireilusta alkoi viiveellä. Meni useita kuukausia, että olo tasottui. Ajattelin sen niin, että jos on useita vuosia käyttänyt Citalopramia niin ei kai sekunnissa tapahdu että olo on entisellään. Kävi minullakin mielessä, että ottaisin taas pillerit käyttöön, mutta milloin ne sitten lopettaisi jos samanlaista kumminkin edessä seuraavallakin kerralla.
2kk ei riitä mihinkään. Viekkarit voi kestää helposti puoli vuotta (6kk) tai pidempään. Sen jälkeen voi jatkua mahdollisesti saaduista aivovaurioista johtua impulsiivisuus, agressiot, helposti turhautuvuus/nopea turhautumiskynnys jne. oireisto vuosia/loppuelämän.
Äläpä pelottele siinä.
Minulla on kyllä edelleenkin tunne, etten ole palautunut entiselleni käytön jälkeen. Kokemus on muuttanut minua. Joskus kaipaan aikaa ennen lääkkeitä ja lääkkeitä käyttäessä jolloin en paininut tällaisten oireiden ja fiiliksien kanssa, mitkä lopetuksen jälkeen tuli. Keskittymiskykykin tuntuu olevan heikompi ja muisti tuntuu reistaavan välillä. Olen ollut niin herkkä ja olotilat horjahdelleet, että on ollut hankala tuntea itseään. Helppoa ei ole ollut.
Mutta mikä tärkeintä kaikki on mennyt parempaan suuntaan kuukausien aikana. Ensin se alkoi hetkinä, että hoksasi että en ole käyttänyt lääkkeitä ja voin ihan hyvin. Hiljalleen olo on parantunut. Olen selvinnyt ja päässyt lääkkeestä eroon.
En mistään hinnasta alkaisi syömään noita lääkkeitä enää.
Eniten pelkään että lopulta näiden raivonpuuskien jälkeen päädyn sängyn pohjalle loputtoman itkun kanssa kykenemättä töihin.
Itse valitsemassani työssä keväät ovat raskaita, ylitöitä on tiedossa ja se on ammatinvalinta kysymys. Joka vuosi olen niistä selvinnyt ja käyttänyt vapaat sitten kesällä ja se on ok. Nyt vain tuntuu että en ehkä kestäkkään sitä ja nyt olisi vielä aikaa saada lääkitys kohdalleen ennen työkiireen alkamista.