Piti tänne kirjoitella, kun ei muutkaan ole mihin ajatuksia kertoilla. Olen nyt 35 mies ja olemme olleet yhdessä avovaimon kanssa jo 15 vuotta. Meillä on 2 alakouluikäistä lasta, omakotitalo ja perunamaa. Eli kaikki non suurin piirtein olisi kunnossa, ainakin puitteiltaan. Kuitenkin kaikki tuntuu olevan tällä hetkellä pielessä.
Koti ei tunnu minusta kodilta, tuntuu kuin olisin vankina siellä. Olen kokoaika jotenkin varpaillaan, jännittyneenä ja kokoajan räjähdyspisteessä. Menee välillä päiviä kun jälkeen päin tajuan että en ole sanonut mitään kotona "normaalisti" kaikki enemmän ja vähemmän tiuskimista ja huutamista. Tätä on jatkunut jo 2-3 vuotta, tietenkin välillä parempiakin jaksoja.
Vajaa parivuotta sitten kävi puhumassa psykologin kanssa, mikä oli kyllä hienoa, mutta ei hänellä oikein ollut loppujen lopuksi muuta kuin antaa lääkitys lievään masennukseen. Aikansa tuota söin, apuakin siitä koin saavani, mutta sen tekemä "tunteteettomuus" ei tuntunut yhtään hyvältä.
Meillä on paha solmu meidän parisuhteessa, tai kun en minä oikein tiedä voiko sitä sellaiseksi enää sanoa. Meillä on ollut omat ongelmat aina, niin kuin kaikilla. Ennen lapsia ne oli vielä hallittavissa ja kestettävissä. Sen jälkeen vuosivuodelta on vain vajottu alaspäin. Kummankaan halut ja tarpeet ei kohtaa oikein millää tasolla. Isoin minun kengässä on ollut, se että kaikki fyysinen huomioiminen on jäänyt pois, mihin kyllä olen osaltani myös syyllinen. Kaikki suukot, halaukset, kosketukset jne puuttuu. Aina niissä on ollut tietynlainen vaikeus avovaimon puolelta, mutta nyt ne on kaikki jäänyt pois. Minulle tämä on ollut erittän vaikeaa, sillä kaipaan kovasti kaikkea tuota.
Tästä asista on keskusteltu useinkin, mutta se yleensä kääntyy kaikkeen muuhun. Minun töihin, minun käytökseen, minun siihen, minun tuohon... Jolloin ollaan taas samojen riitojen ympärillä, joihin jäädää jumiin. Olemme käyneet muutaman kerran yhdessäkin ulkopuoliselle juttelee, mutta ei niistä ole mitään tullut.
Nykyisin kaikki halaus ja kosketus, tai oikestaan niiden yritys tuo vain vihan ja katkeruuden esille, kun toisen reaktioista paistaa vain välttelyn halu. En minä edes muista milloin minä olisin saanut suudella häntä, varmaan pari vuotta jo mennyt siitä.
Loppuun palanut
3
120
Vastaukset
- sekopääköh
Tuskin teillä on tuosta muuta ulos pääsyä kuin terapiaan tai ero. Kaunat nousevat pintaan terapiassa se on ihan varma. Mutta ei pidä odottaa, että se on instant pelastus. Siinä menee kuukausia, jos te vaan molemmat olette sitoutuneita siihen ja halukkaita käymään läpi vaikeita asioita YHDESSÄ. Ei pidä mennä ottamaan sitä roolia, että mennään haukkumaan puolisoaan terapeutille. Jos menette terapiaan niin voi silti olla ero edessä. Se ei takaa mitään.
Olen itse semi-kylmässä liitossa ja mua välillä vit**taa olla täs ja miettiä että tällaistako tää nyt on loppuelämä. Tiedän että saisin toisessa parisuhteessa enemmän läheisyyttä, mutta olen sitoutunut tähän ja aioin parantaa suhdettamme keinolla millä hyvänsä.
Todennäköisesti stressaava ilmapiiri saa sinut voimaan pahoin. Ellei ilmapiiri muutu, sinun on lähdettävä pois siitä. Varsinkin jos oot masentunut niin ei pidä jättää lääkkeitä pois vaikka ne turruttavat. Siihen tottuu ajankuluessa. Ja varsinkin alussa se turtuneisuus on voimaskasta ja vointi jopa saattaa heikentyä, mutta se paranee siintä. Ja tässäkin nopea paraneminen on vaan huono juttu. Se ei ole pysyvää. Eli mielummin parempi ja turtunut olo kuin masentunut ja stresaantunut. Ja voit kokeilla toisia lääkkeitä mitkä toimis paremmin. Niitä on kymmeniä.
Tsemppiä!
Nim. Vuodesta 2001 lääkityksen alaisena- Karikolla
Jonkinlainen terapia voisi olla pelastus, ehkä jopa ainutkin reitti millä tästä hyvällä onnella ja kovalla työllä voisi jotain saada aikaiseksi. Mutta ongelmat tuntuvat olevan niin syvällä meidän luonteissa ja tarpeissa, että en minä ainakaan usko niitä pystyväni toiselle antamaan.
Olen liian kauan jo myynyt itseäni, toista auttaakseni. Tehden isompia kompromisseja kuin mihin olisin ollut valmis. Aikanaan sen pystyi jotenkin sivuuttamaan ja kompensoimaan jollain muulla tavalla. Mutta näinä "ruuhkavuosina" saman tyyppiselle kompensoinnille ei ole mitään mahdollisuuksia. Kaikki on vain kuluttavaa, kynttilän kummastakin päästä polttavaa ajan kulumista.
Olen huomannut itsessä hirveän muutoksen näiden viime vuosien aikana. Minusta on tullut ihan joku toinen ihminen, kyyninen, negatiivinen katkera ihminen. Enää tulee vain hetkiä kun tunnen olevani oma positiivinen itseni, se joka muistan joskus oleeni. Eniten minua tässä pelottaa minkä mallin lapset tästä saavat. Hyvän parisuhteen mallia ei ainkaan, tunteiden ja asioiden käsittelyn malllia ei myöskään. Onhan heillä sinänsä hyvä ja turvallinen koti, mutta olisi se sitä myös vaikka me olisimme erillään.
Tiedän kyllä miten nuo lääkkeet toimii ja tosiaan eri lääkkeet toimii eritavalla. Taisin kolmea eri lääkettä kokeillakkin. Kyllähän niistä apua oli, ne auttoi minua keskittymään paremmin ja estivät tämän tyyppisen "itsesääliin" "surkutteluun" jne vajoamisen paremmin. Mutta samalla kun ne tämä tunteiden skaalan tasoituksen tekee, se vaikuttaa mysö samalla niihin kaikkiin positiivisiin kokemuksiin, niin että nekään ei enää "tunnu missään", kun kaikki on tasaista.
Olen kyllä ymmärtänyt että ilmapiiri vetää minut johonkin salpaan. En vain tiedä miksi se tapahtuu, Meillä on takana oma historiansa, ja toisella omat arpensa. Niiden vuoksi olen paljon tehnyt myönnytyksiä ja jotenkin omaksunut nyt vääriksi osoittautuvia toimintatapoja. Mutta miten niitä muuttaa jos niiden varaan on 15 vuotta jo elämää rakennettu.
Sekavaa tekstiä, kaikki niin moneen kertaan sanottua.
- oppeliini1
Vaimosi on ilmeisesti täysin irtautunut sinusta. Teillä kuitenkin on yhteiset lapset.
Miten olisi jos keskittäytyisit täysillä heihin? Oletettavasti vaimosi hoitaa osansa kotihommista ja lapsiin liittyvät kuviot.
Lapsenne ovat jo tarpeeksi isoja että voit tehdä heidän kanssaan asioita, ilman vaimoa, ellei hän halua mukaan.
Menkää vaikka hiihto-, patikka-, polkupyorälenkille kaupunkinne (kylänne) ympäri viikottain. Ehkä voisit osallistua lastenne koulutehtäviin, verestä heidän kanssaan englanninkielen sanastoasi. Opeta heitä keittämään kaurapuuroa, kattamaan poytä, pyyhkimään polyja. Naytä miten pesukonen toimii jne. Ota lapsesi mukaan kun huollat autoasi. Kutsu heidän ystävänsä mukaan kun viet lapsesi pizzalle.
Valitkaa yhdessä lauantai-illaksi ilmainen elokuvaCD kirjastosta - ehkä vaimosi liittyisi teidän seuraanne katsomaan.
Saattaa hyvinkin olla että lastenne kautta yhteys vaimoosi pikkuhiljaa loytyy.
On kestänyt kauan tilanteenne kehittyä noin huonoksi, sitä ei sekunnissa muuteta Kuitenkin sinun tietoisesti ajattelemalla positiivisesti ja muokkaamalla kaikki viestisi perheellesi ystävälliseen sävyyn, on jo iso askel oikeaan suuntaan. Tuo jo yksistään saa oman mielesikin hyvälle tuulelle. Helppoa? Ei välttämättä aina , mutta totut siihen kuitenkin ajan kanssa. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa....
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
En usko et meistä tulee jotain
Se ei kuitenkaan estä toivomasta et tulisi. Toivon et voitas suudella ja se sais asioita loksahtamaan paikoilleen. Jutel102640- 911976
Eini paljastaa nuorekkuutensa salaisuuden - Tämä nousee framille: "Se on pakko, että jaksaa!"
Discokuningatar Eini on täyttänyt upeat 64 vuotta. Lavoilla ja keikoilla nähdään entistä vapautuneempi artisti, joka ei391511- 2601398
Yli puolella maahanmuuttajalapsista ei ole tietoja ja taitoja, joilla selviää yhteiskunnassa
Miksi Suomeen otetaan väkeä jolla on älyvajetta? https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010730220.html2731038- 67933
Olen J-mies
Jos kerrot sukunimeni alkukirjaimen, ja asuinpaikkakuntani. Lupaan ottaa yhteyttä sinuun.47891- 55864
Ei sitten, ei olla enää
Missään tekemisissä. Unohdetaan kaikki myös se että tunsimme. Tätä halusit tämän saat. J miehelle. Rakkaudella vaalea na77860- 44775