Monille on varmasti tuttu tilanne olla syvästi ihastunut ja huomata että koulut ovat loppumassa (minun tapauksessa lukio). On hyvin mahdollista etten lukiosta valmistuttua näe ihastustani enää koskaan. Kohta tulee siis kiire. Tai on jo. Ollut jo kauan.
Itse en ole saanut tehtyä ihastukseni eteen mitään, pelkään etten tule tekemään. Voi kunpa saisi siirrettyä aikaa pari vuotta taaksepäin. Silloin olisi ollut helpompaa lähestyä tätä ihastuskohdetta, koska mitään asetelmia ja ennakkoluuloja ei ollut vielä ehtinyt syntyä.
En ole sanaakaan puhunut tälle tytölle, hän kuitenkin varmasti tunnistaa minut ulkonäöltä koska olemme olleet jonkin verran samoilla kursseilla. En tiedä onko hän varattu vai vapaa, mutta hän ei ole koulun suosituimpia tai eniten tavoiteltuja tyttöjä. Hän ei ole mikään meikeissä uitettu kiiltokuvatyttö, eikä siis näin ollen täytä nykyajan kauneuskriteerejä, jos hieman kärjistän. Itse pidän häntä upeana, myös sopivan omaperäisenä ilmestyksenä. Ihastuin häneen ensinäkemältä. En pelkästään ulkonäköön, vaan ihmiseen.
Ongelmani on se että erinäisistä syistä johtuen omaan hyvin heikon itsetunnon. Ulkonäöstä voi aina kiistellä, mutta en pidä itseäni komeana tai millään tapaa hyvännäköisenä. Pelkään kuollakseni pakkeja. Sekä sitä, mitä minusta 'yritykseni' jälkeen mahdollisesti puhutaan selän takana. Periaatteessa minulla ei ole mitään menetettävää, mutta kuitenkin pelottaa niin pirusti. Ottaisi tosi koville tippua sieltä pilvilinnasta, mitä on jo vuosia enemmän tai vähemmän aktiivisesti rakennettu. Ihastuneilla on aina se etu, että he voivat unelmoida kuinka asiat parhaimmillaan voisivat olla, heillä on aina toivoa. Vaikka minulla ei ole tyttöä, on hän kliséisesti sanottuna sydämessäni. Pakkien jälkeen unelmat romuttuvat ja sydän tummenee.
Tiedän että mitään ei tapahdu jos en toimi, silloin saan katua pitkään ja hartaasti - ikuisesti.
Kysymykseni kuuluukin, miten, siis miten ihmeessä pystyn kohtaamaan ihastukseni ja kertomaan hänelle tunteistani (vielä näin tiukan aikarajan pakottamana)? Onko teille sattunut vastaavia tilanteita ja miten on lopulta käynyt? Toivottavasti hyvin.
Itse olen tyytyväinen ja iloinen että pystyin purkamaan tunteitani edes täällä. Pahoittelen osittain tökeröä tekstiä, toivottavasti jaksoitte lukea.
Woe is me.
Itse en ole saanut tehtyä ihastukseni eteen mitään, pelkään etten tule tekemään. Voi kunpa saisi siirrettyä aikaa pari vuotta taaksepäin. Silloin olisi ollut helpompaa lähestyä tätä ihastuskohdetta, koska mitään asetelmia ja ennakkoluuloja ei ollut vielä ehtinyt syntyä.
En ole sanaakaan puhunut tälle tytölle, hän kuitenkin varmasti tunnistaa minut ulkonäöltä koska olemme olleet jonkin verran samoilla kursseilla. En tiedä onko hän varattu vai vapaa, mutta hän ei ole koulun suosituimpia tai eniten tavoiteltuja tyttöjä. Hän ei ole mikään meikeissä uitettu kiiltokuvatyttö, eikä siis näin ollen täytä nykyajan kauneuskriteerejä, jos hieman kärjistän. Itse pidän häntä upeana, myös sopivan omaperäisenä ilmestyksenä. Ihastuin häneen ensinäkemältä. En pelkästään ulkonäköön, vaan ihmiseen.
Ongelmani on se että erinäisistä syistä johtuen omaan hyvin heikon itsetunnon. Ulkonäöstä voi aina kiistellä, mutta en pidä itseäni komeana tai millään tapaa hyvännäköisenä. Pelkään kuollakseni pakkeja. Sekä sitä, mitä minusta 'yritykseni' jälkeen mahdollisesti puhutaan selän takana. Periaatteessa minulla ei ole mitään menetettävää, mutta kuitenkin pelottaa niin pirusti. Ottaisi tosi koville tippua sieltä pilvilinnasta, mitä on jo vuosia enemmän tai vähemmän aktiivisesti rakennettu. Ihastuneilla on aina se etu, että he voivat unelmoida kuinka asiat parhaimmillaan voisivat olla, heillä on aina toivoa. Vaikka minulla ei ole tyttöä, on hän kliséisesti sanottuna sydämessäni. Pakkien jälkeen unelmat romuttuvat ja sydän tummenee.
Tiedän että mitään ei tapahdu jos en toimi, silloin saan katua pitkään ja hartaasti - ikuisesti.
Kysymykseni kuuluukin, miten, siis miten ihmeessä pystyn kohtaamaan ihastukseni ja kertomaan hänelle tunteistani (vielä näin tiukan aikarajan pakottamana)? Onko teille sattunut vastaavia tilanteita ja miten on lopulta käynyt? Toivottavasti hyvin.
Itse olen tyytyväinen ja iloinen että pystyin purkamaan tunteitani edes täällä. Pahoittelen osittain tökeröä tekstiä, toivottavasti jaksoitte lukea.
Woe is me.
Vastaukset 5
Vanhimmat
muuten ehkä kadut loppuikäsi. Minäkin kerran paljastin ihastumiseni komealle miehelle, joka on todella haluttua seuraa, enkä uskonut hänen olevan kiinnostunut. Sainpa ainakin puhelinnumeron ja aina tervehditään kun nähdään, vaikka ei johtanut sen pidemmälle. Tavallaan sain pakit jossakin vaiheessa, mutta kenties hän pelkäsi omia tunteitaan, nautti huomiostani tai sitten hän ei pitänyt siitä, että toinen mies ihastui minuun ja vei lopulta voiton, koska ei itse osannut tehdä asioiden eteen mitään.
Laita tytölle vaikka tekstiviesti jos saat hänen numeronsa käsiinsä ja ehdota tapaamista. Jos hän kieltäytyy hän tuskin sinua ivaa!Kyllä sen ikäisen tytön pitäisi olla jo sen verran kypsä henkisesti. Asiat ei ole aina ulkonäöstä kiinni vaan niin paljon muustakin!:)Pelottaa, mutta mitäpä hävittävää sinulla on, jos jotakin ilkeää seuraa voit kuitata asian ajatuksella, onpa hyvä ettei hän vastannut kutsuusi, sillä ei hän olisi siinä tapauksessa sinulle oikea nainen, arvostat kypsempiä tyttöjä ja sillä selvä!:)
Kauan sitten...aikaa ennen kuin minusta tuli HuppuLuuranko...kävin ylä-astetta...oli eräs tyttö..kutsutaan häntä vaikka Sannaksi...pidin häntä yhtenä luokkamme kauneimpana...hän muistutti paljon ihastustasi...mutta en ollut luokkani suosituimpia...ei siis mitään mahdollisuuksia...kerran rohkaisin itsesi ja pyysin häntä kahville...ja hetkeä myöhemmin tulin 600km/tunnissa alas pilvilinnoistani...hän totesi että hänellä on parempaa tekemistä...
Kuitenkin juuri ennen koulun loppua hän antoi itse tehdyn nenäliinan johon hän kirjoitti "Vain nuhaan ja niagaran putouksiin"..olen myöhemmin miettinyt että ehkä hänellä oli tunteita minua kohtaan...ja nyt 8 vuotta myöhemmin minulla on yhä jäljellä se yksi ainut muisto hänestä...
Tarinan pointti on se että sinulla on mahdollisuuksia vain jos uskallat itse tarttua niihin.....voi olla ettet saa edes nenäliinaa...voi olla että pilvilinnasi murskaantuvat...mutta koittamalla....tiedät ainakin yrittäneesi! ja tulee muita....aina...älä koskaan pelkää menettäväsi kasvojasi....tai voit samantien verhota kasvosi hupun suojiin kuten minä....ja miettiä lopunlämääsi mitä jos....
ihmeessä häntä kahville, jos lähtee jutelkaa ym.. kysy sen jälkeen haluaisiko hän nähdä joskus uudelleen. Älä kiirehdi, vinkki älä paljasta tunteitasi häneen heti ensimmäisillä kerroilla. Etene määrätietoisesti mutta hienostuneesti.
Tee se. Nämä tytöt jotka ei pidä itsestään numeroa, käsittelevät kyllä sinua hellästi, tuli mikä vastaus tahansa. Eli rohkeasti toimeen vaan; muuten todellankin kadut loppuelämäsi.
Kiitoksia kaikille rohkaisusta. Olen tässä kuumeisesti miettinyt, pitäisikö kysyä vai olla kysymättä. Tilanne kun on minulle niin uusi, että en voi kuin arvella minkälaisia seurauksia mahdollisten pakkien myötä siitä on minulle, tytölle tai pahimmassa tapauksessa molemmille. En haluaisi millään tavalla vaivata tai häiritä häntä, koska välitän hänestä liikaa. Jos hän vaikka jostain syystä pahoittaisi mielensä tai jotain... parhaimmassa tapauksessa saisi hyvät naurut treffiehdotuksestani. Ongelman ydin on siinä että yksinkertaisesti häpeän itseäni liikaa.
Ja anderalle: eikö tuo tekstiviestillä ehdottelu ole vähän kylmä lähestymistapa? Luulisi että paremman vaikutuksen tekee kysymällä suoraan tytöltä.
Ehkä ajattelen liikaa. Silti vetäydyn pois ja laitan mietintämyssyn takaisin päähän.