Moips... Haluaisin mun novelleista jotain sanaa.. että onko ne edes luettavia.. kirjotus virheitä voi löytyä mutta... kertokaa mielipiteitä.. ja anteeks ku laitan nää runoihin mut en keksiny minnekkä muuallekkaan...
_____________________________________________Anna jo olla..
-Vittu, anna olla! Mene jo! En halua enää nähdäkään suo!
Huusit ja kyyneleet meinasivat vierähtää poskilleni. Olit siinä. Katsoit minuun huultasi purren. En voinut enää katsoa silmiisi. En, vaikka sitä kuinka pyysit. Käänsin sinuun selkäni ja purin huuleen. Kyyneleet vierähtivät poskilleni kun katsoin sinuun olkapääni ylitse.
-Anteeksi…
Kuiskasin itkuisella äänellä. Käänsit vain päätäsi ja purit huultasi. Tiesin, kuinka paljon sinuun sattui ja niin sattui minuunkin. Katsoin maahan ja kyynel putosi kauniin siniselle matolle.
En voinut vieläkään ymmärtää miten se tapahtui. Et voinut luottaa, et uskoa, etkä rakastaa. Vaikka moneen kertaan olit sanonut minulle ne kauniit sanat, jotka olit vain tarkoittanut minulle. Niin, se taisikin olla vain valhe.
Tiesin, että olit vihainen, pettynyt ja masentunut nähdessäsi, mitä olin tehnyt.
Mutta en tarkoittanut, vaikka se lipesikin käsistäni.
-Ei hän ollut minulle mitään…
Kuiskasin ja jatkoin hiljaista nyyhkytystäni.
-Vittu, etkö kuullut, anna olla. En halua kuulla enempää. So what. Sä satutit ja sä petit. Miten voit. Etkö rakasta minua? Mitä sä edes ajattelit?
Pokkasi petti ja kyyneleet vierähtivät poskillesi.
-Rakastan! Enemmän kuin ketään.. Kulta. Oot mulle koko mun elämä! Ja kyllähän säkin petit muo! Ja annoin anteeksi.. Älä anna tämän loppua näin. Älä..
-HILJAA!! vitun huora! Mä rakastin suo ja sä teit mulle tämän. Näinkö paljon mä sulle olin?
-Ethän sä edes usko, luota tai rakasta muo! Sanot vaan! Kyllä sen näkee kuinka sä kattelet muita! Enemmän ku muo! Kumpi meistä ei muka välitä?
Painoit katseesi maahan ja menin hiljaiseksi itsekin. Näin kuinka kyyneleet valuivat poskillesi. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Tulisinko halaamaan sinua niin kuin ennenkin kun on ollut huono päivä, ei, se on sinun tehtäväsi. Miksi et voi ymmärtää, että se ei ollut kuin yksi vaivalloinen suukko. Hyvän yön toivotus. Vaikka se olikin hän johon olin silloin ihastunut. Silloin kun emme vielä edes tunteneet. Katsoin kädessäni olevaa kaunista kulta sormusta. Otin sen pois ja kääntelin sitä kädessäni. Katsoit kädessäni olevaa sormusta ja kyyneleet vierivät poskillasi. Katseeni nousi ylemmäs ja purin huultani kun katsoit vettyneisiin silmiini.
-Tässä… Ota se, jos se tuntuu sinusta oikealta…
Ojensin sormuksen ja katsoit sitä. Tunsin kuinka kyyneleet polttivat silmiäni ja jokin kipu viilsi sydämessäni. Et tehnyt mitään, seisoit vain ja katsoit kädessäni olevaa kulta sormusta. Itse uppouduin muistoihin, niihin päiviin jolloin sain sen. Se oli kesäkuun 6. pihlajapuun alla. Muistan kuinka satoi hiljalleen ja aurinko paistoi. Kun katsoit syvälle silmiini, kauniin sinisillä silmilläsi ja pujotit sormuksen sormeeni ja annoit hellän suudelman suulleni. Sydämeeni sattui ja heräsin muistoista. Niistä kauniista muistoista. Jotka satuttivat minua nyt. Kyyneleet lisääntyivät ja vierivät enemmän poskillani. Katsoin silmiisi, niihin silmiin jotka olivat katsoneet minua silloin, mutta nyt ne olivat vettyneet ja poskillasi vieri kyyneliä. Tartuit yhtäkkiä käteeni ja painoit sen kiinni. Sormus jäi käteeni. Painoin silmäni kiinni luulisin että painoin ne kiinni häpeästä. Siitä häpeästä jonka tunsin kun otit minut syliisi, siitä tuskasta jonka olin sinulle tehnyt.
-Älä enää koskaan tee niin… Älä jätä mua tänne yksin..
Kuiskasit hiljaa korvaani ja annoit hellän suudelman poskelleni. Nyyhkin vielä mutta tunsin kaunista lämpöä sydämessäni, kun sain vielä olla luonasi
________________________________________________
Tässä oli 1novelli... ja täs tulee 2novelli!
_______________________________________________
Siinä hän kävelee. Ei hymyä, ei pienintäkään hymyä. Vain kalpeat kasvot, jotka on peitetty mustaan pitkään kaapuun. Olkapäälleen hän on painanut hellästi tulipunaisen ruusun, hän ei halua mitenkään satuttaa sitä. Hän katsoo kauas, mutta kukaan ei tiedä minne. Hän saapuu yhtä nopeaan, kuin häipyykin. Kun Hän saapuu, silloin tiedän, että jotain on tapahtuva. Tänään Hän kävelee pitkin ja raskain askelin. Hän on kävellyt huoneesta, huoneeseen katsellen ja puristaen ruusua, katsahtaen nopeasti ylös ja taas nopeasti minuun. Se katse on kylmä, suorastaan jäätävä.
Hänellä ei ole nimeä, Hän on vain mitätön. Kukaan Häntä ei kaipaa, Häntä suorastaan vihataan. Hänelle on annettu vain yksi nimi KUOLEMA.
Hän laahustaa hitaasti huoneeseen, pysähtyy ja katsahtaa pientä 5-vuotiasta tyttöä. Tyttö on sairas. Hän kävelee tytön viereen ja painaa luisevan kätensä tämän rinnalle ja toisen otsalle ja silittää pikku tytön hiuksia hellästi. Hän katsoo vain mustilla silmillään tyttöä ja näyttäisi aivan kuin Hän pyytäisi tytöltä anteeksi. Vielä kerran Hän silittää tytön hiuksia ja poskia. Hän tekee tytön kasvojen edessä kädellään lennokkaan liikkeen ja painaa pikku tytön silmät kiinni ja laskee ruusun varoen pienen tytön viereen. Tyttö on kuollut. Hän kävelee muutaman askeleen, kääntyy ja painaa päänsä alas ja noutaa viikatteensa, taas yksi niitto. Hän lähtee hyräillen surullista sävelmää ja pysähtyy vierelleni ja nyökkää ja lähtee hitaasti laahustamaan, ja minä hänen peräänsä.
- Isäntä..? Kysyn varoen ja huokaan.
- Niin..? Kuuluu edestäni hiljainen ääni.
- Miksi päätit lopettaa juuri sen pienen tytön elämän, eikö hänellä olisi ollut vielä monta vuotta edessä?
- Monty, et ymmärrä. Tiedät kyllä huoneeni missä on hitaasti kulkevia isoja ja pieniä hiekalla täytettyjä tiimalaseja. Niitä syntyy lisää aivan pieninä ja kasvavat koko ajan, mutta tämä pieni hopea tiimalasi lakkasi käymästä ja silloin se on minun tehtäväni lopettaa kärsimys.
Hän ottaa mustan kaapunsa taskusta pienen hopeisen tiimalasin ja antaa sen minulle. Katson sitä, totta tiimalasissa ei ole yläpuolella enää hiekan muruakaan. Huokaan ja annan tiimalasin takaisin isännälleni.
- Kai ymmärrät, pikkuinen, että en tehnyt tätä pahuuttani, vaan sinun aikasi vain loppui.
Isäntäni puhui tiimalasille ja huokaisi ja jatkoi hiljaista kulkuaan….
Elikkäs tässä on mun novellin alku… kertokaa onko se ollenkaan edes mielenkiintosen kuuloinen… Että kannattaako sitä edes jatkaa vai kannattaako se jättää tohon vaiheeseen..
_____________________________________________Anna jo olla..
-Vittu, anna olla! Mene jo! En halua enää nähdäkään suo!
Huusit ja kyyneleet meinasivat vierähtää poskilleni. Olit siinä. Katsoit minuun huultasi purren. En voinut enää katsoa silmiisi. En, vaikka sitä kuinka pyysit. Käänsin sinuun selkäni ja purin huuleen. Kyyneleet vierähtivät poskilleni kun katsoin sinuun olkapääni ylitse.
-Anteeksi…
Kuiskasin itkuisella äänellä. Käänsit vain päätäsi ja purit huultasi. Tiesin, kuinka paljon sinuun sattui ja niin sattui minuunkin. Katsoin maahan ja kyynel putosi kauniin siniselle matolle.
En voinut vieläkään ymmärtää miten se tapahtui. Et voinut luottaa, et uskoa, etkä rakastaa. Vaikka moneen kertaan olit sanonut minulle ne kauniit sanat, jotka olit vain tarkoittanut minulle. Niin, se taisikin olla vain valhe.
Tiesin, että olit vihainen, pettynyt ja masentunut nähdessäsi, mitä olin tehnyt.
Mutta en tarkoittanut, vaikka se lipesikin käsistäni.
-Ei hän ollut minulle mitään…
Kuiskasin ja jatkoin hiljaista nyyhkytystäni.
-Vittu, etkö kuullut, anna olla. En halua kuulla enempää. So what. Sä satutit ja sä petit. Miten voit. Etkö rakasta minua? Mitä sä edes ajattelit?
Pokkasi petti ja kyyneleet vierähtivät poskillesi.
-Rakastan! Enemmän kuin ketään.. Kulta. Oot mulle koko mun elämä! Ja kyllähän säkin petit muo! Ja annoin anteeksi.. Älä anna tämän loppua näin. Älä..
-HILJAA!! vitun huora! Mä rakastin suo ja sä teit mulle tämän. Näinkö paljon mä sulle olin?
-Ethän sä edes usko, luota tai rakasta muo! Sanot vaan! Kyllä sen näkee kuinka sä kattelet muita! Enemmän ku muo! Kumpi meistä ei muka välitä?
Painoit katseesi maahan ja menin hiljaiseksi itsekin. Näin kuinka kyyneleet valuivat poskillesi. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Tulisinko halaamaan sinua niin kuin ennenkin kun on ollut huono päivä, ei, se on sinun tehtäväsi. Miksi et voi ymmärtää, että se ei ollut kuin yksi vaivalloinen suukko. Hyvän yön toivotus. Vaikka se olikin hän johon olin silloin ihastunut. Silloin kun emme vielä edes tunteneet. Katsoin kädessäni olevaa kaunista kulta sormusta. Otin sen pois ja kääntelin sitä kädessäni. Katsoit kädessäni olevaa sormusta ja kyyneleet vierivät poskillasi. Katseeni nousi ylemmäs ja purin huultani kun katsoit vettyneisiin silmiini.
-Tässä… Ota se, jos se tuntuu sinusta oikealta…
Ojensin sormuksen ja katsoit sitä. Tunsin kuinka kyyneleet polttivat silmiäni ja jokin kipu viilsi sydämessäni. Et tehnyt mitään, seisoit vain ja katsoit kädessäni olevaa kulta sormusta. Itse uppouduin muistoihin, niihin päiviin jolloin sain sen. Se oli kesäkuun 6. pihlajapuun alla. Muistan kuinka satoi hiljalleen ja aurinko paistoi. Kun katsoit syvälle silmiini, kauniin sinisillä silmilläsi ja pujotit sormuksen sormeeni ja annoit hellän suudelman suulleni. Sydämeeni sattui ja heräsin muistoista. Niistä kauniista muistoista. Jotka satuttivat minua nyt. Kyyneleet lisääntyivät ja vierivät enemmän poskillani. Katsoin silmiisi, niihin silmiin jotka olivat katsoneet minua silloin, mutta nyt ne olivat vettyneet ja poskillasi vieri kyyneliä. Tartuit yhtäkkiä käteeni ja painoit sen kiinni. Sormus jäi käteeni. Painoin silmäni kiinni luulisin että painoin ne kiinni häpeästä. Siitä häpeästä jonka tunsin kun otit minut syliisi, siitä tuskasta jonka olin sinulle tehnyt.
-Älä enää koskaan tee niin… Älä jätä mua tänne yksin..
Kuiskasit hiljaa korvaani ja annoit hellän suudelman poskelleni. Nyyhkin vielä mutta tunsin kaunista lämpöä sydämessäni, kun sain vielä olla luonasi
________________________________________________
Tässä oli 1novelli... ja täs tulee 2novelli!
_______________________________________________
Siinä hän kävelee. Ei hymyä, ei pienintäkään hymyä. Vain kalpeat kasvot, jotka on peitetty mustaan pitkään kaapuun. Olkapäälleen hän on painanut hellästi tulipunaisen ruusun, hän ei halua mitenkään satuttaa sitä. Hän katsoo kauas, mutta kukaan ei tiedä minne. Hän saapuu yhtä nopeaan, kuin häipyykin. Kun Hän saapuu, silloin tiedän, että jotain on tapahtuva. Tänään Hän kävelee pitkin ja raskain askelin. Hän on kävellyt huoneesta, huoneeseen katsellen ja puristaen ruusua, katsahtaen nopeasti ylös ja taas nopeasti minuun. Se katse on kylmä, suorastaan jäätävä.
Hänellä ei ole nimeä, Hän on vain mitätön. Kukaan Häntä ei kaipaa, Häntä suorastaan vihataan. Hänelle on annettu vain yksi nimi KUOLEMA.
Hän laahustaa hitaasti huoneeseen, pysähtyy ja katsahtaa pientä 5-vuotiasta tyttöä. Tyttö on sairas. Hän kävelee tytön viereen ja painaa luisevan kätensä tämän rinnalle ja toisen otsalle ja silittää pikku tytön hiuksia hellästi. Hän katsoo vain mustilla silmillään tyttöä ja näyttäisi aivan kuin Hän pyytäisi tytöltä anteeksi. Vielä kerran Hän silittää tytön hiuksia ja poskia. Hän tekee tytön kasvojen edessä kädellään lennokkaan liikkeen ja painaa pikku tytön silmät kiinni ja laskee ruusun varoen pienen tytön viereen. Tyttö on kuollut. Hän kävelee muutaman askeleen, kääntyy ja painaa päänsä alas ja noutaa viikatteensa, taas yksi niitto. Hän lähtee hyräillen surullista sävelmää ja pysähtyy vierelleni ja nyökkää ja lähtee hitaasti laahustamaan, ja minä hänen peräänsä.
- Isäntä..? Kysyn varoen ja huokaan.
- Niin..? Kuuluu edestäni hiljainen ääni.
- Miksi päätit lopettaa juuri sen pienen tytön elämän, eikö hänellä olisi ollut vielä monta vuotta edessä?
- Monty, et ymmärrä. Tiedät kyllä huoneeni missä on hitaasti kulkevia isoja ja pieniä hiekalla täytettyjä tiimalaseja. Niitä syntyy lisää aivan pieninä ja kasvavat koko ajan, mutta tämä pieni hopea tiimalasi lakkasi käymästä ja silloin se on minun tehtäväni lopettaa kärsimys.
Hän ottaa mustan kaapunsa taskusta pienen hopeisen tiimalasin ja antaa sen minulle. Katson sitä, totta tiimalasissa ei ole yläpuolella enää hiekan muruakaan. Huokaan ja annan tiimalasin takaisin isännälleni.
- Kai ymmärrät, pikkuinen, että en tehnyt tätä pahuuttani, vaan sinun aikasi vain loppui.
Isäntäni puhui tiimalasille ja huokaisi ja jatkoi hiljaista kulkuaan….
Elikkäs tässä on mun novellin alku… kertokaa onko se ollenkaan edes mielenkiintosen kuuloinen… Että kannattaako sitä edes jatkaa vai kannattaako se jättää tohon vaiheeseen..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Musta noi oli tosi hienoi!!Mun novellit on ihan syvältä ja julkasu kelvottomii noihin verraten...=)
Jatka samaa mallii!!;)
Ensimmäinen oli hyvä, sopiva lyhyt kuvaus eräästä hetkestä kahden ihmisen elämässä, juuri sopiva tuollaisena.
Jälkimmäisestä haluaisin enemmän, hieman lisää...
Kiitos!
Sanoisinko että ne olivat mielestäni proosaa! Eli sopivat hyvin runo sivuille. (proosa on tavallaan pitkä runo, kertomus, novelli jossa käytetään runollista kieltä ja sen tehokeinoja)
Pakko sanoa että olivat kaunista luettavaa!!! =)
Kiitos.. Teki hyvää itseluottamukselle ja uskallusta jatkaa kirjottamista.. *halaa kaikkia*