Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, miten mediassa esitellään pitkään yhdessä eläneitä pariskuntia. Heistä kirjoitetaan harvinaisuuksina ja heidän salaista reseptiään pitkään rakkauteen kysellään ja päivitellään. Lisäksi useat mediat kirjoittavat vinkkejä parisuhteeseen. Toisinaan ne taas listaavat asioita, joiden mukaan avioliitto olisi ohi ja parien olisi parempi erota. ”Näistä kymmenestä seikasta tiedät, että liittosi on ohi” -tyyliset listaukset antavat ihmisille luvan luovuttaa ja lähteä etsimään jotain parempaa. Ne ikään kuin kannustavat siihen.
Nuorempana pidin avioliiton pysyvyyttä ja aviorakkauden säilymistä itsestäänselvyytenä. Olin lapsena jo nähnyt, miten vaikeidenkin asioiden läpi voidaan selvitä, kun usko, toivo ja rakkaus säilyvät elämässä. Vasta oman avioliittoni arjen alettua ja ensimmäisten kriiseilyjen jälkeen olen joutunut pohtimaan näitä asioita enemmän ja ratkaisemaan oman asennoitumiseni ja todellisen tahtotilani avioliiton ja rakastamisen suhteen. Siihen saakka kaikki oli itsestään selvää, yksinkertaista ja helppoa. Ja toisaalta uskoin, että avioliitossa on pakko pysyä, että siinä nyt vain ollaan, vaikka mikä olisi. Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, että olen mennyt naimisiin vapaaehtoisesti ja myös elän avioliitossa vapaaehtoisesti. Tuo oivallus oli minulle tärkeä, etten uhriutunut ajattelemaan elämääni siten, että sitä määrittävät jotkut kirjoittamattomat säännöt tai toiset ihmiset, vaan että minä valitsen miten elän. Minulle oli selvää, että haluan valita asioita siten, etten menetä uskoani.
Perhe-elämässä kaikki heijastuu kaikkeen. Kun ihmiset elävät toistensa lähellä ja ovat sitoutuneet toisiinsa vahvasti niin biologisesti kuin emotionaalisestikin, niin ilmassa risteilevät hyvin monenlaiset tunteet ja tunnelmat. Perheessä olemme toistemme peilejä, ja peileinä heijastamme toisiamme omien sisäisten maailmojemme läpi. Se jos mikä on ainutlaatuinen tilaisuus kehittyä ja kasvaa ihmisenä, mutta samalla myös levätä, turvautua ja rentoutua. Uskon, että kaikissa perheissä ja myös ystävien välisissä siteissä, liikutaan hyvin monenlaisissa tunnelmissa. Tykkääminen, rakastaminen ja ihaileminen saavat hyvin nopeasti vastaparikseen myös tympääntymistä, suuttumusta ja vihoittelua.
Omien vaihtelevien tunteittemme läpi emme aina jaksa suhtautua toisiimme kunnioittaen, arvostaen ja rakastaen. Vaikka haluaisimme ja pyrkisimme. Perhe-elämä haastaa jatkuvasti ainakin minussa asuvaa itsekkyyttä ja omien mielihalujen toteuttamista. Usein täytyy oikein pakottaa itsensä ulos omasta sisäisestä maailmastaan ja nostaa katse niihin ympärillä oleviin. Ja hakemalla hakea siitä sitä sisältöä elämään, ettei sisällöksi muodostu vain omat harrastukset, työt tai vaikkapa kännykän ruudun takana aukeava loputon maailma.
Usein avioliitossa ja perhe-elämän keskellä ihminen joutuu kohtaamaan syvimmätkin sisäiset tunteensa ja pelkonsa, sillä niin läheisissä ihmissuhteissa olemme herkimmillämme. Ystävyyssuhteet ovat sikäli erilaisia, että niissä emme useinkaan, hyvin läheisestä ystävyydestäkään huolimatta avaa itseämme niin auki ja näkyväksi kuin perheessämme. Perheen keskellä ja aviopuolison lähellä olemme kaikenlaisina päivinä. Niinäkin päivinä, kun mielummin olisi yksin ja piilossa muilta ihmisiltä. Ajattelen, että juuri tästä syystä avioliitto on mitä parhain mahdollisuus tutustua itseemme, peilata vahvuuksiamme ja heikkouksiamme toisen ihmisen läheisyydessä. Ymmärrän, etteivät kaikki avioliitot kuitenkaan ole sellaisia, joissa puolisot kokevat läheisyyttä ja arvostusta. Ja hyvissäkin aviosuhteissa ollaan toisinaan etäisiä tai vihaisia toisilleen. Silloin itsekkyys, tunnistamattomat pelot tai sielunvihollinen ovat päässeet rikkomaan jotakin todella arvokasta. Anteeksipyytämisen ja -antamisen lisäksi on tärkeää pystyä puhumaan kaikesta. Sellaisistakin vaikeista asioista, joihin voi sisältyä syyllisyyttä, häpeää ja muita kipeitä tunteita.
Koen, että nykyisin ajatuksiani aviorakkaudesta sävyttää nöyryys. Sellainen hiljainen ymmärrys siitä, että se ei ole koskaan itsestään selvää, vaan suuri lahja. Sellainen lahja, joka ei automaattisesti säily kauniina niin kuin vaikkapa joululahjaksi saatu upea taulu. Ajattelen, että avioliiton eteen on tehtävä töitä, on katsottava useasti peiliin, pystyttävä tulemaan toista puolitiehen vastaan ja ennen kaikkea nöyrryttävä pyytämään anteeksi, jotta aviorakkaus säilyy ja pysyy kauniina.
Nuorempana pidin avioliiton pysyvyyttä ja aviorakkauden säilymistä itsestäänselvyytenä. Olin lapsena jo nähnyt, miten vaikeidenkin asioiden läpi voidaan selvitä, kun usko, toivo ja rakkaus säilyvät elämässä. Vasta oman avioliittoni arjen alettua ja ensimmäisten kriiseilyjen jälkeen olen joutunut pohtimaan näitä asioita enemmän ja ratkaisemaan oman asennoitumiseni ja todellisen tahtotilani avioliiton ja rakastamisen suhteen. Siihen saakka kaikki oli itsestään selvää, yksinkertaista ja helppoa. Ja toisaalta uskoin, että avioliitossa on pakko pysyä, että siinä nyt vain ollaan, vaikka mikä olisi. Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, että olen mennyt naimisiin vapaaehtoisesti ja myös elän avioliitossa vapaaehtoisesti. Tuo oivallus oli minulle tärkeä, etten uhriutunut ajattelemaan elämääni siten, että sitä määrittävät jotkut kirjoittamattomat säännöt tai toiset ihmiset, vaan että minä valitsen miten elän. Minulle oli selvää, että haluan valita asioita siten, etten menetä uskoani.
Perhe-elämässä kaikki heijastuu kaikkeen. Kun ihmiset elävät toistensa lähellä ja ovat sitoutuneet toisiinsa vahvasti niin biologisesti kuin emotionaalisestikin, niin ilmassa risteilevät hyvin monenlaiset tunteet ja tunnelmat. Perheessä olemme toistemme peilejä, ja peileinä heijastamme toisiamme omien sisäisten maailmojemme läpi. Se jos mikä on ainutlaatuinen tilaisuus kehittyä ja kasvaa ihmisenä, mutta samalla myös levätä, turvautua ja rentoutua. Uskon, että kaikissa perheissä ja myös ystävien välisissä siteissä, liikutaan hyvin monenlaisissa tunnelmissa. Tykkääminen, rakastaminen ja ihaileminen saavat hyvin nopeasti vastaparikseen myös tympääntymistä, suuttumusta ja vihoittelua.
Omien vaihtelevien tunteittemme läpi emme aina jaksa suhtautua toisiimme kunnioittaen, arvostaen ja rakastaen. Vaikka haluaisimme ja pyrkisimme. Perhe-elämä haastaa jatkuvasti ainakin minussa asuvaa itsekkyyttä ja omien mielihalujen toteuttamista. Usein täytyy oikein pakottaa itsensä ulos omasta sisäisestä maailmastaan ja nostaa katse niihin ympärillä oleviin. Ja hakemalla hakea siitä sitä sisältöä elämään, ettei sisällöksi muodostu vain omat harrastukset, työt tai vaikkapa kännykän ruudun takana aukeava loputon maailma.
Usein avioliitossa ja perhe-elämän keskellä ihminen joutuu kohtaamaan syvimmätkin sisäiset tunteensa ja pelkonsa, sillä niin läheisissä ihmissuhteissa olemme herkimmillämme. Ystävyyssuhteet ovat sikäli erilaisia, että niissä emme useinkaan, hyvin läheisestä ystävyydestäkään huolimatta avaa itseämme niin auki ja näkyväksi kuin perheessämme. Perheen keskellä ja aviopuolison lähellä olemme kaikenlaisina päivinä. Niinäkin päivinä, kun mielummin olisi yksin ja piilossa muilta ihmisiltä. Ajattelen, että juuri tästä syystä avioliitto on mitä parhain mahdollisuus tutustua itseemme, peilata vahvuuksiamme ja heikkouksiamme toisen ihmisen läheisyydessä. Ymmärrän, etteivät kaikki avioliitot kuitenkaan ole sellaisia, joissa puolisot kokevat läheisyyttä ja arvostusta. Ja hyvissäkin aviosuhteissa ollaan toisinaan etäisiä tai vihaisia toisilleen. Silloin itsekkyys, tunnistamattomat pelot tai sielunvihollinen ovat päässeet rikkomaan jotakin todella arvokasta. Anteeksipyytämisen ja -antamisen lisäksi on tärkeää pystyä puhumaan kaikesta. Sellaisistakin vaikeista asioista, joihin voi sisältyä syyllisyyttä, häpeää ja muita kipeitä tunteita.
Koen, että nykyisin ajatuksiani aviorakkaudesta sävyttää nöyryys. Sellainen hiljainen ymmärrys siitä, että se ei ole koskaan itsestään selvää, vaan suuri lahja. Sellainen lahja, joka ei automaattisesti säily kauniina niin kuin vaikkapa joululahjaksi saatu upea taulu. Ajattelen, että avioliiton eteen on tehtävä töitä, on katsottava useasti peiliin, pystyttävä tulemaan toista puolitiehen vastaan ja ennen kaikkea nöyrryttävä pyytämään anteeksi, jotta aviorakkaus säilyy ja pysyy kauniina.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oli todella hyvä aloitus josta näkyy elämän kokemusta. Olen samaa mieltä .. avioliitto voi helposti muodostua jonkinlaiseksi kankeaksi arkipäiväksi jos ei sitä hoideta ja siihen tarvitaan molempia .. niin miestä kuin naista .. Minulla on käynyt tuuri .. olen saanut elämääni hyvän kumppanin - naisen jonka kanssa meillä on 3 lasta ja monet vuodet takana - monet hyvät vuodet .. ja muistan kiittää siitä vaimoani aina silloin tällöin .. koska tiedän oikein hyvin että hän on välttämätön jotta meillä olisi hyvä elämä yhdessä.
Muutama asia jonka olen pannut merkille keskinäisessä suhteessamme olisi esimerkiksi että vaikka meillä on selvät yhteiset moraalikäsitteet - ei kumpikaan ole pannut vaatimuksia toiselle .. ei minkäänlaisia vaatimuksia .. se on toisaalta opettanut olemaan tyytyväinen siihen mitä toinen sanoo tai tekee ... ja toimimaan siten mikä on toiselle hyväksi. Se että saa toisen hyvälle mielelle on palkka sille joka rakastaa ..
Jokaisella ihmisellä voi olla aikoja jolloin ei kaikki ole ruusuilla tanssia ja silloin ei kannata kaiken aikaa kysellä että mikä nyt on . sano nyt .. sano ..
Jos kerran varovasti kysyy - niin toinen jo siitä tietää että ei ole yksin sen harmaan päivänsä kanssa ..
Mutta maailmassa on paljon täysin epäonnistuneita avioliittoja .. joissa kukaan ei enää välitä avioliiton hoitamisesta tai vielä pahempi jos vain toinen osapuoli ei välitä .. ja kysymys on -- kannattaako sellaista yhdessä oloa jatkaa? ja kuinka kauan .. vastaus on jokaisen oma .. sen voi kuitenkin sanoa että kaikella on rajansa ..
Esimerkiksi juopotteleva mies - koko naisen elämä on yhtä ja samaa tilanteen pelastamista .. tai voihan syy olla naisessakin .. kun yhteiset asiat eivät enää syystä tai toisesta kiinnosta .. niin katse voi siirtyä muualle ...
Kaiken kaikkiaan hyvä kirjoitus ..
alex
Joku vanhoillislestadiolainen vl-sukurutsasta syntynyt mielisairas esiintyy jälleen kerran Melperinä.
Täytyy olla mielisairas, jos esiintyy Melperinä.
Tekstikin on kopioitu Päivämiehen blogista
kin nimimerkissään paljastaa olevansa nöyrä. Oikeasta henolalaisesta melperistä ja nöyryydestä ai voi puhua samana päivänä. Olisiko ylpeä tai koppava tai ylimielinen tai vivainen vai tosivihanen oikeampia adjektiiveja melpern kohdalla? Täytyy kysästä Kempeleen kielimieheltä.
Ei mitään muuta kuin puolisot vaihtoon vain ja melaa uuteen mekkoon. Ei elämää saa yrittää turhaan rajoittaa näin kun aikuisiahan tässä ollaan. Jos ei eroa, niin satunnainen suuseksikin piristää kummasti!