Kuten lähimmäistä

Niin se on. On aika päästää irti sellaisesta, minkä tiesi vaikeaksi sisällään pitemmän aikaa.

Kuten lähimmäistä.

Totta, kun asiat muuttuvat hankaliksi niin on paras luovuttaa ja rakastaa toista vain lähimmäisenä.

Jos tuohon pystyy niin se on paras vaihtoehto. Pystyy siihen.

Tuo ei riitä

En tiedä mistään mitään, mutta sen tiedän, että rakastan häntä koko sydämestäni, mutta se ei tahdo sanoa sitä, että me olisimme koskaan me. Mikä sinänsä on harmi, koska kenenkään muun kanssa en ole kokenut sellaista sielunkumppanuutta kuin olla ja voi. Jännää, että tuntee toisen, tietää toisen ajatuksetkin ja fiilikset vaikka ei edes tunne toista konkreettisesti. Miten se on mahdollista? en tiedä. En tosiaankaan tiedä. Olen kokenut suurimmat rakkauden tuntemukset hänessä, olen kokenut suurimmat tuskat hänestä. Mikä tämän kaiken tarkoitus on? Sitäkään en tiedä.

Miten voi tuntea toista niin samanlaiseksi vaikka ollaankin aivan erilaisia. Siis jollain ihme henkisellä/psyykkisellä tasolla olemme niin samoilla linjoilla vaikka ihmisinä ja taustoiltamme olemme aivan eri maasta:D Mä en voi ymmärtää tätä kaikkea. Hän tietää, mitä minä tunnen kulloinkin (tunnen sen), ja minä tiedän hänen ajatuksensa kuin omani. En yksinkertaisesti ymmärrä en.

Paljon on tapahtunut, aikaa on kulunut, tunteet ovat vaihdelleet, ei, ei se perustunne ole mihinkään koskaan kadonnut, mutta on ollut niin paljon turhaa kaipausta, turhaa odotusta ja turhaa yritystä, että ei sanotuksi saa. Näin se vaan menee. Olen kokenut suurimmat loukkaukset mitä olen koskaan kokenut hänestä ja hänen teoistaan ja tunteistaan ja hänen "kylmistä" siirroistaan, että.... On monesti tuntunut, että henki ei enää kulje, tukehdun, en saa happea ja vain itkettää, kyyneleet valuu pitkin poskia vaikka kuinka yrittää niitä estää valumasta, ei pysty, ei onnistu, vaikka ns. terve olenkin (henkisesti/fyysisesti). Joskus vain ihmisen elämässä tulee eteen tunteita, jolloin on aivan avuton. Aivan avuton. Tiedän, että olen itsekkin tehnyt paljon huonoja asioita, varmasti loukannut häntä, mutta kuitenkin aivan tahtomatta. Ymmärrän häntä, koska asiat ovat varmasti monesti olleet ja näyttäneet vielä pahemmalta. Tiedän, että en ole itsekkään mikään puhdas pulmunen, mutta silti tekee pahaa kuin toinen tekee ja toimii niin kuin toimii. Se tuntuu aina vain pahemmalta vaikka itsekkin tekisi niitä samoja asioita. Se on jännä, tuntuu vain niin pahalta. Ei siksi, että ihan näin olisi tapahtunut, mutta mitä väliä, kun vain tuntuu pahalle. Tiedän, että hänkin on ollut tosi ymmärtäväinen minua kohtaa, niin kuin sanoin, en ole puhdas, jos toki en likainenkaan.

Eilen iltapäivällä ja iltaa kohden vielä enemmän, oli sellainen tunne, että happi loppuu, elämä ei kulje, elämä loppuu. On käsittämätöntä, miten ns. vahvakin ihminen voi joutua sellaiseen tunnetilaan, että ei oikeasti selviä hengissä. Istuin omassa ihka ihanassa tyyssijassani jalat rahilla leväten, yritin lukea, kyyneleet vain valui poskia pitkin, en saanut luetuksi. Ahdistus oli sydäntä ja sielua repivää. Illalla, kun menin nukkumaan, kyyneleet vain valui poskelle. Aamulla heräsin kuivuneet kyyneleet poskillani. Silmät turvoksissa. Olinko itkenyt hiljaa koko yön, en tiedä.

Muutama/pari vuotta sitten minun oli keskeytettävä lomani ja lähdin kotiin aiemmin kuin lentoliput osoittivat, koska tuli samanlainen ahdistus kuin eilen tuli. Se oli vielä pahempaa, kun olin kaukana kotoa, mutta se oli hirveää. Ei näitä, tällaisia tunteita tule ihan turhasta, sen tiedän. Silloinkin oli ihan pakko lähteä, koska oikeasti tuntui, että tukehdun. Hotellin henkilökunta oli ihan ihmeissään, miksi lähde, ovatko he tehneet jotain sellaista, mikä johti siihen. Yritin tietysti kauneimmalla mahdollisella tavalla selittää, "että ei, ei se johdu teistä..." Halusin vain kotiin. Sain myöhemmin vielä hotellin johtajalta tai omistajan tytöltä kauniin sähköpostiviestin. Silloin itkin, miten ihania ihmisiä on olemassa.