Olen tuntenut elämäni aikana kaksi bipodiagnoosin saanutta ihmistä ja tällä hetkellä he molemmat asuvat ulkomailla. Osoitteet, paikkakunnat ja jopa maatkin vaihtuvat aina 1-3v välein. Onko tämä jokin kohtuu yleinenkin keino paeta elämää ja omaa sairauttaan?
Silloin harvoin kun he sattuvat täällä käymään niin Helsingissäkin kadulla alkaa yhtäkkiä ahdistamaan ja tiettyjä katuja tai kulmia ei vain voi kävellä kun voi tulla joku väärä ihminen vastaan, vaikka viimeksi olisi Helsingissä asunut yli 10v sitten.
Molemmat tuntemani henkilöt ovat muuttaneet uuteen maahan ilman että olisivat ketään sieltä etukäteen tunteneet ja sitten jopa vuosien ajan valitelleet kuinka yksinäistä ja masentavaa elämä onkaan.
Silloin harvoin kun he sattuvat täällä käymään niin Helsingissäkin kadulla alkaa yhtäkkiä ahdistamaan ja tiettyjä katuja tai kulmia ei vain voi kävellä kun voi tulla joku väärä ihminen vastaan, vaikka viimeksi olisi Helsingissä asunut yli 10v sitten.
Molemmat tuntemani henkilöt ovat muuttaneet uuteen maahan ilman että olisivat ketään sieltä etukäteen tunteneet ja sitten jopa vuosien ajan valitelleet kuinka yksinäistä ja masentavaa elämä onkaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oon Suomen lisäksi asunut Belgiassa, Saksassa, Singaporessa ja Australiassa joista jälkimmäisessä kolmella eri kerralla. Minulla ei ole bipoa, mutta avovaimollani on ja hän on asunut vain Suomessa ja Australiassa. Tosin hänen siskonsa, jolla on myös bipo on asumut yli 10:ssä eri maassa viimeisen 15v aikana jona olen hänet tuntenut.
Tämä on erittäin mielenkiintoinen näkökulma ja suomalaiseen yhteiskuntaan osallistuminen ja sille altistuminen tuntuu tosiaan pahentavan sairautta.
Jos tai kun ihminen lähtee pois tietystä paikasta voidessaan huonosti niin ei hän lähde pakoon ketään muita kuin omaa itseään.
Ja on karvas totuus että itseään ei voi paeta.
Ongelmat täytyy yrittää selvittää, ne eivät selviä pakenemalla.